hiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Minette oli selvään kuulevinaan
sanat: "Ei nyt enää ole väliä!" Lääkäri viittasi sitten hänelle ja pian
astui Minette poikansa kanssa sairaan kammariin.
Tämä huone oli muutoin edellisen kaltainen, mutta tästä puuttui uuni,
ja lattiana oli pelkkä maa-pohja, jolla siellä täällä näkyi lunta.
Vuoteen pääpuolessa seisoi maalaamaton puutuoli, ja sillä paloi
perunaan pistetty kynttilä.
Eräs mies, talon omistaja kuten Minette sittemmin kuuli, seisoi vuoteen
vieressä lääke-pullo kädessä. Vuoteella makasi Rossiter niin
muuttuneena, ett'ei hänen vaimonsa ensi silmäyksellä tahtonut häntä
tuntea. Hän voivotteli ja käänteli rauhatonna päätänsä tyynyllä.
-- "Onko hän puhunut paljon?" kysäsi lääkäri hiljaa.
Mies pudisti päätään, kääntämättä silmiään sairaasta.
-- "Eikö siis mitään apua enää?" kuiskasi hän
-- "Ei mitään", vastasi lääkäri.
-- "Kuinka kauan luulette sen vielä kestävän?"
-- "Ei enää kauan. Kenties huomiseen".
Minette seisoi tällä välin liikahtamatta sängyn jalkapäässä. Tämmöinen
siis oli loppu monivuotisen työn, erillä-olon ja alttiiksi-antamuksen
perästä. Tuossa makasi nyt se mies, jonka onnen ja menestyksen tähden
hän oli kärsinyt niin paljon hengellisiä ja ruumiillisia vaivoja! Nyt
oli viimeinenkin toivon kipinä sammunut. Kuolinvuoteellaan, vieraitten
keskellä, makasi tuossa mies, ja vaimo lapsineen seisoi hänen vuoteensa
vieressä neuvotonna, avutonna.
Lääkäri läksi hetkisen kuluttua pois. Isäntä toi tuolit Minettelle ja
Frankille ja niin istuivat he sitten vartoen kuolevaisen vieressä.
-- "Onko hän kauan ollut kipeänä?" kysyi Minette.
-- "Lähemmäksi viisi viikkoa, -- aina tuosta suuresta tulipalosta
saakka. Kodittomuus, puute ja mielen-liikutukset tuottivat häneen
kuume-taudin".
-- "Oletteko te sukua hänelle?"
-- "En ole. -- Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei
tiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni".
-- "Hän ei _tiennyt minne mennä_!"
Rouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja
ajatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen
niin kallista kotoaan.
Frank, peloissaan kamalasta äänettömyydestä ja siitä mitä näki
edessään, tarttui pienine kätösineen äitinsä käteen. Hän oli
lapsellisessa mielessään aina kuvaillut isäänsä rikkaaksi,
voimakkaaksi, lempeäksi ja kauniiksi mieheksi. Ja tuossa makasi nyt isä
laihana, kalman kalpeana; pitkät ruskeat hiuksensa valuivat
epäjärjestyksessä alas pielukselle ja syvään vajonneitten silmäin
ympärille oli tauti uurtanut suuret tummat kehät. Hän, jota lapsi oli
rikkaaksi ja mainioksi kuvaillut, makasi tuossa avutonna unhoitettuna,
ja tämä huono suoja, sekä viheliäinen vuode olivat hänelle
armeliaisuuden suomia lahjoja. Lapsi parka ei voinut tätä käsittää!
Vitkaan kului pitkä, kolkko yö ja aamun tultua tunkeusi pieni valon
säde pimeään huoneesen. Sairas kääntelihe rauhattomasti vuoteellaan ja
mumisi: -- "Se oli väärin! Minun ei olisi pitänyt niin tehdä". Raskas
huokaus nousi hänen rinnastaan.
-- "Antakaa tänne siveltimeni, antakaa", ja hän liikutti heikosti
kättään, ikäänkuin maalaten. "Myöhäistä, myöhäistä", kuiskasi hän
sitten hiljaa, "jo alkaa pimittää! En näe enää! Oi..."
Hän aukasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Noissa kauniissa,
kirkkaissa silmissä näkyi jo tuo kuolevain omituinen katse.
-- "Minä tahdoin avaruuden kansoittaa", sanoi hän, "no niin, onhan se
täynnä sieluja".
-- "Kaarle, armas Kaarleni tunnetko minua? Oi puhu mulle sananen!"
huusi hänen vaimonsa.
Rossiter loi pitkän, sanomattoman tuskallisen katseen Minetteen.
Omituinen pelko ja vavistus näkyi hänen vaaleilla kuihtuneilla
kasvoillaan. Hiljaa kuiskasi hän vapisevin huulin:
-- "Kyllä tunnen sinut, sinä olet kosto!"
Rouva Rossiter nähtävästi ei ymmärtänyt näitä sanoja. Hän katsoi
mieheensä, kyynel tulva virtasi hänen silmistään ja hiljaa nyyhkyttäen
vaipui hän polvilleen kuolevaisen vuoteen viereen.
Silloin tunsi hän kuinka vapiseva käsi haperoi hänen oikeata kättään;
hän otti sen silmiltään, laski sen miehensä kylmenevään käteen ja
katseli kyyneleittensä kautta hänen armaita kasvojaan.
-- "Sinä itket Minette! Kuinka usein olen unissani nähnyt sun
kyyneleiset kasvosi! Kokonaisen kyynel-meren olen ylpeydelläni
puristanut sinun silmistäsi, ja tuo meri -- -- se on muuttuva
tulimereksi mulle kun astun Ijankaikkisen tuomio-istuimen eteen. --
Niin äärettömäksi tuli-mereksi, vielä kauheammaksi kuin se, johon tämä
kaupunki ja sen kanssa minun kunnianhimoni teot hukkuivat".
Hänen päänsä painui taas alas pielukselle.
-- "En voi olemattomaksi tehdä mitään, -- en mitään!" kuiskasi hän
sitten jälleen.
-- "Kaarle, Kaarle!" rukoili Minette. "Katso toki vielä kerran meihin,
minuun ja lapseesi. Siunaa Frankia!" Ja äiti veti vuoteen viereen
pojan, joka arkana oli poistunut.
Rossiter hengitti raskaasti; näytti siltä kuin hän ei enää voisi mitään
puhua. Hänen silmäluomensa olivat jo painuneet kiini, mutta nyt
kerrassaan heräsi hänessä uusi virkistävä ajatus. Hän kuiskasi hiljaa
silmät puolittain auki:
-- "Sinäkö Minette -- sinä poloinen ylen-annettu -- tuot mulle poikamme
siunattavaksi? -- Uskotko sitten siunaukseni voimaa? -- Silloin et lue
mua kadotettujen joukkoon, sinä uskot -- että Jumala voi antaa mulle
anteeksi!"
-- "Niin, niin! Hän on antava sulle anteeksi niinkuin minäkin sen teen!
-- Oi siunaa Frankia!"
Autuaallinen rauha levisi kerrassaan Rossiterin kalpeille kasvoille.
Hänen oikea kätensä lepäsi vielä vapisevana vaimon kädessä. Hän nosti
sen hiljaa ja laski poikansa päähän, kuiskaten:
-- "Sovitusta! Anteeksi-antamusta! Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia
omaisiani -- jotka jätin -- unhoittaen ensimmäisen, kalliimman
velvollisuuteni!"
-- "Hyvä Jumala, anna anteeksi!..."
Vavahdus kävi läpi hänen ruumiinsa, silmänluomet sulkeutuivat ja pää
painui alas pielukselle.
Rouva Rossiter nousi ja painoi suutelon miehensä kylmälle otsalle. Nyt
oli kunnianhimoiselle taideniekalle se hetki lyönyt, josta hän niin
kauan oli uneksinut, jonka saavuttamiseksi oli uhrannut oman sekä
omaistensa onnen. "Sielun lento" -- se oli nyt tosi-asia!
Rossiter oli nyt kylmänä. Ijankaikkinen tuomari oli täyttänyt
rangaistuksensa. Hän oli pitänyt parempana katkaista Rossiterin
elämänlangan kuin jälleen yhdistää häntä vaimoon, joka ei enää olisi
voinut häntä kunnioittaa, joskin oli hänelle anteeksi antanut.
* * * * *
"Evening Bulletin" nimisessä Chicagon sanomalehdessä oli 28 p.
marraskuuta 1871 kuolinkertomus, josta painatamme tähän seuraavan:
"Kaarle Rossiter on kuollut. Tänä aamuna kello viisi veti hän viimeisen
hengähdyksensä. Suru hänen suuren taulunsa hukkumisesta, kärsimiset ja
puutokset, joita hän tuon suuren tulipalon jälkeen oli saanut kärsiä,
kaikki nämät yhdessä jouduttivat hänen lähtöänsä täältä. Mahdotonta on
sanoin selittää sitä kaksinkertaista vahinkoa, minkä uuden-aikaiselle
taiteelle on tehnyt tämän mainion maalarin kuolema, ja hänen suurimman,
täydellisimmän -- voisimme melkein sanoa ainoan -- teoksensa
hukkuminen. Muita pienempiä taulujansa, jotka ovat yksityisillä
omistajilla tai kesken-tekoisia, on taideniekka itse pitänyt vaan
koetuksina. Muutama viikko sitten toivottiin vielä 'Sielun lennonkin'
olevan taide-akademiasta pelastettujen taulujen joukossa, mutta nyt on
saatu se katkera tieto, että tämä mainio mestariteos on joutunut
riehuvan tulen uhriksi. Keskellä tuota yleistä häiriötä 8 p:nä
marraskuuta katosi tämä kuuluisa maalari ja kaikki koetukset löytää
hänet jälleen olivat turhat. Kun tuo äsken perustettu apurahasto oli
perustettu, löydettiin hän vihdoin, mutta ystäväin hyväntekeväisyys ja
osanotto tulivat lilan myöhään kuolevaiselle. Koko Euroopassa, ja
erittäinkin Romassa, vastaan-otetaan varmaankin tieto taideniekan
kuolemasta ja hänen teoksensa hukkumisesta suurella surulla.
Uskallammepa sanoa että sitä pidetään katkerimpana muistona Chicagon
tulipalosta".
Maalari vainaja haudattiin hiljaisuudessa ja ilman mitään komeutta,
vaimo ja lapset vaan rukoilivat hänen haudallaan. Näinä yleisen hädän
aikoina ei pidetty mitään komeita hautajaisia.
Ei ollut ankara tuli säästänyt mrs Bassetia ja hänen miestänsäkään.
Viimemainitun kauppahuone oli nimittäin sekin hukkunut kauheaan
tulimereen, joka tuhosi lähes koko Chicagon. Mutta mr Basset oli aina
ollut erittäin varovainen. Hän oli vakuuttanut omaisuutensa sekä
New-York'in että Baltimoren palovakuutus-yhtiössä; ja hänen vahinkonsa
siis ei ollut suuri. Mutta hänen vaimonsa tuli tämän onnettoman
tapauksen moninaisten liikutusten perästä niin huonoksi ja
heikko-hermoiseksi, että hänen täytyi seurata lääkärinsä neuvoa ja
lähteä talveksi S:t Augustine nimiseen, terveelliseen paikkaan Floridan
niemellä.
Mrs Basset pyysi mieheltään saada ottaa mukaansa rouva Rossiterin ja
hänen lapsensa. Hän pelkäsi saavansa kieltävän vastauksen ja hämmästyi
olkeen kun mies vastasi:
-- "Tuota juuri, armaiseni, olen minä aikonut sulle ehdoittaa. Sepä
oiva ajatus! Koko maailma puhuu mainiosta Rossiterista, ja minua
onnitellaan siitä, että hän niin kauan oli palvellut minulla. 'Mr
Basset', sanoi minulle eilen muuan meidän mahtavimpia rahamiehiämme,
'teidän nimenne tulee Rossiterin nimen mukana taidehistoriaan'. Minulla
on muutoin eräs tuuma, josta sinä, jos se onnistuu, saat kuulla
enemmin, kävellessäsi S:t Augustinen oransi-lehdoissa ja kun etelän
lempeä ilman-ala on tehnyt sinut terveeksi".
Rouva Rossiter ei saattanut olla vastaan-ottamatta mrs Bassetin
ystävällistä tarjousta.
Seuraavana vuonna, helmikuussa, istuivat mrs Basset ja hänen ystävänsä
eräänä päivänä sievän huvilan kuistilla S:t Augustinessä ja puhelivat
pian tapahtuvasta kotimatkastaan Chicagoon. Siinä heidän puhellessaan
sai edellinen lennätinsanoman mieheltään, joka sisälsi seuraavat sanat:
"Mrs Bassetille S:t Auguttinessä,
"Baldivia Street N:o --. Ensi sunnuntaina tulen noutamaan sinua
ja ystävääsi kotiin. Ne yksityiset henkilöt, joilla on mainion
Rossiter-vainajan tekemiä kuvia, ovat suosiollisesti sallineet minun
asettaa ne näytteille Bostonissa. Näyttely on tuottanut leskelle
puhdasta tuloa kolmetuhatta dollaria. Toivon samoin käyvän New-Yorkissa
ja Filadelfiassakin. Onnittele rouva Rossiteria! Oma miehesi."
Mr Bassetin harras halu saada oman nimensä yhdistykseen Rossiterin
kuuluisan nimen kanssa oli tämän kaiken matkaan saanut!
Rouva Rossiterilla on nykyjään pieni sievä huvila Michigan-järven
rannalla. Hänellä on kylläksi varoja pitääkseen huolta lastensa
kunnollisesta kasvatuksesta. Joskin Rossiter eläissään,
anteeksi-antamattomalla käytöksellänsä, oli syvästi haavoittanut
vaimonsa sydäntä, niin oli nyt, hänen kuolemansa jälkeen syy tähän
onnettomaan seikkaan, nimittäin hänen hyvät taidelahjansa, hankkineet
leskelle suruttomat päivät. Hänen poikansa Frank piirustaa oivallisesti
ja toivoo, kuten isänsäkin, tulevansa kuuluisaksi, ei kumminkaan
perheensä onnea uhraamalla, vaan isän viimeisen siunauksen kautta.
HERRAN VUOSI
Kirj.
J. H. Riehl
Suomennos. [Lydia Hällfors]
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.
Herran vuonna 850 oli monenkaltainen surkeus Saksan maalla.
Normannilaiset raivosivat ryöstäen ja murhaten pohjoisrannoilla; samoin
tekivät Sorbit Thüringenillä ja Hessenissä. Kauhea nälkä tuli lisäksi
koko maahan. Täysi oli siis kurjuuden malja.
Niiltä seuduin, missä rauha oli hallinnut, arvattiin noin joka kolmas
mies nälkään kuolleeksi; vaan miten oli laita vihollisen hävittämillä
tienoilla, sitä ei kukaan tiedä. Historia on unhoituksen suohon
upottanut tämän viheliäisyyden muistot. Tämä sota oli, näet,
täydellinen hävitys-sota; senvuoksi tallasi vihollinen kaikki
istutukset ja turmeli tou'ot, ja siten nekin vähät viljat, jotka
Jumalan laupeus oli säästänyt, hävitettiin ihmisten armottomuuden
kautta.
Tätä kovaa aikaa olivat tulen merkit taivaalla yön aikana jo
edeltäkäsin ennustaneet. Pilvi nousi pohjoisesta ja toinen idästä;
alinomaa sinkoillen leimahtavia salamoita vasten toisiansa hyökkäsivät
ne vastatusten keskitaivaalla ja sykertyivät toisiinsa ikäänkuin kaksi
taistelevaa sotajoukkoa. Vaan kaikkein ihmisten sydän vapisi, ja
koiratkin sanotaan sillä kertaa ulisseen surkeammin ja linnut laulaneen
surullisemmin kuin muulloin.
Rheinin ja Tonavan rannoille ilmaantui vääriä prophetoita, jotka
Antikristuksen edelläkävijäin tavoin saarnasivat että viimeiset ajat
olivat käsissä. Mutta useat maalliset virkamiehet hoitivat virkansa
niin omavaltaisesti ja jumalattomasti, kuin ei heidän hallituksellensa,
eikä elämällensä, eikä maailmalle ikänä olisi voinut loppua tulla ja
ikäänkuin ei korkeimman Tuomarin istuin milloinkaan asetettaisi
korkeammalle kaikkia kuninkaan-istuimia koko maan päällä.
Edellisinä vuosina oli vapaa mies Fuldan maalta -- hänen nimensä
on joutunut unohduksiin -- antanut perityn maatilansa aatelisen
maan-isännän haltuun, sen kautta tullaksensa tämän suojiin olematta
hänen palveluksessansa, ja itselleen sekä lapsilleen säilyttääksensä
sen tilan asumis-oikeuden, joka oli ollut yksistään hänen esi-isäinsä
oma.
Mutta kovan ajan alussa kuoli maan-isäntä, hänen sukunsa hävisi, ja
toinen herra sai hänen hovinsa ja kartanonsa ja niiden muassa myöskin
mainitun miehen talon. Uusi isäntä tahtoi kohta tehdä orjaksensa tuon
vanhan miehen, joka maansa pois antamisella jo oli osaksi menettänyt
vapautensa, eikä tämä vääryyttä kärsivä, yleisen hämmingin ja hädän
tähden, voinut saada mitään suojaa mahtavan herran väkivaltaa vastaan.
Silloin hän epätoivon rohkeudella päätti mieluummin kärsiä kurjuutta
kuin ruveta orjaksi. Hänessä asui vielä muinaisten Germaanien uljuus ja
uhkamielisyys ja monesti ajatteli hän ylenkatseella nykyistä aikaa,
jolloin sotaisat uroot olivat yhä harvenemassa ja niiden sijaan karttui
nöyriä munkkeja ja rauhallisia talonpoikia. Hänen isänsä isä oli vielä
nähnyt entisten jumalain palvelusta pyhissä lehdoissa. Mitkä jumalat
olivat siis paremmat, vanhat tahi uudet? Vanhain jumalain kanssa oli
entinen, hyvä aikakin kadonnut. Ja ikäänkuin rangaistukseksi tuli nyt
pitkät murheen vuodet ja uusi kristin-uskon jumala ei voinut eikä
kukaties tahtonutkaan auttaa kansaansa tästä vaivasta. Näin ajatteli
Fuldan mies. Hän päätti auttaa itseänsä esi-isien tavoin, oman
nyrkkinsä nojalla, huolimatta oliko Jumala hänen apunansa tahi ei.
Sen vuoksi hän eräänä yönä vyötti miekkansa vyötärelleen ja lähti
pakoon talostansa, joka ei enää ollut hänen omansa, samassa paeten
uuden herransa väkivaltaa. Hän ei ottanut mukaansa muuta kuin
kalliimmat aarteensa, nim. vaimonsa, lapsensa ja miekkansa. Ja koska
nyt oli sydäntalvi oli heillä lämpöiset pedon taljat viittana
vaatteiden yllä. Mutta tällä köyhällä ajalla ei heillä ollut mukanansa
evästä, ei rahaa eikä kalliita kaluja.
He aikoivat kulkea Main-virran alkujuoksua kohti ja sieltä tunkeuta yli
rajan Thüringen'in ja Sachsen'in maahan. Tämä oli rohkea yritys, sillä
heidän matkansa johti hävitetyn, nälkään nääntyvän maakunnan poikki ja
nyt oli vuoden viimeiset, lyhyet ja kolkot päivät käsissä. Mutta
pakolaiset olivatkin lujaa väkeä, joihin ei ilmat paljon pystyneet;
heillä oli jäntevät jäsenet ja nälkään tottunut vatsa.
Tähän aikaanhan sekin tapahtui että kuningas Ludwik Saksalaiselta
Flammersheimin kohdalla katkesi kaksi kylkiluuta ja hän matkusti
kuitenkin terveen tavoin eteenpäin, eikä päästänyt huokaustakaan
huuliltansa, vaikka katkenneet kylkiluut kuuluivat rosahtelevan hänen
liikkuessaan. Vasta keskusteltuansa Kaarle veljensä kanssa Lotharin
valtakunnan jakamisesta ja saatuansa oman osansa määrätyksi, lähti hän
Aachen'iin, jouto-aikana parantamaan vammaansa.
Olipa silloin jäykät ajat, jäykät kansat ja jäykät kuninkaat, jotka
eivät paljon pitäneet väliä vaikka muutama valtakunta hajosi tahi
muutamat kylkiluut katkesivat.
Nyt oli uuden vuoden aatto ja kolmas päivä siitä kuu Fuldan mies
vaimoneen, lapsineen pakeni kodistansa. Lapsi oli kolmannella ja sai
vielä elatuksensa äidin rinnasta; näin kasvatti tämä voimaton sukukunta
voimakkaita sikiöitänsä. Olihan tuo väkevä Hermelkin ollut äidin
rinnalla seitsemän vuotta. -- Vuorotellen mies ja vaimo kantoivat lasta
ja käärivät sen huolellisesti lämpöisiin turkiksiin.
Päivä oli hirveän kylmä. Vielä kylmempi oli ilta. Matkustajat olivat
eksyneet Röhn'in metsä-vuoristoon. Ensimäisenä päivänä olivat he
saaneet vähäisen syötävää eräältä armeliaalta talonpojalta, joka itse
oli nälkään nääntymäisillään. Nälkäisinä olivat he jo eilis-iltana
laskeneet levolle metsän lumi-nietokselle.
Aamulla mies vielä reippaasti alkoi matkansa hyvillä mielin; sillä joka
lähtee orjuudesta vapauteen, se ei huomaakaan matkan vaivoja.
Äänetönnä, vaimon lujalla kärsivällisyydellä, kulki kumppali hänen
rinnallansa, nukkuva lapsi sylissä. Mutta päivällisen aikaan eksyivät
he kokonaan vuoren rotkoihin; ilta läheni, vaan ei mistäänpäin näkynyt
pirtin savua nousevan. Ainoastaan metsän-otusten ja petojen jälkiä oli
lumessa ristin rastin, mutta koko päivän kuluessa ei yksikään ihmisen
jälki ollut matkamiesten mieltä virkistyttämässä. Yhä useammin heräsi
lapsi, itki yhä katkerammin ja pyysi lapsen kielellänsä ruokaa, sillä
äidillä ei enää ollut hänelle kylliksi antaa.
Silloin maailma vähän väliä rupesi mustenemaan miehen silmissä ja hänen
rohkeutensa oli kerrassaan tyhjiin raukenemaisillaan. Tätä kesti
kuitenkin vaan silmänräpäys -- taas hän nosti päänsä pystyyn ja katseli
uhkamielisenä eteenpäin äärettömään erämaahan ja kevein askelin kulki
hän polutonta uraansa, nähtävästi iloisena ikäänkuin härmäiset puut
olisivat olleet hiirenkorvalla, ja kuin kalliolta alas syöksevä,
sumupeittoinen puro olisi ollut virvoittava lähteen silmä suvella.
Pohjoismaiden jättiläispoikaa -- joksi esi-isämme nimittivät talven --
muisti mies seuraavana kolkkona hetkenä; hänestä oli ikäänkuin tuo
julma jättiläinen, kuolon kalpea serkku, olisi tulossa tappamaan häntä
ja hänen vaimoansa ja lastansa. Hänen päätänsä pyörrytti ja pakkanen
väristytti koko hänen ruumistansa.
Valju vaimo oli kristityn martyyrin kaltainen, joka vietiin tuolle
hirmuhaltijalle uhrattavaksi. Mutta vaikka hän oli menehtyä ruumiin
vaivoista ja sielun tuskasta, kauhistutti häntä kuitenkin yli kaiken
hänen miehensä kasvot. Kun yö joutui ja laskevan auringon viimeiset,
lumeen heijastavat, sameriat säteet olivat sammumaisillaan, muuttui
miehen jäykkä muoto hirvittäväksi. Hänen sielussansa näkyi raivoavan
ankara taistelu. Silmänsä tuijoittivat oudosti, hän purekseli
vavahtelevia huuliansa ja, ikäänkuin ulkonaisella voimalla
kukistaaksensa sisällistä vihollistaan, tarttui hän tuon tuostakin
miekkansa ponteen. Härmäiset hiukset ja parta tekivät hänen kasvonsa
kamalan juhlalliseksi. Sammuvan ilta-ruskon ja vuorten takaa nousevan
punertavan kuun kaksois-valossa näytti mies muinaisen pakanuuden
papilta, joka taistellen jumalien vihaa vastaan valmistautuu tässä
salon temppelissä heille tuottamaan vaaditun sovitus-uhrin.
Matkustajat saapuivat näin eräälle kunnaalle, jolla mustat
basalti-patsaat kohosivat lumesta. Kalliolohkareen alle, jonka patsaat
kohotessaan olivat nostaneet katoksen tapaiseksi ilmaan, pääsivät he
uupuneina tuulen suojaan, löysivät lumettoman paikan ja kyliksi kuivia
risuja, joista tehtiin lämmittävä valkea. Tässä he päättivät olla yötä,
mutta kalvava nälkä esti heitä nukkumasta: lapsikin parkui yhä useammin
ja haikeammin.
Miehellä ei ollut yhtään rauhaa; hän ei voinut istua eikä maata;
väliin nojaten kivipatsaasen katseli hän leimuavia liekkejä, tahi
käveli edes takaisin käsivarret ristissä. Heiluvasta hiilloksesta
nosti hän silmänsä talvista tähti-taivasta kohti ja puhui vaimolle:
"Muinais-aikojen jättiläiset ja uroot tuolla tähtinä loistavat. Ennen
he katselivat meitä mielisuosin. Katsos kuinka he nyt noin tylysti
tuikkivat, yhtä armotonna kuin itse kylmäsydämminen talvi. Kun isämme
vielä uskoivat jumaloihin ja uhrasivat heille, astuivat nämät apua
tuottaen alas maan päälle. Teidän pappinne ovat poistaneet vanhat
jumalat sieluistamme; jumalat palasivat taivaasen ja kurjuus jäi
ihmisten osaksi".
Vaimo vastasi nöyrästi, mutta uskon lujalla luottamuksella: "Yksi ainoa
Jumala on astunut alas maan päälle ja ihmisenä kärsinyt ihmisten
tähden. Silloin jumaluus täytti koko maan, niin ettei toista jumalaa
täällä tarvita".
Mies vaikeni. Aivan läheltä kuului nälkäisten susien ulvonta. Tämä
yölaulu ei säikäyttänyt heikkoa vaimoa; mutta kun hän taasen katsahti
miehensä silmiin, silloin hän säikähti, sillä tämän silmät olivat suden
silmiä julmemmat.
Ja mies jatkoi puhettansa näin: "Kun kova onni isiämme kohtasi,
muistivat he rikoksiansa ja uhrasivat sovitus-uhrin. Kuta suurempi
rikos ja jota kovempi hätä, sitä kalliimpi lahja oli sovitus-uhriksi
annettava.
"Ovathan laulajat -- salaa munkeilta -- meille laulaneet kuinka tuo
hyvä pohjoismaiden kuningas Domaldi pantiin uhri-alttarille, missä
hänen oma kansansa uhrasi hänen, parhaan miehensä, jumalille,
saadaksensa heitä huojentamaan nälän hätää. Ja kun uhriveitsi lopetti
kuninkaan hengen, poistui nälkäkin maasta".
Noin puhui mies palavin sudensilmin ja intohimojensa vallassa pieksi
hän ilmaa miekallansa. Vaan nyt ei vaimo vastannut mitään.
Olivatpa ihmiset hurjamieliset ja heidän tunteensa hillitsemättömät
siihen aikaan, jolloin kuningaskin, vaikka hänen kylkiluunsa olivat
murretut, vielä oli kylliksi voimakas murentamaan koko suuren
valtakunnan.
Uudelleen ja yhä tuimemmasti puhui mies: "Et kuullut, akka, mitä
toispäivänä kertoi meille tuo talonpoika, joka viimeksi antoi meille
ruokaa. Kuuntele siis nyt! Arkkipiispa Rhaban jakelee jokapäivä
Winkel'in linnassa ruokaa sadoille nälkäisille, jotka tänä kovana
aikana kokoontuvat sinne kaikilta haaroilta. Hiljakkoin tapahtui että
myöskin melkein nälkään nääntynyt vaimo pieni poika sylissä tuli sinne.
Vaan kun hän astui kynnyksen yli vaipui hän heikkoudesta maahan ja
heitti henkensä. Mutta lapsi oli äitinsä rinnalla ja koetti saada siitä
elatusta, ikäänkuin äiti olisi vielä elänyt. Tätä nähdessään
sumeentuivat tylymmätkin miehet. Näin kukistui juuri ja vesa säästyi.
Olisihan äidin pitänyt jättää lapsensa, voidaksensa itse jäädä henkiin
miehensä ja muiden lastensa turvaksi".
Silloin vaimo taas puhkesi puhumaan: "Ei!" huusi hän ja nousi jalona
seisomaan. "Autuas on se äiti, joka näin antoi henkensä lapsensa
edestä! Taivaasen noustessaan näki hänen sielunsa pojan, joka
pelastettuna vielä imi kuollutta rintaa! Sekö äiti heitti henkensä
heikkouteen? Oi, niin ei käynyt! Ilon kyllyydestä hänen rintansa
halkesi, kun hän nyt kuolemaan asti väsyneenä näki lapsensa
pelastetuksi. Riemun hekumaan hän raukesi".
Mies vaipui pitkään äänettömyyteen. Hänen täytyi peittää kasvonsa ja
kääntää ne pois vaimosta, joka istui valkean ääressä, rauhallisesti
katsellen uneksivaa lasta.
Vihdoin hän taasen tointui. Pitkin askelin käveli hän edestakaisin
hiiltyvän nuotion edessä ja entistä tuimemmin tuijoittivat hänen
silmänsä.
"Nyt lienemme lähellä sitä hetkeä, jolloin vanha vuosi kättelee uutta",
huusi hän. "Papit, kun lukevat vuosia, sanovat: 'Herran vuonna'; --
mutta tämän surkean, kovan, jumalilta kirotun vuoden lopussa sopii
paremmin sanoa: 'paholaisen vuonna'".