syntyi ihmiseksi, tuottanut niin runsaan siunauksen kaikille vuosille
sen jälkeen, että Herran syntymän perästä kovinkin vuosi saa olla
'Herran vuosi'".
Mies otti lapsen äidin sylistä. "Hetki on kallis! Vuoden viimeisenä
hetkenä saa tiedon tulevista asioista, kun vyöttää miekan vyötäreille,
nousee kotituvan katolle ja kääntää kasvot itäänpäin. Yhtä vaan mielin
tänään tietää: elämmekö huomispäivän yli vai ei! Onhan tämä kallio
katoksineen ainoa kotimme. Suo minun siis muinaistavan mukaan lapsen
kanssa astua katolle. Ja sill'aikaa kun minä siellä tiedustelen
tulevaisuutta, ajattele sinä tässä sitä sovittavaa uhri-kuolemaa, johon
pohjoiskansa saattoi paraan miehensä, Domaldi kuninkaan, poistaaksensa
nälän maasta!"
Nyt vaimo huusi epätoivon tuskissa: "Kuuntele ensin, kun kerron sinulle
toisesta uhraamisesta! Kuule miten kävi, kun Jehova käski Abrahamin
uhrata hänen kalliin tavaransa, Isak poikansa!"
Vaan mies ei häntä enää kuullut. Hän riensi lapsineen ylös
paasi-katokselle ja katosi näkyvistä pensaston taakse.
Vaimo aikoi lähteä miehensä perään, äidin sydän ajoi häntä suojelemaan
lastansa. Vaan kun hän nousi istualtaan, tuli vasta ilmi kuinka
heikoksi nälkä oli hänet tehnyt; hän vaipui tainnoksissa maahan.
Äkkiä lapsen itku herätti äidin elämään jälleen. Hän nosti päätänsä ja
kuunteli. Aivan läheltä puiden takaa kuului taistelun jytinä. Sitä
seurasi äänetön hiljaisuus.
Silloin äiti tointui; voimiansa ponnistamalla juoksi hän viidakkoon
mistä lapsen ääni oli kuulunut. Ja hänen edessänsä seisoi siellä mies,
säihkyvin silmin, miekka kädessä. Kirkkaassa kuutamossa näkyi verta
miekasta tippuvan ja miehen kasvot ja käsivarsi olivat veressä.
"Lapseni!" kiljaisi äiti. "Missä on lapseni?"
Ja mies antoi hänelle lapsen, jota hän oli kantanut vasemmassa
kainalossaan, lämpöisen vuodan peitossa. Lapsi oli terve; uudelleen
nukkuneena se unessa hymyili. "Me olemme molemmat hyvässä tallessa",
sanoi mies värähtävällä äänellä.
Vaimo kyseli mitä tapahtunut oli. Vaan mies pyysi vapisten: "Jatka nyt
sitä, mikä äsken jäi keskitiehen; kerro isästä, jonka Jumala oli
käskenyt uhrata oma lapsensa".
Ihmetellen kertoi vaimo Isakin uhraamisesta ja päätti kertomuksensa
näillä raamatun sanoilla, jotka hän usein oli kuullut Fuldan
luostarissa: "Silloin Herran enkeli huusi Abrahamille, sanoen: 'Älä
satuta kättäs poikaan, äläkä hänelle mitään tee; sillä nyt minä tiedän,
ettäs pelkäät Jumalaa, ja ettet ole säästänyt ainokaista poikaasi minun
tähteni'. Niin Abraham nosti silmänsä ja äkkäsi oinaan tuonnempana,
sarvista sekaantuneen tiheään pensastoon. Ja Abraham meni, otti sen
oinaan ja uhrasi poltto-uhriksi poikansa sijaan".
Vaimon vaiettua puhui mies: "Siis ei tänään ole käynyt kuten Domaldin,
vaan kuten Isakin uhrattaessa kävi. Katso, minäkin olin uhrata lapseni,
ei Abrahamin mielessä, totellakseni Jumalaa, vaan vihastuneille,
vanhoille jumalille sovitus-uhriksi, ja olin myöskin päättänyt, että
käyttäisimme lapsemme lihan ravinnoksi ja siten pelastuisimme nälkään
nääntymästä! Mutta kun minä hurmoksissa ja hurjapäisenä astuin
viidakkoon, näin siellä kaksi sutta, jotka olivat metsäkaurista
raatelemassa. Silloin kaikki valkeni silmäini edessä, miekka kädessä ja
lapsi vuodan alla kainalossa hyppäsin esiin ja tapoin pedot! Tuossa on
metsä-kauris, jonka Jumala lähetti meille, samoin kuin oinaan
Abrahamille, uhratun pojan sijaan!"
Ennustajan tavoin huudahti vaimo: "Isakin uhri on ainoastaan esikuvana
suuremmasta uhrista. Sillä kun aika oli täytetty, antoi Jumala Poikansa
sovitus-uhrin kaikkein ihmisten synneistä. Ja sen todella tapahtuneen
uhrin jälkeen sanomme: Herran vuonna!"
"Niin" sanoi mies masentuneena itsekseen; "tämän vuoden viimeinen hetki
on osoittanut, että tämäkin vuosi oli Herran vuosi".
Valkean ääressä tyydyttivät molemmat nälkänsä metsäkauriin lihalla.
Sitten he vaipuivat suloiseen uneen.
Uuden vuoden aamurusko herätti makaajat. He kiipesivät ylös
kallio-katokselle, josta mies eilen illalla turhaan koetti tutkia
tulevaisuutta. Ihmeen ihana näkö-ala oli nyt heidän nähtävänä: avara,
rikas Main'in laakso hohti päivänpaisteessa, taloja näkyi kaikkialta
ja satoja koti-lieden savuja kohosi valkoisena pilvenä kirkasta
talvi-taivasta kohden. Tätä nähdessään puolisot suutelivat toisiansa,
suutelivat lastansa, lankesivat maahan polvillensa ja rukoilivat
Jumalaa. -- Mies ei vielä uskaltanut katsoa vaimoansa. Mutta vaimo
lempeästi nosti hänen seisomaan ja sanoi: "Unhoittakaamme kulunut
vuosi, vaikk'ei se ollutkaan paholaisen vuosi; sillä onhan uusi vuosi
vasta muutaman tunnin ikäinen ja kuitenkin se jo on tuottanut niin
runsaan siunauksen, että me ilomielin tartumme matkasauvaan.
Tänpäiväinen matkamme alkaa samoin kuin eilinenkin loppui: _Herran
vuonna_!"
MITÄ MUMMO KERTOI
Tanskaksi kirjoitti J.
Suomeksi käänsi Uppa. [H. E. Wegelius]
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.
Mummo nosti leivänpalasen, jonka pikku sisareni oli pudottanut, puhalsi
siihen, pyyhki sitä keveästi kädellä ja söi sen.
"Miksi niin teet, mummo? Anna ennen leipäpala linnuille".
Hän katseli ylös lempeillä sinisillä silmillänsä.
"Minä tein niin juuri sen tähden, että se oli pudonnut maahan; tein
niin osoittaakseni leivälle kunniaa".
Maria, vanhin sisareni, pudotti työnsä käsistään.
"Eikö teillä aina ole ollut hyviä päiviä, Mummo? Oletteko koskaan
kaivannut leipää?"
"Jolla on mitä sinä, Maria, sanot hyviksi päiviksi, hän unohuttaa pian
mikä siunaus leipä on. On ollut elämässäni aika, jolloin minä sen
unohutin".
"Olisi varmaankin hyödyksi meille saada kuulla se", sanoin minä ja
katsoin rukoilevilla silmillä Mummon puoleen.
"Eipä se taida vahingoksikaan olla".
Hän oli hetken ääneti, näytti ikään kuin hän ajatuksissansa
muistuttaisi itsellensä jotakin, ennenkuin hän alkoi:
'Suuret maskitanssit oli pidettävät erään ministerin tykönä -- kas,
siihen aikaan oli ministeri jotakin, sen saatte uskoa, minä olin
myöskin kutsuttu ja iloitsin äärettömästi; taisin silloin olla
kahdeksantoista vuotta vanha taikka niillä paikoin.
Täti Amalia, isäni serkku, joka piti huolta talosta äitini kuoltua, oli
yhtä suuressa hommassa pitojen tähden kuin minäkin. Hän antoi minulle
neuvoja vaatteitteni suhteen ja minun piti sekä kävelemän että niiaaman
hänen katsoessansa; hänkin oli ennen aikoinansa ollut semmoisissa
paikoissa ja ymmärsi näitä asioita.
"Millä minä reunustan päällyshameeni?" kysyin minä.
"Pitseillä tietysti. -- Jos vaan jalkani ei olisi niin kipiä, niin
menisin itse kanssasi. Valitse nyt hyvin, Maria, äläkä säästele; sitä
rahaa, joka pitkistä annetaan, ei tarvitse koskaan katua".
"Minulla on vielä jälellä suuri osa siitä summasta, jonka isä mulle
antoi, täti, enkä minä aio säästää".
Isäni seisoi oven suussa; hän oli myös menossa ulos.
"Joutaako reipas tyttöni kävelemään vähäisen minun kanssani?" kysyi
hän, nostaen hiukan leukaani ja katsellen minua silmään lempeällä
tavallansa.
"En jouda, isä, tiedättehän kuinka mulla on kiire nyt!" vastasin minä
ja riensin rappuja alas ja kadulle ulos.
Varmaankin ette voi mielistyä minuhun, lapset! En ollutkaan todella
mieleinen silloin.
Oli niin paljo ja monenkaltaisia pitsejä, että oli vähän vaikea tehdä
päätöstä; viimein sain käsihini kappaleen, joka oli kaikkia muita
parempi.
"No, jos tahdotte niin kallista ostaa, sittenpä kehoitamme teitä ilman
epäilemättä näitä ottamaan -- katsokaapa vaan, kuinka sievät ne ovat,
ja sitten ne kestävät ikuisesti, todellakin ikuisesti. Kun pitsejä
ostetaan, ei pidä koskaan säästellä, muuten saapi katua".
Niin ikään oli tätikin sanonut; kun mulla nyt vaan olisi rahaa kylliksi
muassani, vähän ujosti kysyin hintaa.
Se oli muka loppupää, luvattiin helpottaa hyvin, jos ottaisin kaikki.
Neljäseitsemättä markkaa, se oli todellakin muka koiranhinta, mutta
eipä tarvitse niin suurta lukua pitää ahkerien ostajien kanssa. Pitsit
pantiin laskoksiin ja pidettiin minun huikeevien silmieni edessä. Minä
varistin pöydälle kaikki mitä oli pienessä helmikukkarossani -- se oli
ollut äitini oma -- rahat kalisivat ja kilisivät, vaan eipä siinä ollut
kuin yksi kuudetta markkaa.
"Se ei haittaa mitään; mitä jää saa olla toistaiseksi. Nuoret tytöt
saavat neularahansa kuukausittain, kyllä me tuon tiedämme; tämäpä on
aivan mitätön asia".
[Neularahaksi sanotaan ne käsirahat, jotka naiset ja tytöt
toisinaan saavat erityisiä vaatteukseen kuuluvia tarpeitansa
varten. Kääntäjän muist.]
"Mutta saanko vaihettaa ne pois, jos niin tahtoisin?"
Omatuntoni oli levoton, senpätähden panin tämän ehdon. Isäni oli
varakas, mutta ei suinkaan rikas, ja vaikka hän oli antelias minua
kohtaan, vihasi hän kuitenkin tuhlausta.
"Saatte kyllä, mutta ette varmaankaan niitä vaiheta".
Tytyväisenä otin tuon pienen mytyn; nytpä täti Amalia saa nähdä, että
kyllä osaan ostaa pitsejä ilman häntä.
"Hyvää päivää, Maria!"
Kun minä astuin ulos puodista, otti pitkäläntä nuori mies hatun
päästänsä, tervehtien minua. Ensin en tuntenut häntä, mutta kohta
riensin takaisin ja saavutin hänet. Hän oli kaukaista sukua minun
kanssani, mutta hänen äitinsä ja minun olivat olleet ystävyksiä,
melkein kuin sisarukset, ja kun äitini eli, he milt'eivät joka päivä
olleet yhdessä. Sittenkin kohtasimme toisiamme hyvin usein, mutta
viimeisenä vuonna oli meidän keskuutemme ollut ikäänkuin katkaistu.
Mistä se oikeastaan tuli? Eihän meidän välillämme ollut mitään riitaa.
"Paavo, enpä tuntenut sinua heti!"
Hän kääntyi ja katseli minua niin kummallisen totisesti, melkein
surullisesti. Minä jatkoin:
"Sinä olet kasvanut niin pitkäksi ja muuttunut minun mielestäni. No,
tottahan teillä hyvin jaksetaan?"
"Ei ole jaksettu hyvin, Maria"; oli jotakin nuhtelevaista ja arkaa
hänen olennossansa, "äitini on ollut sairas koko syksyn ja talven, nyt
hän kuitenkin, Jumalan kiitos, voi paremmin".
"Minun käy kovin sääliksi; en ole aavistanutkaan, että täti oli
sairas".
"Sinä et ole käynyt meillä, Maria!"
"Etkä sinä meillä".
"Ei, aivan tosi; olemme käyneet kukin omaa tietämme".
Hän joudutti kulkuansa; minun oli vaikea seurata häntä. Voi, kuinka
umpimieliseltä hän näytti, ja kuitenkin olimme ennen oikein hyviä
ystäviä! Mutta minä kyllä sen ansaitsin; olinhan kokonaan unohuttanut
heitä koko tämän ajan. Tuskin rohkenin sanoa mitään; hän oli niin
hiljainen ja totinen; minusta tuntui kuin hän olisi tullut paljoa
vanhemmaksi ja aivan kasvanut minun ohitse.
"Paavo", aloin kuitenkin taas, "tohdinko seurata sinua kotia äitiäsi
tervehtimään?"
"Kiitoksia! On ilahuttava äitiäni saada nähdä sinua. -- Alussa äitin
oli kovin ikävä sinua ja hän ajatteli päänsä puhki löytääksensä syytä
siihen, ett'et käynyt meillä. Nytpä, luulenma, on hän jo poistanut
nämät ajatukset mielestänsä".
Tuntui mielestäni, kuin olisin kadottanut jotakin, jota en koskaan
voisi saada takaisin. Kasvojeni näky mahtoi hämmästyttää häntä, sillä
hän pysähtyi ja sanoi ystävällisemmällä äänellä:
"Parempi myöhään, kuin ei koskaan, Mariaseni; Jumalan kiitos, että äiti
on sen verran reipastunut".
He asuivat suuren ja komean huoneen neljännessä kerroksessa. Ne olivat
ylishuoneita, mutta ne olivat valoisat ja iloiset ja niissä oli aina
yltäkyllin kukkia; täti Tooran ei tarvinnut muuta kuin pistää oksa
kukkais-astiaan, niin se alkoi kukoistaa. Kauniita tauluja rippui
seinissä, se oli Paavon ammatti, hän osasi piirrustaa, ennenkuin hän
tunsi kirjaimiakaan, vakuutti hänen äitinsä.
"Odota vähän, täytyyhän toki ilmoittaa sinua".
Täti Toora istui suuressa keinutuolissa akkunan ääressä ensimmäisen
kevätauringon säteiden valaisemana, huopatäkki oli tarkasti kääritty
hänen jalkojensa ympäri ja tyynyjä yltympäri. Pienellä pöydällä hänen
vieressänsä oli vesilasi, sokuroittuja appelsiini-kuoria teevadissa, ja
kaunis maljakko täynnä kukkia. Hänen lempeät kasvonsa näyttivät oikein
liikutetulta.
"Mutta, Maria, mistä tämä tuleekaan? -- minä olen hyvin kaivannut sinua
ja ikävöinnyt sinua. -- Olitko aivan unohuttanut minun?"
"Enpä tietänyt, että olit sairas, täti Toora", vastasin minä ja
suutelin totisella katumuksella hänen hienoa, laihaa kätöstänsä;
"miks'ei Paavo ole sanonut, että olit sairas?"
"Minä käskin hänen sanoa sen teille, mutta hän ei tahtonut", veri
kuohahti ylös hänen vaaleihin kasvoihinsa, "Paavo on kummallinen
ihminen, hänellä on omat ajatuksensa, joihin ei saa koskea".
Hän ei sanonut muuta, mutta minä arvasin ajatuksen. Heillä oli aivan
vähä varaa, mutta meillä yltäkyllin, heidän ei sopinut hakea meitä.
Tulin yhä enemmän alakuloiseksi.
"Jospa tietäisit, mitä Paavo on minulle tehnyt", jatkoi hän, "hän on
hoitanut minua yöt ja päivät ja hankkinut kaikki, mikä voi virkistää ja
voimistaa. -- Minkä näköinen hän sinusta oli?"
"Melkein samannäköinen kuin ennenkin".
Se ei ollut totta, mutta hän katseli minua niin tutkivilla ja
surullisilla silmillä, ett'en tohtinut totuutta tunnustaa.
"Hän tekee aivan liiaksi ahkerasti työtä. Nyt hänen suuri taulunsa on
se, joka kysyy kaikki hänen voimansa, kaikki hänen ajatuksensa ovat
siihen työhön kiinnitetyt, mutta paitsi sitä antaa hän opetustuntia
siellä ja täällä ja on piirrustus-opettajana muutamassa koulussa. -- Ja
minuakin hänen täytyy holhoa; usein ajattelen, että se on enemmän, kuin
joku ihminen voi kestää. Jos hän toki saisi välistä vähän huvitusta,
mutta se ei tule kysymykseenkään. Jos voisit houkutella hänen teidän
tykönne tulemaan jonkun illan, -- hän oli ennen isäsi mieleinen".
"Se hän vieläkin on, täti Toora; isä pitää Paavoa suuressa arvossa,
mutta hänellä on niin paljo ajattelemista; minun olisi pitänyt
muistuttaa häntä; se on minun syyni vaan -- enpä itse voi ymmärtää,
mihinkä aika on mennyt".
Hän taputti minun päätäni ja minä tunsin, että olin menettänyt paljoa
enemmän kuin he, kun olin ollut poissa heidän seurastansa ja vetäytynyt
pois hänen hellän, äitillisen silmänsä alta.
"Tahtoisin mielelläni jättää hyvästi Paavolle".
"Mene vaan sisään hänen tykönsä, Mariaseni; se ei haittaa, jos häntä
häiritään, hän on kumminkin liian ahkera työssänsä".
"Tule sisään!"
Paavo hypähti ylös, kun minä avasin oven; hän asetti itsensä
maalausjalkojen eteen, niin ett'en saattanut hänen tauluansa nähdä.
Ennen oli hän aina näyttänyt minulle teoksiansa, ja se oli ollut
minulle suureksi iloksi; nyt tuntui aivan kuin olisin ulos-suljettu.
"Kuinka äitin laita sinun mielestäsi on?"
"Hyvä, selvästi näkyy, että hän on paranemaan päin. -- Mutta itsepä
näytät kipeänpuoliselta, Paavo!"
Hän teki malttamattoman liikutuksen, niinkuin tuo asia ei ansaitsisi
puhumista.
"Etkö pian tule meillä käymään?"
"Kiitoksia, en käy missään, -- en jouda".
"Oi, sinä vaivaat itseäs liian ahkeralla työllä ja se ei käy laatuun".
Hän katseli minua oudolla silmäyksellä, se oli itsepäinen ja myös
ylpeä.
"Leipä, Maria!" sanoi hän vaan ja sitten hän avasi oven minulle.
Mieleni masentui. Usein olin juossut keveänä ja iloisena näitä rappuja
alas; Paavo silloin tavallisesti huusi jälkeeni "tule pian takaisin,
hyvin pian" -- sillä me kohtelimme toisiamme melkein kuin veli ja
sisar; -- ja nyt! mutta se oli kaikki minun syyni ja olipa minulla
paljoa muutakin omassa-tunnossani; tunsin että minun tilani oli
kehnolla kannalla.
Nuorempi ollessani elin hiljaisesti kotona ja otin vaivakseni olla
vähäksi avuksi muille, koetin lapsellisella tavallani seurata äitini
jälkiä ja vähässäkään määrässä täyttää hänen sijansa. Mutta viimeisenä
aikana oli oma itseni kohonnut kaikkea muuta ylemmäksi ja ajatukseni
olivat olleet kiinnitetyt itseheni, ainoastaan itseheni; jouduin
tuskaan omasta puolestani.
Siellä nyt kävin kantaen nuot kalliit pitsit! Keveä myttyni oli äkkiä
käynyt raskaammaksi, kuin voi sanoa.
"Leipää!" Pieni vapiseva käsi koski kappahani, vaaleat, kuihtuneet
lapsenkasvot tuijottivat minuhun: "Leipää!" -- kuului melkein kuin
kirkuna.
Mitä oli minun tekemistä? -- likeisimmässä kadunkulmassa asui leipuri,
sinne tuon pienen ryysyisen pojan vedin.
"Antakaat minulle Ranskan-leipä ja hieno ruisleipä, mitä suurimpia
teillä on! -- Saat aluksi syödä kakkosen, poikanen!"
Avasin kukkaroni, siinä ei ollut penniäkään.
"Minulla, paha kyllä, ei ole rahaa muassa! -- tulen sitten maksamaan,
eihän tuo haita mitään?"
"Antakaat anteeksi, mutta en tunne teitä, ja täällä kulkee niin paljo
ihmisiä; emme koskaan semmoisiin rupea!"
Hän pani leivät takaisin hyllylle ja otti kakkosen, johon lapsi jo oli
tarttunut. Tänä kävi poikaa syvään sydämmelle. Silmänvalkoinen tuli
niin kummallisesti näkyviin.
"Poika kulta, tahdotko odottaa hetken aikaa täällä? -- Lupaatko, ett'et
mene mihinkään, ennenkuin palaan?"
Hän lupasi nyreällä katsannolla; selvästi voin nähdä, ett'ei hän enää
suuresti luottanut minuhun.
"Saat odottaa oven ulkopuolella", sanoi puotineiti.
Oikein lentämällä lähdin pitsein-kauppiaan tykö.
"Teidän täytyy välttämättä ottaa nämät takaisin! Lupasittehan sen itse;
olkaat hyvät ja kiiruhtakaat vähän!"
"Me lupasimme vaihettaa!"
"Mutta enpä tahdo pitsejä ollenkaan; antakaat vaan rahat takaisin, yksi
kuudetta markkaa".
He mahtoivat luulla, että minua oli hirveästi toruttu kotona; näin,
että keskustelivat yhdessä.
"No, olkoon menneeksi sitten tämän kerran. -- Mutta ettekö sittenkin
tahdo pitää pitsit? Saatte maksaa niitä kuukausittain pienillä
summilla".
Minä kielsin heti tarjouksen, pistin rahat kukkaroon ja riensin pois.
Jos hän vaan ei olisi mennyt tiehensä! -- ei, siellä hän seisoi aivan
hiljaa, silmät puoleksi ummistuneina, kärsivällisesti nojaten muuria
vasten. Pienet laihat kasvot selkenivät, kun minä tulin, mutta ei hän
vielä ollut likimaillenkaan huoleton.
"Syö aluksi kakkonen!"
Tuskin olin lausunut nämät sanat, kun se jo oli syöty; mitä hänehen
tuli, ei kukaan saisi toista kertaa temmata sitä hänen suustansa.
"Montako teitä on kotona?"
"Äiti ja kolme pienokaista, -- ei isä!"
Hän tuijotti oudolla katsannolla minuhun.
"Jaksatko kantaa enemmän?"
"Jaksan kyllä kantaa paljo enemmän".
Näytti kuin olisi hän ollut valmis viemään kaikki mitä puodissa oli.
"Minä tulen mukaasi, poikani! -- antakaat mulle vielä viisi leipää,
semmoisia, jotka maksavat neljäkymmentä penniä; ne minä voin itse
kantaa".
Kaksi markkaa ja seitsemän seitsemättä penniä kaikesta. Voi hyvä
Jumala, kuinka leipä ottaa paljoa isompaa tilaa kuin pitsit!
Me lähdimme nyt molemmat käymään eteenpäin mitä jaksoimme. Oli pitkä
matka; lapsella oli huonot, puoleksi kuluneet kengät, jotka eivät
koskaan olleet sopineet sille. Antura oli irti, kanta kalisi ja kolisi,
viimein se putosi, olipa tuo helpoitus, sopi kulkea nopeammin, kun se
oli poissa.
"Tässäkö talossa te asutte?"
"Niin, kadun puolella", vastasi hän jollakin ylpeydellä, "niin
korkealla, kuin pääsee menemään, mutta täytyy varovasti kulkea, sillä
kolmessa kohden puuttuu rappuja. Välistä putoaa joku nurin niskoin
niitä alas".
Pienet kasvot irmastelivat naurettavasti, tämä oli kait olevinaan hänen
naurunsa.
"Ei ensimmäinen ovi, eikä toinen, vaan kolmas!"
Hän puhui rohkeammasti ja alkoi näyttää iloiselta.
"Mitähän ne sanovat sisällä?"
Musta verho rippui pienen akkunan edessä, kakluunista tuli savua
sisään, oli puoleksi pimeä huoneessa; ensimmäisessä tuokiossa en voinut
eroittaa mitään.
"Leipää!"
Kolme lapsen-ääntä -- yksi niistä hyvin hienosti, melkein huoaten --
huusi: "leipää, leipää!" Kuusi pientä kättä kurotettiin veljeä kohtaan.
Pitkäläntäinen vaalea vaimo, joka oli kääritty säkinnäköiseen
röijyntapaiseen määräämättömästä väristä, kohosi nyt seisoalle
tuolilta, jolla nähtävästi oli istunut nukahtamassa, ja tuijotti
minuhun.
"Herra Jumala, mistä tulette, neiti?" kysyi hän.
"Kohtasin poikanne, ja arvasin, että vähä leipää olisi muillenkin
makuista. -- Se on sievä poikanen".
En tietänyt mitä mun piti sanoa.
"Niitä ei voi pitää paremmassa siivossa", sanoi hän syvällä
katsannolla; sitten hän jatkoi, oman ajatuksensa juoksua pitkittäen:
"jospa tietäisin, kuinka saisin hänen hautaan".
Mahdoin näyttää hämmästyneeltä, sillä hän havaitsi heti, että tässä
selitystä tarvittiin.
"Minä tarkoitin miestäni".
Hän osotti sänkyä, jonka uutimet olivat kiinni vedetyt.
"Onko teillä tämä ainoa huone, tässäkö kaikki makaatte?" kysyin
kauhistuen.
"Niin, enkä suinkaan valita, jos vaan saamme jäädä tänne, mutta viisi
markkaa kuukaudessa on kovin paljo leskelle".
Viisi markkaa kuukaudessa! -- Heidän maksettavansa hyyry koko vuodelta
ei tehnyt paljo enempää kuin mitä yhden päällyshameen pitsit maksoivat.
Lapset kurottivat taas pieniä käsiänsä, ja minä ne täytin. Vanhin poika
katseli nyt minua turvallisesti, niinkuin vanhaa ystävää katsellaan.
"Teidänkin täytyy välttämättä syödä vähä!"
Koetin tunkea äidille leivän.
"Kiitoksia! Saanko panna sen talteen? Ruoka maistuu puulle suussani, en
mahda olla oikein terve. Kun näin valvoo yöt ja päivät, tulee mieli
niin oudoksi. -- Viimein toivoin vaan, että loppu pian tulisi, sillä en
voinut kestää enää! Hän on ollut hyvä aviomies minulle, mutta en voinut
kestää! -- kun kaikki oli ohitse mennyt", nyt hän itkien osotti sänkyä,
"kaduin kuitenkin, että olin semmoisia ajatellut, kyllä kait vielä
olisin kestänyt vähäisen aikaa".
"Kysyittekö neuvoa lääkäriltä?"
"Kävi täällä yksi ja kirjoitti jotakin paperille, mutta ei se ensinkään
auttanut".
"Eikö täällä ole pappi käynyt?"
"Pappiko? Ei, semmoista ei ole ollut, sillä emme ketään tunne. Mitäpä
hyötyä siitä olisi ollutkaan, mieheni oli tainnuksissa kahdeksan
viimeistä päivää".
Hän kumartui ja pisti pitkää, hoikkaa oksaa kakluuniin; kolme neljättä
osaa siitä pisti ulos aukosta, mutta puheen kestäessä hän sysäsi sitä
sisään aina sitä myöten, kuin se suitsuten paloi poroksi. Pieni kasa
samallaisia oksia oli laattialla.
"Etkö jaksa syödä, mitä olet saanut, Hannu? No, se oli ensi kerta
pitkään aikaan! -- Niin, paljo kiitoksia teille, neiti, sillä viimeinen
leipäpala syötiin aamulla eikä mulla ole penniäkään. Vähää maitoa
pienoiselle tarvitsisimme myös, vaan ei kukaan tahdo antaa meille
velaksi enää".
Hän katsoi epävakaisella katsannolla minun puoleeni.
"Juokse maitoa hakemaan, Hannu, täss' on rahaa!"
Tyhjensin kukkaroni horjuvalle, punaiseksi maalatulle pöydälle,
pudistin sitä: markkoja ja pennejä kolisi ja pyöri huiskin haiskin.
"Saatte kaikki", sanoin äidille, "suokoon Jumala, että mulla olisi
vielä enempää".
Se oli tuhlaavaisesti tehty, sanonevat muutamat hyvin rikkaat ja
älykkäät ihmiset, ja niinpä se kyllä taisi ollakin, lapsekkaasti ja
ajattelemattomasti, mutta eikö pitsien kauppa sitten ollut vielä
hullumpi? -- en ole vielä tullut niin viisaaksi, että katuisin, mitä
silloin tein.
Äiti tuijotti kummaksuen minuhun, hän ei näyttänyt iloiselta, vaan
hämmästyneeltä. Yht'äkkiä kuvautui ikäänkuin joku jalo ajatus hänen
kasvoihinsa, joihin suru ja murhe olivat painaneet merkkinsä.
"Neiti kulta", sanoi hän, "saatteko niin tehdä? -- eihän se käy
laatuun!"
"Se on oma rahani enkä ole koskaan paremmin käyttänyt rahaa", kuului
vastaukseni.
"Sitten Jumala teitä siunatkoon, neiti!" Hän kokosi rahat ja peitti ne
molemmilla käsillänsä, sanoen:
"Tuskin voin uskoa, että se on muuta kuin unennäkö".
Hannu seurasi minua alas rappuja myöten, hän piti tarkasti vaarilla
joka askeleen, viimein hän seisoi katu-ovessa ja heilutti pientä
rikkinäistä lakkiansa.
Mikä köyhyys ja kurjuus!
Herra, kiitän sinua, että lähetit minua niiden tykö, kuului sielussani,
Herra, kiitän sinua!
Että minun juuri tällä hetkellä suotiin toimittaa tämä pieni hyvä työ,
sen katsoin merkiksi, että kaikki oli sovitettu ja että nyt sain
rohkealla mielellä alottaa uuden elämän.
"Näytäppäs, mitä olet ostanut".
Täti Amalia pisti päänsä ulos etuhuoneesen, hän ei malttanut odottaa
siksi kuin tulin sisään.