luokse.
-- "Voi mitä houkkia me vaimot toisinaan olemme!" huudahti hän sitten.
Minette pyyhkäsi vesikarpalot, jotka olivat kiertyneet hänen silmiinsä.
-- "Hyvä Minette!" kuiskasi mrs Basset, kumartuen hänen puoleensa ja
kietoen kätensä hänen kaulaansa. "Taivas, näettekö, katsoo meidän
parastamme, kun ei suosi ensimmäistä rakkauttamme. Jos minä olisin
tullut naimisiin niinkuin ensin olin aikonut, niin tuskinpa olisin
paremmassa tilassa kuin tekään".
Rouvista tuli pian ystävykset. He rupesivat puhelemaan yhä enemmin, ja
kesken itkuansakin täytyi rouva Rossiterin hymyillä kun mrs Basset
kohotti pikku Frankin korkealle ilmaan ja suudeltuaan jälleen laski
hänet maahan.
-- "Sinä olet pikkuinen kultainen poika semmoinen", hyväili
tukkukauppiaan rouva lasta; "ensikerran tänne tullessani tuon sinulle
torven ja rummun ja monta muuta hyödyllistä kapinetta. Ja te, rouva
Rossiter", sanoi hän ojentaen tälle kätensä, "jos joskus mitä
tarvitsette, niin älkää unhoittako ystävän oikeutta, vaan antakaa
minulle tieto".
-- "Te olette varsin hyvä! Toivoakseni ei minulta ole puuttuva, mitä
välttämättömästi tarvitsen".
Ja iloisesti hymyillen läksi rikas rouva pois köyhästä asunnosta,
rohkaistuaan matalan majan asukkaan mieltä ja jätettyään jälkeensä
iloisen toivon.
Siitä pitäin oli rikkaan rouvan muutoin niin yksitoikkoisessa elämässä
mitä mieluisin huvitus käydä köyhän rouva Rossiterin luona, haastella
hetken tai pari hänen kanssansa ja leikkiä hänen lastensa kanssa. Frank
oli melkein samassa iässä kuin hänenkin poika-vainajansa, ja useinpa
mrs Basset leikillään uhkasi ryöstävänsä hänet kerran omakseen. Mutta
eipä rouva Rossiter olisi millään hinnalla luopunut lapsestansa, niin
kauan kuin suinkin jaksoi ansaita leipää.
Rikkaan rouvan täytyi tyytyä vaan siihen, että sai hankkia pienosille
leluja ja namusia, viedä heitä kävelemään ja muulla tavalla huvittaa
heitä, -- palaten sitten yksinänsä komean kotinsa hiljaisuuteen ja
yksitoikkoisuuteen. Sisarukset eivät olisi saattaneet kiintyä toisiinsa
niin paljon kuin nämät molemmat vaimot. Ja kun rouva Rossiterin pieni
Baby kuoli, niin mrs Basset se hienoilla käsillänsä laitteli ja puki
pienen vainajan sen viimeiseen kehtoon.
Ja mrs Basset se myös ensimmäisenä sai sanomalehtien kautta tiedon
"maalari Rossiterista Romassa". Hän toi sanomalehden hylätyn puolison
luettavaksi. Pian nähtiin sanomalehdissä yhä useammin tietoja tuosta
"Amerikalaisesta taideniekasta". Hänen taulujansa kehuttiin paljon,
mutta niistä ei ollut ainoatakaan vielä tullut taideniekan kotimaahan,
paitsi muutamia, jotka olivat rikkaitten Amerikalaisten yksityistä
omaisuutta. Viiden vuoden kuluttua rupesivat sanomalehdet puhumaan
paljon eräästä suuresta kuvasta, joka oli Rossiterilla paraikaa
tekeillä.
Muutoin ei mrs Basset paljon välittänyt taiteesta, mutta nyt hän
huolellisesti tarkasteli pienimpiäkin tietoja taiteen maailmasta. Hän
teki tuttavuutta Romasta äsken tulleitten henkilöitten kanssa
saadakseen siten tietoja Rossiterin maineesta maalarina. Ja kaikkia
mitä suinkin tästä asiasta sai kuulla, kiiruhti hän piammiten
ilmoittamaan onnettomalle ystävälleen.
Mitä mrs Bassetiin itseensä ja hänen ajatukseensa Rossiterista tulee,
niin eivät mitkään kiitokset mainion maalarin nerollisuudesta voineet
saada häntä unhoittamaan millä kylmäkiskoisella, sydämmettömällä
tavalla tämä oli eronnut vaimostaan ja lapsistaan. Mutta rouva
Rossiteria ilahuttivat nämät tiedot lastensa isän maineesta sitä
enemmän. Hänen sydämmensä unhoitti miehen itsekkäisyyden ja hän tunsi
totista iloa tästä menestyksestä, vaikka ei mies siitä ollut antanut
vaimollensa tietoa puolellakaan sanalla. Sitten Rossiterin lähdön oli
Minette monta vuotta saanut ankarasti ja ahkerasti tehdä työtä ja elää
mitä yksinkertaisimmasti. Hänen ainoa ystävänsä oli mrs Basset; ja niin
suuressa hiljaisuudessa, maailmasta eroitettuna eleli rouva Rossiter,
ett'ei yksikään aavistanut hänen olevan kuuluisan taideniekan vaimon,
vaikka hän lastensa tähden tahtoi pitää tämän nimen.
III.
Chicagon tulipalossa.
Koko viikkokauden oli Chicagon sanomalehdissä seuraava ilmoitus
nähtävänä:
"Rossiterin suuri taulu: _Sielun lento_.
"Maanantaina 9. p:nä lokakuuta on tämä suuri taideteos näytteillä
Academy of Design'issä (maalaus-akatemiassa). Sen edellisenä
perjantaina ja lauantaina on näyttely suljettu".
Aikakauskirjoissa nähtiin myöskin melkein joka päivä Rossiteria ja
hänen maalaustansa koskevia ilmoituksia. Joskus oli siellä myös pieniä
arvosteluja niiltä harvoilta onnellisilta, jotka omin silmin,
Rossiterin atelierissa (työhuoneessa) Romassa olivat nähneet hänen
taulunsa; ja olipa siellä vielä hauskoja kuvauksia taiteilijan omasta
personastakin, jotka kaikki olivat omiansa herättämään yleisössä mitä
kiihkeintä uteliaisuutta.
Eräs Chicagon kuukauslehti "Monthly Art Synopsis" mainitsee
Rossiterista seuraavilla sanoilla:
"Ennenkuin tämä lehti ensi kerran ilmestyy, tulee tuo ihmeellinen
mestari-teos: _Sielun lento_ näytettäväksi maalaus-akatemiassamme.
Tuskin lienee tänne milloinkaan niin suurella maltittomuudella odotettu
mitään taulua, kuin nyt tätä Rossiterin mainiota teosta. Taideniekka on
jo aikaa sitten päättänyt, että tämän taulun ensimmäinen julkinen
näytäntö tapahtuisi Chicagossa, siinä kaupungissa, mistä hän kuusi
vuotta sitten köyhänä ja tuntemattomana läksi. Kuuluisana palaa
hän nyt tuoden mukanansa siveltimensä luoman kuvan, jota Roman
taide-arvostelijat ovat tunnustaneet kaikista paraimmaksi nykyajan
teokseksi. Taulua on tähän saakka niin huolellisesti salattu yleisöltä,
ett'emme voi tuoda esiin kuin yhden ainoan kuvauksen siitä.
"Eräässä Berlinin sanomalehdessä on luettavana näin kuuluva kirje
Romasta:
"Amerikalaisen taideniekan, Kaarle Rossiterin, työhuoneessa on
äsköttäin valmistunut eräs taulu nimeltä: _Sielun lento_. Tuiki
mahdotonta on sanoin selittää tätä kuvaa. Ihmeellinen värien rikkaus,
elävä henkisyys, valtava mielenkuvailu -- tuo kaikki tekee selityksen
mahdottomaksi. -- Se kuvailee sielua, joka kulkee äärettömän avaruuden
kautta -- tuon muodottoman, äärettömän, rajattoman pimeyden kautta,
jota me sanomme avaruudeksi, ja jossa summattomain matkain päässä
tähdet kimaltelevat. Sielu on kuvattu valoisaksi olennoksi ihmisruumiin
rajapiirteissä, mutta sanomattoman ihana on tämä olento. Siipiä sillä
ei ole, mutta itse liikkumisen aate on niin elävästi esitetty, että
näyttää aivan kuin sielu hajoittaisi edestään pimeyttä ja liiteleisi
yhä kauemmas ja kauemmas. Koko olento on niin eterillinen, että katsoja
melkein pelkää sen heti ensi silmänräpäyksessä sulavan ja haihtuvan
kuin kesäinen hattara ja katoovan pimeyteen, jonka läpi sen matka käy.
Tämän kuvan ihanuus, tunto yksinäisyydestä ja äärettömän avaruuden
ylevyydestä täyttää hartaudella katsojan mielen. Samoin kuin Dante'n
'helvetti', vaikuttaa sekin pyhää kauhistusta.
"Niissä harvoissa Rossiterin kuvissa, jotka tähän saakka ovat tänne
saapuneet, vallitsee joka ainoassa suurin puhtaus ja värien komeus.
Niistä on maksettu summattomia summia. Koloristina on Rossiter
kieltämättä nykyajan etevimpiä maalareita".
Sen päivän edellisenä lauantaina, jolloin Rossiterin taulu "Sielun
Lento" oli näytteille pantava, pysähtyi mrs Basset, matkallaan rouva
Rossiterin luokse, erään puodin eteen, missä värejä ynnä muita
maalaus-tarpeita myytiin. Siellä valikoi hän värilaatikon pientä
lemmittyänsä Frankia varten ja kuuli kuinka puoti-poika, viitaten
erääsen puodissa olevaan herraan, hiljaa kuiskasi kumppalilleen: "Onhan
tuo aivan muittenkin kuolevaisten näköinen".
Kohta sen jälkeen katsahti tukkukauppiaan-rouva vieressä seisovaan
herraan. Tämä samassa kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat
toisiaan.
-- "Mr Rossiter!" -- "Mrs Basset!" huusivat he yht'aikaa.
Rossiter näytti kenties hiukan vanhemmalle kuin ennen, mutta muutoin
näytti kuluneista vuosista olleen hyötyä sekä hänen hengelliselle että
ruumiillisellekin ulkonäyllensä.
Mitä hänen käytökseensä tulee, osoittihe siinä oman arvon tunteminen,
sekä vakavuus ja levollisuus, jommoista vaan ylhäisten kanssa
seurusteleminen voi tuottaa ja mrs Bassetkin -- vaikka ei suinkaan
muutoin katsellut tätä miestä suotuisin silmin -- ei voinut kokonaan
vastustaa hänen sointuvan äänensä ja sulavan käytöksensä lumousvoimaa.
-- "Ei ole tarvis kysyä teiltä mistä te tuletten kun sanomalehdet jo on
meille tuon kaiken kertoneet!" sanoi mrs Basset hymyillen. "Ja mitäs me
tavalliset ihmiset voimmekaan sanoa mainioille miehille kun heitä
tapaamme. Sanomalehdet ilmoittavat kaikkia mitä heidän terveyteensä,
tulemiseensa ja menemiseensä tulee".
Rossiter teki sievän kumarruksen.
-- "Kun minä", sanoi hän, "tapaan erään Chicagon kaunottaren voin aina
siihen mitä muotilehdistä olen hänestä lukenut liittää: mrs Basset,
lehdet ovat mulle ainoastaan puolia kertoneet!"
Mrs Bassetin mieleen muistuivat ne mielistelevät viittaukset, joita
hänestä oli lausuttu viimeisessä numerossa muotilehteä "Sunday Times",
ja hän myhähti tyytyväisesti.
Samassa toi puotipoika paketin, joka sisälsi pienen Frankin
värilaatikon. Mrs Basset olisi kernaasti tehnyt pienen viittauksen
Rossiterin vaimosta ja lapsista, ja sanat pyörivätkin jo hänen
kielellään, mutta silmäys tuon miehen puoleen esti hänet siitä; hän
sanoi jäähyväiset ja läksi puodista.
Hänen taas kävellessään kadulla, heräsi rohkeus hänessä jälleen.
-- "Tuo konna", sanoi hän itseksensä, "minun ei olisi pitänyt olla
häntä tuntevinani. Minua harmittaa etten uskaltanut sanoa hänelle
ajatustani!"
Kun mrs Basset saapui rouva Rossiterin luo, kertoi hän tietysti
ystävälleen koko tapauksen ja tämä kuunteli sitä äänetönnä.
-- "Tuomitkaa te häntä hänen teoksensa mukaan", sanoi hän sitten
levollisesti, "minä olen ainoa inhimillinen olento, jolla on oikeus
tuomita häntä puolisona ja isänä ja minä en valita".
Armas, uskollinen vaimonsydän!
Rouva Rossiter vastaan-otti kalliina aarteena jokaisen pienimmänkin
sanoman, joka koski hänen miestänsä. Hän leikkasi nämä ilmoitukset
sanomalehdistä erilleen, säilytti niitä huolellisesti laatikossa ja
lueskeli niitä tuon tuostakin uudelleen. Hän oli pannut vähän rahaa
säästöön hankkiaksensa itselleen ja lapsilleen pääsöpiletin
taide-näyttelyyn; olipa jo varustanut kullekin heistä juhlapuvunkin
siksi. Ei ollut suinkaan hänen aikomuksensa mennä sinne ensimmäisenä
päivänä, jolloin pääsömaksu oli suuri, vasta sitten kun rikkaat taiteen
ystävät olivat kylläksensä ihailleet, oli tuleva hänenkin vuoronsa
mennä lapsineen katsomaan heidän isänsä kuuluisata taideteosta.
Kumpikin lapsi oli jo niin vanha, että saattoi heidän perheellisiä
olojansa käsittää; Mamie oli kaksitoista, Frank kymmenen vuotta vanha
ja he muistivat vallan hyvin sen ajan, jolloin isä oli lähtenyt pois.
Mrs Bassetin kertomus kohtauksesta Rossiterin kanssa poisti kokonaan
unen rouva Rossiterin silmistä. Kaiken yötä muistui vaan hänen
mieleensä, että miehensä nyt oli samassa kaupungissa, niin lähellä
häntä; hän mietiskeli missähän tuo oleskellee ja puoleksi toivoi,
puoleksi pelkäsi että kenties yks'kaks' voisi tavata häntä. Sunnuntaina
meni äiti, kuten tavallisesti, lastensa kanssa kirkkoon ja saattoi
heidät illalla sunnuntaikouluun, mutta hänen ajatuksensa vaan alinomaa
lensivät tuon miehen luo, jota hän rakasti. Illalla, rukoillessaan,
kiitti hän Jumalaa miehensä menestyksestä ja ajateltuansa häntä koko
päivän, näki vaimo parka unissaankin yhä vaan miestänsä.
Mitä Rossiteriin itseensä tulee, ei kohtaus mrs Bassetin kanssa ollut
saanut hänen ajatuksiansa kääntymään hänen perheesensä. Kuusi vuotta
sitten, jolloin hän läksi kotoansa, ei mrs Basset ollut hänen
vaimolleen muuta kuin toisetkaan rikkaat rouvat, jotka hänelle työtä
toimittivat. Hänen ajatustensa ainoana määränä oli hänen suuri
taulunsa, ja hän riemuitsi niistä ylistyksistä, joita hänelle
kaikilta haaroin oli tulvinut. Elämässä ei hänellä ollut mitään muuta
iloa tai surua, mitään muuta muistoa tai toivoa paitsi niitä, jotka
oli yhdistyksessä hänen neronsa tuotteen kanssa. Hänen entinen
perhe-elämänsä, sen vastukset, sen puutokset, hänen syrjäinen asemansa
-- ne olivat hänelle vastenmmielisiä muistoja; hän ei tahtonut niitä
ajatella. Hän karkoitti vähimmänkin muiston niistä kun vaan sen taisi.
Sillä välin lähestyi Chicagoa nopein askelin tuo kovan onnen kamala
tapaus. Samoin kuin kaikki muut kaupungin asukkaat laskeusi Rossiterkin
iki-muistettavana sunnuntai-iltana 8 p:nä lokakuuta 1871 levollisesti
vuoteelleen, mielessään kuvaillen sitä yleistä riemua, minkä hänen
kuvansa oli nostava. Hän nukkui syvään uneen, väsyneenä kuin oli
matkasta.
Kaduilla oli jo hirveä hälinä, kirkonkellot soivat kamalaa soittoansa,
-- mutta yhä vielä makasi Rossiter sikeästi; hän ei kuullut tuon
kauhean öisen tulipalon hirmuja. Viimeinkin riensi palvelija häntä
herättämään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli hänen epäjumalansa,
hänen taulunsa.
-- "Mikä palaa?" huudahti hän ja sai kamalan vastauksen.
-- "Kaikki palaa, -- koko kaupunki on hukassa!"
Hurjana syöksi hän ulos liekin valaisemalle kadulle aaltoilevaan
ihmisjoukkoon.
Ulvoen lennätteli tuuli isoja kekäleitä kattojen ylitse, ja säkeniä
sinkoili rankkasateena. Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla
ja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista;
ainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia
kortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin
kolmelta haaralta.
Rossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian
näkyviin.
Valkea ei ollut saapunut siihen. Rossiterin sydän tykytti kuin olisi
ollut pakahtumaisillaan, ja juuri silloin, aivan hänen silmäinsä
edessä, tulla singahti läheisestä talosta palavia kekäleitä ja tulisia
säkeniä akademian katolle, ja muutaman minuutin kuluttua oli koko
rakennus jo ilmitulessa.
Tuskan huuto tunkeusi Rossiterin rinnasta. Tuntui kuin olisi kaikki
elonvoimat luopuneet hänestä tällä hetkellä.
Hän ei enää tiennyt mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Riehuva
ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan niinkuin aalto lastua tai
karissutta lehteä.
Tultuaan jälleen tuntoihinsa ja käsitettyään asemansa, huomasi hän
olevansa tuhansien muitten pakenevaisten seurassa Michiganjärven
rannalla. Säkeniä ja tuhkaa tulla tuprueli heidän päällensä, kauhea
tuli riehui heidän takanaan, ja ainoastaan järvi heidän edessään esti
liekkejä edemmäs leviämästä.
Joku pakotti Rossiteria nousemaan sataman laiturille, sillä välin kuin
hän itse puolipyörryksissä vaan katsoa tuijotti järvellä palavata
höyryalusta. Kovan onnen isku, joka ryösti häneltä hänen ainoan kalliin
aarteensa, tuon mainion taulun, oli kokonaan huumauttanut hänet. Hän
luuli välistä tämän kaiken olevan vaan kauhean kauheata unta.
Vihdoin, tiistaina aamulla varhain, saapui laiturille eräs höyrylaiva,
joka otti kannelleen niin suuren joukon onnettomia kuin suinkin
mahdollista ja kuljetti heidät palaneitten siltain, tuhkaläjäin ja
raunioitten ohitse siihen osaan kaupunkia, mikä oli säilynyt tulelta.
Rossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista
mielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin
istahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan
lähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo
syönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä,
ennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.
-- "En -- kyllä olen", vastasi hän tylsästi.
-- "Milloin?" kysyi toinen.
Rossiter mietti hetkisen.
-- "Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää",
sanoi hän.
Ympärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka
ei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun
leivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta. Syvä epätoivo oli estänyt häntä
tuntemasta nälkääkään. syötyään heittäysi hän, peräti nääntyneenä,
kirkon kiviselle lattialle, päänalasekseen pannen käsivartensa, ja
vaipui syvään uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsi hän, ja läksi
jälleen ilman mitään määrää kuljeskelemaan katuja myöten, joilla
taaskin ihmisiä vilisi. Ilma oli tukahduttavan kuuma, aurinko paahtoi
palavasti. Kirkot olivat avoinna, tarjoten suojaa tuhansille
poloisille, joidenka kodit olivat poroksi palaneet. Rossiter istahti
huolettomasti eräälle rauniolle ja tyhjensi taskunsa, löytämättä
niistä muuta kuin moniaita pieniä vaskirahoja. Kukkaronsa sekä kellonsa
oli hän unhottanut ravintolaan. Sinne oli myöskin jäänyt hänen
matka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt --
jäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja
kädessänsä.
-- "Näitten loputtua olen kerjäläinen! Ei mitään, paitsi näitä, ole
mulla maailmassa!"
Hänen päänsä vaipui alas.
-- "Kerjäläinen!" huoahti hän. "Monivuotisten toivojen ja ponnistusten
perästä ei muuta kuin -- kerjäläinen!"
Kukaan ei häntä huomannut, kukaan ei puhutellut häntä. Istuihan
kaikkialla palaneitten huoneitten raunioina tahi paljaalla nokisella
maalla kodittomia, varattomia raukkoja, niinkuin Rossiterkin,
äänettömän surun ja epätoivon uhrina. Hän ei siis ollut mikään
harvinainen ilmiö, joka olisi voinut ohikulkevan uteliaisuutta
herättää. Vastapäätä sitä paikkaa, missä Rossiter istui, oli kirkko, ja
kun hän illan tultua tunsi ankaran nälän, hiipi hän poikki kadun ja
asettui siellä niitten riviin, joiden oli täytynyt turvautua
kristillisten lähimmäistensä anteliaisuuteen ja hyväntekeväisyyteen.
Tällä tavoin vietti hän monta päivää. Öillä nukkui hän jonkun tulelta
säästyneen kirkon kovalla kivilattialla ja päivillä taas kuljeskeli hän
määrätönnä sinne tänne raunioitten välitse. Hän ei tavannut tuttavata
ainoatakaan, sillä kuuden vuoden poissa-olo oli tehnyt hänet vieraaksi
Chicagossa. Joku tuntematon joskus puhutteli häntä, sillä näinä hädän
ja surkeuden aikoina teki yhteinen onnettomuus pian vento-vieraistakin
tutut.
-- "Oletteko paljonkin kadottaneet?" kysyi häneltä muuan mies.
-- "Kaikki!" ähkäsi Rossiter, tylsästi katsoen avaruuteen.
-- "Tuossa oli minun tehtaani", jatkoi toinen osoittaen lähellä heitä
olevaa tiili- ja kivi-kasaa. "En ole mitään pelastanut. Mutta Chicago
rakennetaan kohta uudelleen. Niin, herrani, kymmenen vuoden perästä ei
pidä enää näkymän jälkeäkään tästä äärettömästä onnettomuudesta".
Mutta Rossiteria ei tämä voinut lohduttaa. Hän ei ajatellut Chicagon
tulevaisuutta. Hänen taulunsa oli hänen ainoa aarteensa. Se oli mennyt.
Muuta hän ei ajatellut.
Hänen mieleensä ei kertaakaan juohtunut, että kenties hänen vaimonsa ja
lapsensakin olivat jääneet raunioitten alle. Hän ei koettanut etsiä
entisiä ystäviänsä ja tuttaviansa. Ilman määrää, ilman tarkoitusta
kuljeskeli tuo poloinen vaan äänetönnä ympäri.
Mutta hänen vaimonsa sitä vastoin ajatteli häntä. Hänen asuntonsa oli
kaikeksi onneksi säästynyt tulipalolta. Öin ja päivin ajatteli rouva
Rossiter vaan miestänsä. Hänen kauheata kuolemaansa -- jos lie joutunut
tulen uhriksi -- tai sitä surkeutta, mitä hän kaiketi kärsi, jos oli
eloon jäänyt. Kun sanomalehdet jälleen alkoivat ilmestyä -- vaikka
paljoa pienempinä entistä -- -- mainittiin yhdessä niistä
Rossiteriakin, mutta hän itse ei sitä lukenut, sillä hänellä ei ollut
viittäkymmentä centiä, jolla olisi ostanut tuommoisen lehden.
Uuden postiviraston akkunassa riippui vähäistä myöhemmin, satojen
muitten kuulutusten joukossa, eräs häntä koskeva. Mutta Rossiter ei
sitä huomannut.
Turhaan eräs vasta perustettu ilmoitustoimisto kuulusti häntä. Ei
jälkeäkään hänestä näkynyt; ja monta viikkoa turhaan etsittyään ja
kuulusteltuaan uskoivat hänen vaimonsa ja mrs Basset viimein, että
Rossiter luultavasti oli hukkunut liekkeihin.
Kerran, marraskuun lopulla, mainittiin sanomalehdissä erästä
kanta-rahastoa, joka New-York'issa oli koottu Chicagon taide-niekkojen
hyväksi. Siinä oli myöskin lyhyt kertomus Chicagon taide-akademian
palosta ja niistä tauluista, jotka oli ehditty sieltä pelastaa.
Ovenvartija, yhdessä erään akademiassa asuvan taide-niekan kanssa, oli
nimittäin puitteista leikannut useampia kuvia, joitten joukossa myöskin
Rothermel'in kuuluisan teoksen: "Taistelu Gettysburg'illa". Kertoja
antoi myöskin muutamia tietoja niistä taiteilijoista, joita tulipalo
oli sinne tänne hajoittanut, niinkuin syksyn tullen ankara pohjatuuli
meidän laululintusia hajoittaa. Muun muassa lausuttiin seuraavata:
"Kaarle Rossiter, joka oli saapunut tänne suurta maalaustansa: _Sielun
lentoa_ näytteille panemaan, makaa nyt kovasti kipeänä talossa N:o --
Superior Street'in varrella. Vielä ei tiedetä onko hänen mainio
teoksensa pelastettu, vaiko tuleen hukkunut".
Rouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen
siitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden
hevosrautatie-vaunuissa.
Silmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti
pientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä
luokse.
Päivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter
saapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon
jälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla
muillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä
akkunasta loi heikon valonsa ulos. Talon numeroita oli mahdoton
eroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän
määräpaikkaansa.
Hän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen
nainen.
-- "Asuuko mr Rossiter täällä?" änkytti Minette.
Nainen epäili kotvasen, mutta vastasi sitten: "asuu, astukaa sisään!"
Minette astui pieneen huoneesen, jossa rouva heti tarjosi hänelle
tuolin ja toi sitten viereisestä huoneesta toisen tuolin Frankille.
-- "Saisinko tavata mr Rossiteria?"
-- "Niin -- enpä tiedä; hän on kovin sairas. Lääkäri, käydessään eilen
hänen luonaan, kielsi meitä ketäkään laskemasta hänen luokseen".
Kotvasen kuluttua ja heitettyään Minetteen tutkistelevan silmäyksen
jatkoi hän:
-- "Kenties olette sukuja mr Rossiterille?"
Samassa aukeni toisen huoneen ovi ja joku huusi: "Julia!" Nuori nainen
totteli heti kutsumusta. Hän oli poissa jonkun aikaa, silloin kuului
askeleita ja sopotusta toisesta suojasta. Raskaalta tuntui Minetten
sydämmessä, kun hän silmäili ympärilleen. Huone oli nähtävästi jaettu
kahteen osaan; katto oli samalla lakena. Kylmä tuuli puhalsi raoista
sisään, muutamin paikoin näkyi luntakin, jota oli satanut kaiken
iltapäivää. Huoneessa oli uuni ja vuode. Seinät olivat laudoista ja
niitten välykset tukitut liistoilla. Pöydällä näkyi muutamia tyhjiä
astioita. Huonetta valaisi yksi ainoa nauriisen pistetty kynttilä.
Kaikki oli niin köyhää ja kolkkoa. Se oli vain väliaikainen suoja.
Vähän ajan kuluttua kuului koputus ulko-ovella ja talon nainen avasi
oven.
"Tekö, herra tohtori! Olipa erinomaisen hyvä että tulitte".
Lääkäri puisti pois lumen päälystakiltansa ja kysyi:
-- "Kuinka hän voi?"
-- "Nähtävästi yhtaläisesti kuin ennenkin".
Lääkäri heitti tarkan silmäyksen vieraasen.
-- "Tämä rouva tahtoisi nähdä mr Rossiteria", sanoi nainen.
-- "Vai niin! Menenpä ensin katsomaan mitenkä sairaan laita on".