"Oletko sairas, Maria?"
Hän katseli minua oikein pelästyneenä.
"En ole, mutta se ei mua miellytä enää. -- Hyvä täti Toora on ollut
kovin kipeä; olin siellä vähän aikaa ja rupesin totisempia asioita
ajattelemaan".
"Enpä ole hullumpaa kuullut kun tahdot jäädä kotiin sentähden, että
muutama täti on ollut kipeä. Minä vakuutan, ystäväni, että vaikka
itsekin en ainoastaan olisi ollut, vaan vielä olisin kipeä, niin
kuitenkin kehoittaisin sinua menemään. -- Kuinka semmoinen oikku
voikaan juolahtaa nuoren tytön päähän?"
"Hyvä serkku", isäni astui esiin, hän puhui vakavasti, milt'ei
ankarasti, "minun mielestäni ei sovi tässä kohden puhua oikuista.
Meidän vanhojen ihmisten -- anna anteeksi, mutta häneen nähden olemme
vanhat -- tulee olla varovaiset, kun kehoitamme jotakin nuoremmissa
tahi koetamme tukehduttaa jotakin heissä, meidän täytyy tehdä kovaa
tiliä siitä. Vai on täti Toora ollut kovin kipeä. -- Tule sisään minun
kamarihini, Maria!"
"Hyvä tyttöni", sanoi isäni ja asetti minut polvellensa, "minua
ilahuttaa, että muitten säälimisestä voit olla menemättä semmoiseen
juhlaan. -- Istuin juuri sinua ajattelemassa ja tein väärin sinua
kohtaan sydämmessäni; tuntui minusta, kuin olisivat ajatuksesi tällä
viimekuluneella ajalla olleet käännetyt ulospäin, kuin olisit ollut
jokseenkin hajamielinen etkä aivan semmoinen kuin ennen. Älä itke,
Maria! Sanoohan isäsi, että hän teki väärin sinua kohtaan".
Minä kallistin päätäni isäni povea vasten ja tunnustin olleeni itsekäs,
turhamielinen ja kärtteliäs, mutta nyt tahtovani kääntyä ja alottaa
uutta elämää.
"Se on oikein", hän pyyhki hiuksiani otsalta ja suuteli sitä, "meidän
tulee joka aamu sanoa itseksemme: nyt pitää alkaa alusta taas".
"Saanko viedä viinipullon täti Tooralle? oikein oivallista viiniä, joka
voi antaa hänelle voimia taas".
"Hän saa parasta viiniä, kuin mulla on, ei monella ole sen vertaista.
Kunpa vaan voisi auttaa heitä muullakin tavalla, mutta tuo Paavo ei
päästä ketään luoksensa".
Minä en sanonut mitään, mutta itsekseni ajattelin, että se oli minun
syyni, meillä ei enää ollut oikeutta auttaa heitä.
Oli puoleksi pimeä, mutta kuitenkin hiivin sinne yksin, kannoin
viinipullon muhvissani. Paavo avasi oven; tuskin hän uskoi silmiänsä.
"Maria! onko se todellakin Maria?"
Outo levottomuuden tunto kävi minuhun, hän seisoi siellä vakavana ja
tiedustelevilla silmillä, ei hän edes käskenyt minua tulemaan sisälle.
"Etkö luule, että pieni viinilasi eineellä olisi hyvä tädille? Isäni
tahtoisi mielestänsä, että hän voisi tätä juoda; se on vanhaa, oikein
hyvää portviiniä".
"Äitini juopi viiniä joka päivä, sen hän jo kauan aikaa on tehnyt.
Eilen ostin taas pullon portviiniä hänelle; se on täällä eikä
korkkikaan vielä ole otettu auki. -- Sano isällesi paljo terveisiä ja
kiitoksia, ja kiitoksia itselles kun tulit, mutta hänellä on kyllä,
mitä hän tarvitsee".
En tohtinut sanoa sanaakaan, koska pelkäsin, että silloin purskahtaisin
itkuun.
"Kiitoksia", sanoi hän vielä ja lisäsi: "enkö minä tule sinua
saattamaan, on jo myöhäistä".
"Ei suinkaan; on selvä päivä ulkona".
Minä riensin pois.
Oi, ei ollut kauniisti ja jalosti tehty, että sysäsi pois sitä kättä,
jota rakkaudesta ojennettiin. -- Paavoko se todellakin oli, minun rakas
lapsuuteni ystävä, joka, ylpeänä kuin kuningas, antoi minun tietää,
ettei hän tarvitse meitä? Olin rikkonut paljo, mutta tämä oli kumminkin
liika kovaa; en voinut unhottaa enkä voittaa närkästystäni.
"Kyllä kait arvaatte, lapset, että pian taas menin ylös köyhiä
ystäviäni katsomaan. Kaikki nuo pienet kasvot loistivat ilosta, mutta
leivällä, Jumalan kiitos, ei ollut enään niin hyvää menekkiä, kuin ensi
kerran".
Äiti joutui taas ompelemaan paitoja kauppamiestä varten; hän tekikin
kovasti työtä varhain aamulla alkaen myöhälle iltaa asti. Jos Hannu
vaan saisi kulkea sanomalehtiä kauppaamassa, sitten olisi kaikki hyvä;
semmoinen se tulevaisuuden toivo oli, johonka perhe katsoi. -- Isäni
vanhin takki muutettiin kokonaiseksi vaatekerraksi Hannulle.
"Nyt hän on aivan herrasväen näköinen", arveli äiti, kun pojalla ensi
kerta oli uudet vaatteet päällänsä, ja hän sivelsi kämmenellänsä pojan
vedellä kammattua tukkaa; "hänen oma isänsäkään ei tuntisi häntä".
Minun pois panemani vaatteet olivat liika vaaleanväriset ja niin
hienoja tahi sieviä, ett'ei niitä voitu käyttää. Ostin sentähden uutta
pumpulivaatetta ja rupesin ahkerasti ompelemaan pieniä mekkoja ja
hameita. Minä tulin nyt yhtä ahkeraksi, kuin ennen olin ollut laiska,
ja aika, joka ennen monta kertaa, jos ei meillä ollut mitään
erinomaista toimittamista, oli kovin hitaasti kulunut, alkoi nyt
siivillä lentää.
"On oikein hupaista", sanoi isäni, "että nyt tiedetään aina, missä
sinua tavataan. Täällä on niin hiljaista talossa aivan kuin äitisi
eläessä. -- Mutta sinä olet nuori ja nuoruudessa pitää saada vähän
huvitellakin välistä, muistakaamme se!"
Täti Amalia ei ollut tytyväinen.
"Rupean tuntemaan itseni tarpeettomaksi", sanoi hän.
Siihen emme mitään virkanneet. Tädillä oli vähä rahaa, niin että hän
voi hakea itsellensä kotia missä tahansa. Asia loppuikin niin, että me
kaikessa ystävällisyydessä erosimme.
Täti Toora parani päivä päivältä yhä enemmin. Minä kävi hänen tykönänsä
välistä, kun tiesin että Paavo oli maalari-akatemiassa. En tahtonut
mielelläni tavata Paavoa: olin suuttunut hänehen, pelkäsin häntä,
meidän viimeinen kohtaamisemme lepäsi niinkuin pilvi elämäni ylitse.
Joka kerta kuin tulin kadulle kohtasin minä jonkun ihmis-olennon, jossa
oli surun tahi köyhyyden merkkejä. Kun silmät kerran ovat avautuneet
elämän pimeääkin puolta näkemään, voipi paljon arvata pienistäkin
merkeistä, joita ennen on ajattelematta menty sivutse. Voi itsiämme,
jos ilon aikana unohdamme, että on muita, jotka kärsivät hätää,
sittenpä meidän ihmisrakkautemme on huonolla kannalla!
Muutamana iltana Huhtikuun keskipaikoilla soitettiin kovasti ja
kiivaasti porstuan oven kelloa. Palvelusväki oli ulkona, isä nukahti
vähän nojatuolissansa; minä menin itse avaamaan. Se oli Paavo, hän
näytti oudotta ja hämmästyneeltä.
"Vieläkö sulla on se viini, Maria", kysyi hän kierrättelemättä, "minä
mielelläni tahtoisin sen".
"Eihän täti mahda olla kipiämpi?"
"Ei, hän on parempi, paljo parempi! Sinä taidat rakastaa äitiäni,
näenmä".
Minä en ymmärtänyt häntä; silmänsä kiilsivät niin kirkkaasti eikä hän
näyttänyt ensinkään ylpeältä, päinvastoin, hän seisoi niinkuin
rukoilevainen.
"Tuo viini, se on kokonaan poistava sairauden, luulen että se on oleva
oikein hyvä äidilleni" Hän tuli askelta likemmäs: "Se oli kovin pahasti
tehty, kun en ottanut sitä vastaan, Maria, se oli kovin häijysti,
ylpeästi! voitko antaa minulle anteeksi? -- Kuinka minä rohkenin äitini
huulilta pidättää sen rakkaudenmaljan, jonka tarjosit! -- enkä minä
sanonut sydämmellistä sanaakaan kiitokseksi siitä kun tulit, enkä
saattanut sinua kotiakaan. -- Tahdotko sittenkin antaa minulle viinin,
Maria?"
Minä menin sanaakaan sanomatta sitä hakemaan; sitten me katsoimme
toisihimme.
"Oletko käynyt taidekalujen näyttelyssä?"
"En vielä; -- onko taulusi siinä?"
"Se tuli sinne toissa päivänä ja on jo myyty. Sain tietää sen tiima
takaperin; riensin heti äitilleni ilmoittamaan asian ja nyt sinun
tykösi, kahdeksan sataa markkaa on 'Kalastajani' tuottanut minulle, --
taitaisipa sentähden jotakin minusta tulla!"
Hän katseli taas minua, nyt en minä tohtinut häntä katsella.
"Jos --".
Hän ei muuta sanonut enkä minä vastannut sanaakaan, mutta siitä
hetkestä asti olin minä hänen morsiamensa, sen me molemmat tunsimme.
Isäni tuli nyt meidän tykömme, hän toivotti sydämmellisesti onnea
Paavolle.
"Ennenkuin tiedetään mitään arvata, taidat jo professori olla".
Sitten hän sanoi hänen itsepintaiseksi, jäykkämieliseksi, kopeaksi
ryökäleeksi ja viimein hän syleili häntä.
"Tässäkö viini on, Maria?"
"Tahdotko vieläkin pullon, poikani?" -- sen sinä saat, jos mulla vaan
on. -- Ah, se oli hyvä, jopa siellä on, näenmä; tytöntynkä on löytänyt
oikeata lajia.
Tästä nyt Paavo havaitsi, ett'en minä ollut turhia lörpötellyt.
Seuraavana aamuna riensin yksin näyttelyyn, minä olin ensimmäinen,
jolle sinä päivänä ovi avattiin. Eipä aikaakaan, niin jo sain nähneeksi
kalastajan, joka istui ovensa ulkopuolella, päiväpaisteessa lekotteli
ja katseli mereen päin. Oliko se hänen tekemänsä? Tosin se oli varsin
hyvä taulu, vaan kuitenkin toivoin, ett'ei se olisi hänen. Vielä toinen
kalastaja, reppu selässä ja ilkeä nauru huulilla, se ei ainakaan ollut
Paavon tekemä, siitä olin vallan vakuutettu. Mutta tämäkö -- minä
tietysti en huolinut katsoa muuta kuin kalastajia -- tämä se mahtoi
olla.
Pitkä, salea, ahavoittunut, vapaa, miehuullinen ja urhea seisoi nuori
kalastaja valmiina työntämään venehensä vaahtoisiin aaltoihin.
Minä ostin luettelon, aivan oikein, hänen nimensä!
Sinä vuonna taivutin minä isäni tilaamaan pääsölippuja näyttelyyn.
Ja aika kului, hyvin harvoin me tapasimme toisiamme, emmekä puhuneet
paljoa keskenämme, mutta luotimme toisihimme. Paavo lähti Italiaan;
minä en saanut kirjettä, mutta sentähden aina vähän osan äidin
kirjeestä. Vasta silloin kun hän voi tarjota minulle omaa kotia,
kääntyi hän isäni puoleen.
Tuo ylistetty nuori taideniekka oli yhtä nöyrä, kuin köyhä nuorukainen
oli ollut ylpeä. No, sitä ei minun tarvitse sanoa; jos kenellään on
mitään moittimista teidän iso-isäänne vastaan, niin ei se ainakaan ole
ylpeydestä.
Nyt on kertomus loppunut, hyvät lapset! Nyt te tiedätte mistä syystä
minä olen vähää närkäs vaatteitteni suhteen ja minkätähden minun täytyy
oikein kovasti taistella ompelijan kanssa joka kerta kuin uudet
vaatteet ovat ommeltavat. Somasta, pitävätä vaatetta, kaunista, pysyvää
väriä ja semmoista kuin minun ikäiselleni sopii, sieviin laskoksiin
laskettua, sitä minä tahdon. Paavo mielistyy minun pukuhuni. "Vanha
akkani, sinä ymmärrät, mitä on somasta", sanoo hän nytkin vielä. --
Tarpeettomiin ja kallisarvoisiin reunustuksiin, päivän oikullisen ja
vaihtelevaisen mielen mukaan, ei minua haluta rahaani tuhlata. Minä
muutan ne aina leiväksi; en voi muuta; tupsuja ja ripsuja, pitsejä ja
koristuksia, niitä minä leiväksi teen. Paneppas joku surkea kiiltokalu,
joka kätehen mahtuu, suuren korin rinnalle, joka on täynnä terveellistä
ravitsevaa leipää, ja johon mahdoton joukko pieniä käsiä on valmis
tarttumaan!
En voi olla suutelematta leipää, kun se putoo maahan, sillä minä tunnen
sen arvoa.