-- "Teillekö rouva?"
-- "Niin".
-- "Totta kyllä, että minulla on enemmän työtä kuin mitä voin valmiiksi
saada" -- hän pysähtyi ja näytti hiukan epäilevän, mutta kotvasen
kuluttua jatkoi hän: "Sitten olisi -- suokaa anteeksi rouva --
tarpeellista, että ensin saisin nähdä joitain näytettä työstänne, joten
voisi tietää minkälaista ompelusta saatan teille uskoa".
Rouva Rossiter otti taskustaan koru-ompeluksella kirjaillun
vaate-kappaleen. Punastuvin poskin ja sanaakaan virkkamatta ojensi hän
sen rouva Tourtelotte'lle.
-- "Onko tämä tosiaankin teidän omaa työtänne?"
Minette nyykäytti myöntyväisesti päätään.
-- "Sangen kauniisti tehty! -- Kyllä minulta työtä saatten rouvaseni...
Kuinka pitkä aika on siitä kuin tämän valmistitte?" kysyi ranskalainen
rouva yhä tarkastellen kaunista ompelusta.
-- "Seitsemän vuotta", änkytti rouva Rossiter.
Seikka oli se, että tämä koru-työ oli ollut osa hänen myötäjäisistään.
Kuinka monta onnellista muistoa ja suloista toivoa oli noussut hänen
mieleensä tätä ommellessa... Kaiken elinaikani -- niin hän oli
ajatellut -- tahdon säilyttää paraimmat kappaleet näistä, mutta köyhyys
oli pakoittanut hänet ottamaan niistä toisen toisensa perästä
käytettäväksi, koska häneltä puuttui varoja uudistaa heidän
jokapäiväistä vaate-varastoaan. Nytpä oli yksi noista korukappaleista
todistajana hänen taidostaan, mutta -- samalla myöskin hänen
köyhyydestään. Eipä ihmettä, jos tämä koski hänen sydämmeensä ja
kyyneleitä väkisinkin kiertyi hänen silmiinsä.
-- "No niin", sanoi rouva Tourtelotte nopeasti, "tässä on koko joukko
nenäliinoja, joihin on ommeltava yhdyskirjaimia ja tässä on lankaa ja
neuloja. Antakaa minun ensin nähdä miten nämät teiltä onnistuvat, niin
sitten" -- ja hän lopetti puheensa omituisella tavalla keikauttaen
päätään.
Rouva Rossiter'ille, joka kauan aikaa yhä oli saanut paikkailla
vanhoja, kuluneita lapsen vaatteita, oli erittäin mieluista kerrankin
ryhtyä koru-ompeluun. Ja niinpä tämä vanha, tuttu työ, hänen illoin
istuessaan sen ääressä, muistutti hänelle hänen avioliittonsa
ensimmäisiä onnellisia päiviä. Hän olisi niin kernaasti suonut miehensä
nytkin vielä joskus lukevan hänelle ääneen niinkuin ennen melkeen joka
päivä oli tehnyt: olivathan muutoin niin tukalia nuo pitkät talviset
illat, jolloin tuskin tuli sanaakaan vaihetuksi.
-- "Mitä sinä luet Kaarle?" kysyi rouva Rossiter eräänä iltana
mieheltään kun tänä, täyttääksen piippuansa, kotvaseksi pani pois
kirjansa.
-- "Onpahan vaan muuan teos ylenluonnollisuudesta taiteessa".
Rouva Rossiter oli kotvasen ääneti.
"Sinä et koskaan enää lue ääneen", virkkoi hän sitten verkalleen.
Hänen miehensä sytytti tulitikun.
-- "Niin, armaani, täytyihän meidän siitä lakata", sanoi hän tuon
tuostakin pysähtyen laskiessaan piipustaan savupilviä, "kun lapset
alinomaa huusivat ja sinä tuskin kymmentäkään minuutia yhtä mittaa
ehdit minua kuunnella".
Rossiter heitti pois tulitikku-pätkän ja tarttui kirjaansa.
-- "Etköhän tänä iltana lukisi minulle vähän?" kysyi hänen vaimonsa
arastellen.
-- "No miksi ei" -- sanoi Kaarle silminnähtävästi häirittynä --
"voisinhan sitä tehdä, mutta" -- tässä käänteli hän kirjansa lehtiä --
"olen juuri keskellä kirjaa, ja sitä paitsi pelkään, ett'ei tämä sinua
huvittaisi".
-- "Voi minä olen niin kyllästynyt tähän äänettömyyteen, tahtoisin vaan
kuulla sinun ääntäsi".
-- "Vai niin, no sitten..." ja Rossiter alkoi heti lukea.
Rouva parka koetti ponnistella voimiansa ymmärtääkseen kaikkia, mutta
vähä väliä tuli kohtia, jotka olivat hänelle umpi-outoja.
-- "Luulempa vaan, ett'ei tämä sinua miellytä", virkkoi Rossiter,
pannen kirjansa pois tavallista varemmin.
Hänen vaimonsa hymyili sanaakaan sanomatta. Hän olisi kernaasti suonut,
että miehensä, hänelle käsittämättömän esteetillisen esitelmän sijaan,
olisi valinnut jonkun kaunokirjallisen teoksen tai matkakertomuksen
luettavaksi. Mutta hän oli jo pannut kaiken rohkeutensa liikkeelle
pyytäessään miestään kerrankin lukemisella hauskuttamaan pitkää, ikävää
talvis-iltaa, eikä hän siis uskaltanut toista pyyntöä tehdä.
-- "Olithan sangen ystävällinen, Kaarle, kun minun tähteni väsytit
itseäs ääneen lukemisella", vastasi hän vältellen.
Hän ei milloinkaan enää pyytänyt saada kuulla mitä hänen miehensä luki.
Äänettömänä, mietteisinsä vaipuneena istui hän, ommellen kaiket illat.
Hänen työnsä oli kaunista ja tuotti hänelle hyvän hinnan. Pienet
hauskuudet lapsille, vähäiset mukavuudet talossa sekä silloin tällöin
joku herkku-ruoka pöydällä todistivat, että emännällä oli muutamaa
dollaria enemmän käytettävänä kuin tavallista.
Rossiter, jos joskus ihmettelikin kuinka hänen vaimonsa arastelevat
rahan-pyynnöt niin kerrassaan olivat laanneet, teki sen aina vaan
äänettömänä itsekseen. Mutta kerran, kun rouva Rossiter jo noin kuusi
viikkoa oli uutta työtänsä toimiskellut, täytyi hänen miehensä
kuitenkin huomata tämä asia.
-- "Minette, annas joku riepu, jolla pyyhkisin nuo vesipilkut
pöydältä", sanoi Rossiter eräänä päivänä ja laski jo kätensä
vaate-kasalle, joka oli tuolilla lähellä häntä.
-- "Ai! älä ota siitä. Siinä..." huudahti hänen vaimonsa ja pyyhkäsi
nopeasti pöydän käsiliinalla.
-- "Mitäs tuossa on?" kysyi Kaarle osottaen vaate-kasaa.
-- "Onhan vaan vaatetta tyynynpäällyksiä varten, jotka pitää
kirjaella", änkytti Minette, ja vähän vitkailtuaan kertoi hän koko
asian. "En tahtonut aina jokaisen pienen tarpeen vuoksi vaivata sinua
rahan-pyynnöilläni, koska tiedän sun tarvitsevan palkkasi taiteellisten
aikeittesi toteuttamiseksi. Minusta tuntui raskaalle pyytää sinulta
rahoja, koska ne itsellesikin ovat tarpeen -- jok'ainoa penni".
-- "Niinpä kyllä, eikä niitä juuri paljoa olekaan", vastasi Rossiter
katkeralla äänellä ja alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin
huoneessa. "Minette, kuinka saisin joskus maailmassa niin paljon
säästetyksi, että pääsisin Europaan? Siinäpä temppu!"
Nuori rouva koetti paraillaan pujoittaa lankaa neulan silmään, mutta
kyyneleitten tähden, jotka kiertyivät hänen silmiinsä, näki hän
edessänsä tuhansittain kimaltelevia neuloja. -- Hän oli pelännyt
miehensä panevan pahaksensa, että vaimonsa rahan edestä teki työtä
muille. Tosin oli hän vavissut miehensä vihaa, mutta toisten
oli hän taas toivonut kenties saavansa häneltä ystävällisen
silmän-luonnin kiitokseksi siitä, että oli koettanut olla apuna pienten
talon-tarpeitten hankkimisessa. Ja yksi ainoa lempeä katse, yksi ainoa
hellä syleilys olisikin ollut hänelle yltäkylläinen palkinto... Sitä
rouva parka vaan ei koskaan ollut ajatellut, ettei hänen miehensä
ensinkään pitäisi lukua näistä hänen vaivoistaan ja ponnistuksistaan.
Tämä tuntui hänestä kovin katkeralle. Hän oli jo paljon kärsinyt
miehensä tähden -- ja aina valittamatta, nurisematta -- mutta ei mikään
ollut niin hänen sydämmeensä koskenut kuin tämä viimeinen
itsekkäisyyden osoite.
Varhain ja myöhään oli vaimo parka tehnyt työtä: hän oli hoitanut
miestänsä tämän sairasna ollessa, hän oli luopunut kaikista mukavuuden
ja hauskuuden vaatimuksista ja uhrannut koko elämänsä yksistään
miehensä ja lastensa hyväksi. Ja kaikesta tuosta ei hänen miehensä
suonut hänelle ainoatakaan kiitollisuuden osoitusta, vaan valitti
alati, että köyhyys oli hänellä esteenä taipumustensa kehittämisessä,
kunnian ja maineen saavuttamisessa.
-- "Seikka on se", jatkoi Rossiter katsoen ulos ikkunasta, "ett'ei
minun olisi tosiaan pitänyt naida. Silloin olisin voinut pyhittää
kaiken elämäni taiteelle. Mitä hyödyttävät minua nämät monet vuodet,
jolloin olen tehnyt kirjoituspöytäni ääressä työtä kuin viheliäinen
orja tuon pelkän jokapäiväisen leivän tähden? Miehen pää-määrän pitää
oleman jotakin, josta hän saattaa olla ylpeä. Mutta kirjanpito -- voi
mokoman syitä ylpeilemiseen!"
Minette ei vastannut mitään. Mies oli puhunut tavallisella murisevalla
äänellään puoleksi itsekseen.
Vaiettuaan astui hän akkunan luota uunin ääreen. Hänen vaimonsa istui
akkunan vieressä koettaen laskeutuvan auringon himmeässä valossa vielä
valmistaa yhden tyynynpäällyksen.
-- "Otin tänään tauluni '_pieni emännöitsijä_' mukanani
taidekauppiaalle Van Bechten'ille myödäkseni sen hänelle. 'Rossiter',
sanoi hän, 'onpa häpeä, että teidän kaltaisenne neron täytyy kuihtua
kauppakirjojen ääressä, kirjoitellen vaan saippuan ja tupakan pintoja.
Teidän pitäisi lähteä Euroopaan'. Tiedänhän kyllä hänen olevan
oikeassa, mutta mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Minä olen tuomittu, --
minä olen sidottu tähän yhteen paikkaan!"
Rouva Rossiter pani pois työnsä ja katseli kolkkoa seutua tuolla
ulkona. Sitten seurasi hetkisen vaiti-oloa. Rossiter tuijotti hehkuviin
hiiliin, ja hänen vaimonsa muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli
luullut olevansa miehensä ainoana ilona. Hän muisteli kuinka hän
silloin aina oli toivonut elävänsä onnellisena hänen kanssaan ja kuinka
suloista hänelle oli ollut se ajatus, että hänen tuli jokaisesta
iloisesta hetkestä elämässään kiittää miestänsä! Voi, ainoastaan
seitsemän vuotta oli siitä pitäin kulunut, ja nyt täytyi hänen jo
ansaita ravinnon sekä vaatteet itsellensä ja kolmelle lapselleen...
Mies vaan nurisi niitä siteitä, joilla hän oli kiinnitetty heihin.
-- "Kaarle", sanoi Minette vienolla äänellä, "sinun ei tarvitse pitää
itseäs sidottuna. Mene vaan minne mielesi pitää. Jos tunnet, että
Jumala on sinut korkeampiin tehtäviin määrännyt kuin mitä täällä voit
toimittaa, niin olet vapaa suurempaa kutsumustasi täyttämään. Minä
rakastan sinua --" hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi hetkiseksi,
vaan jatkoi sitten taas -- "mutta minä en tahdo olla vaimona miehellä,
jolle olen rasitukseksi. Mitä lapsiimme tulee --"
Hän pysähtyi äkkiä. Hänen rakastava, alttiiksi antava sydämmensä ja
koko hänen lempeä luontonsa vastusti sitä ajatusta, että tuo mies, jota
hän niin suuresti oli kunnioittanut, voisi vaimonsa heikoille
hartioille laskea koko huolen heidän kolmesta lapsestaan ja ainoastaan
siinä tarkoituksessa, että itse sitä helpommin voisi kunniaa ja
mainetta saavuttaa. -- Mitä hänen omaan äidinvelvollisuutensa tuntoon
tuli, piti hän lujasti kiinni siitä, ettei mikään muu kuin kuolema
voisi häntä siitä eroittaa. Ja samoin, ajatteli hän, pitäisi isänkin
tunteman.
-- "Kaarle", sanoi hän, nopeasti kohottautuen tuoliltaan ja astuen
nuorimman lapsensa kätkyen luo, "kumpaiseenko luulet Jumalan sinua
vaativan: olemaan uskollisena aviopuolisona ja isänä vai tulemaan
mainioksi taideniekaksi?"
-- "Koska Luoja on suonut mulle luonnonlahjoja, joitten avulla voisin
ihmiskuntaa ylentää ja innostuttaa vielä sittenkin kun minun lyhyt
elämäni on sammunut, niin on epäilemättä minun velvollisuuteni käyttää
tuota lahjaa".
Minette loi mieheensä pitkän, surullisen ja tiedustelevan katseen.
-- "Mutta minusta taas", sanoi hän rohkeasti, "on vanhempain
ensimmäinen velvollisuus pyhittää elämänsä lapsilleen".
-- "Tietysti", myönsi Rossiter vilpittömästi, "mutta näethän kuinka
minun velvollisuuteni ovat keskenään risti-riitaiset. Minä puolestani
pitäisin parempana tuota korkeampaa velvollisuutta. Mutta seikka on
juuri se, ettei minun koskaan olisi pitänyt naida".
Näin lopetti hän, syvästi huoaten. Hän ei ensinkään ajatellut, että
hänen olisi miehen lailla tullut kärsiä tehdyn erhetyksen seurauksia,
hän vaan yhä syytti sallimusta, joka oli suonut hänelle neron, vaan
sitten sitonut hänet halpoihin kahleisin.
Vaimo parka se vaan tunsi vääryydeksi, että hänen yksinään tuli kantaa
onnettoman avioliiton seurauksia. Mutta lapsiansa täytyi hänen elättää,
lapsillensa hankkia suojaa ja vaatetta -- se oli hänelle selvää
selvempi. Ja luottaen Jumalaan oli hän valmis ottamaan kantaaksensa
tämän raskaan taakan.
II.
Ystävä hädässä.
-- "Vai on siis Rossiter lähtenyt pois meiltä?" puhui mrs [lyhennys
Englantilaisesta sanasta mistress (lue missis) merkitsee = rouva;
samoin mr., lyhennys sanasta mister = herra] Basset miehellensä, mr
John Basset'ille, joka oli päämies kauppahuoneessa "Basset ja
kumppani".
-- "Mokomatakin vahinkoa", vastasi mr Basset jupisten. "En minä olisi
häntä niinkään kauan pitänyt, joll'ei minun olisi käynyt sääliksi hänen
perheensä".
-- "Samapa se juuri hänen perheellensä oli", huomautti hänen rouvansa
tyynesti.
-- "Vai niin?" sanoi Basset, joka paraillaan oli tuskastuttavassa
toimessa, nimittäin panemassa puhdasta kaulusta kaulaansa. "Mistä
syystä se niin sama on, tahtoisin tietää?"
-- "Siitä syystä, että rouva Rossiter itse elättää itsensä ja
lapsensa", vastasi mrs Basset sysäten mansettinsa ylös ja mielihyvällä
katsellen kauniita käsiänsä.
-- "Kuinka? Oletko tiennyt tämän seikan koko ajan", tiuskasi mr Basset.
"Miks'et ole minulle siitä ennen sanonut?" Ja samassa lohkesi nappi,
johon hän oli järeillä käsillään koettanut kaulusta kiinnittää.
Mr Basset'illa oli sama luulo kuin monella muullakin miehisellä
miehellä, että nimittäin jok'ainoaan vahinkoon on vaimo-ihminen syypää.
-- "Tonttu vieköön sen tytön, joka näitä kapineita silittää!" huudahti
hän. "Hänen suurin huvituksensa näkyy olevan repiä silittimellä
ihmisten paidoista napit irti ja likistää ne sitten vaan koreasti
kiinni, luulotellen, että kaikki muka on niinkuin olla pitää. Jos sinä,
Lotta, viitsisit vähän tarkemmin katsella vaatteita kun ne pesusta
tuodaan, niin ei tällaista harmia tapahtuisi".
"Hm! Nappien pitäisi muka olla aivan juurtuneita vaatteesen ja yhä
kasvaa sitä myöten kuin kuluvatkin, jotta kyllä kestäisivät
maltittomain miesten nyhtämisiä". Niin vastasi mrs Basset aivan
tyyneesti, olkansa yli tarkastellen oliko hameen lieve oikeen
järjestyksessä.
-- "Min'en usko tuota!" huudahti mr Basset, hikoillen uuden kauluksen
kimpussa. "Mistä sinä sen tiedät?"
-- "Mitä niin? Vai niin, Rossiterin rouvastako? Minä näin hänen tuovan
työtä rouva Tourtelotten luokse. Minäkin teetin hänellä pari neulomusta
meidän Babylle".
Viimeiset sanat lausui hän puoli-ääneen ja vienoudella, joka muutoin
oli vierasta hänen äänellensä. Kaksi vuotta sitten oli nimittäin heidän
ainoa lapsensa, neljä vuotta vanha poika, kuollut, ja hänen nimensä
mainitseminen se aina oli tuskallista vanhemmille kummallekin ja senpä
vuoksi he koettivat niin vähän kuin mahdollista ottaa asiata puheeksi.
-- "Niin ne, hyvähän se on, että hän saattaa perheestänsä huolta
pitää", vastasi mr Basset vähän lempeämmin. "Rossiter taitaa mennä nyt
kolmeksi vuodeksi Euroopaan".
-- "Millä ihmeellä hän sinne pääsee?"
-- "Hm! Hän oli asettanut Van Bechten'in puodissa näytteille kaksi
kuvaa, myötäväksikin sen lurjus! Jok'ainoa hänen maalaamansa kuva on
lähtenyt minun taskustani, jok'ainoa! Minä maksoin tuolle mokomalle
kirjurille 75 dollaria kuukaudessa, ja hän vaan piirusteli ja maalaili.
Niin, jok'ainoa näistä kuvista on lähtenyt minun taskustani!"
-- "Mutta mitenkä hän pääsee Euroopaan, kysyin minä?"
-- "Olenhan sen jo sanonut -- tai olisin sen ainakin sanonut, jollet
sinä alinomaa minua keskeyttäisi. Kenraali Porte-Riche näki hänen
kuvansa. Tiedäthän että hän on olevinaan taiteen tuntia, ja taiteen
ystävä. Hän ihastui muka iki-hyväksi noihin tauluihin, maksoi kelpo
hinnan ja teki viimein Rossiter'ille semmoisen tarjouksen, että tämä
lähtisi hänen kanssaan Euroopaan, valitsemaan hänen kanssaan kuvia
kuvakalleriaan kenraalin uudessa kartanossa".
-- "Ja Rossiter tietysti suostui siihen ilomielin?"
-- "Ilollako? Hm! Taideniekat ja kirjailijat ovat näet aina olevinaan
niin 'ylevä-henkisiä', puhuvat aina 'luonnonperäisestä aatelistansa',
ynnä muuta sellaista, mutta annas vaan kun joku miljonain hallitsija,
villa- tai petroleumi-kauppias viittaa heille, niin heti paikalla
ollaan valmiit tulemaan".
-- "Mitäs siitä? Kenraali puolisoineen tahtoo olla taiteen ja
kirjallisuuden suojelijain kirjoissa, ja niinpä saattaa kumpikin puoli
olla tyytyväisenä", vastasi mrs Basset lempeästi.
Hänen miehensä jupisi jotain epäselvää, ja siihen heidän puheensa
päättyi. Mr Basset ei sen enempää asiata ajatellut. Rouva sitä vastoin
päätti itsekseen ruveta huolta pitämään hylätystä maalarin vaimosta.
Ei siinä kyllin, että mrs Basset toimitti hänelle työtä, vieläpä hän
eräänä aamuna itse meni rouva Rossiterin matalaan majaan. Pieni asunto
oli huolellisesti siivottu, pöly oli pyhitty huonekaluilta niin että
kaikki näytti hyvin sievältä.
Pieni Baby nukkui kätkyessä, Frank lattialla leikki puisilla leluillaan
ja Mamie oli paraillaan nukkeansa puettamassa. Rouva Rossiter istui
ompelu-pöytänsä ääressä, kirjaellen hienoa nenäliinan.
-- "Minun uusia nenäliinojani", ajatteli tarkkasilmäinen mrs Basset.
Hän katseli ympärillensä pienessä, iloisessa huoneessa, jonne aurinko
niin iloisesti lähetti säteitään. Molemmat leikkivät lapset puhelivat
hiljaa keskenänsä, ja äiti istui kauniin työnsä ääressä lähellä
pienintä nukkuvaa lastaan. Mrs Basset'ista ei näyttänyt köyhyys tässä
pienessä perheessä läheskään niin kauhistavalta, kuin hän oli sitä
mielessään kuvaillut. Kaikki oli täällä niin siistiä ja somaa. Lapset
näyttivät hänestä niin sieville ja rakastettaville, -- kenties siksi,
ettei hänellä omaa lasta ollut -- ja muutaman minuutin kuluttua
istuikin jo Frank hänen sylissään, ihmetellen hänen kaunista kelloansa,
ja Mamie silitteli hyvän ladyn pehmoista muhvia.
Mitä rouva Rossiter'iin tulee oli mrs Basset hänen mielestään lumoava
olento, kaunis ja komea, armas ja hyväntahtoinen. Poloinen ompelijatar
ei voinut muuta kuin ihailla rikasta ja kaunista kauppiaan-rouvaa;
kadehtia häntä, tai pyrkiä niin täydellisen olennon kaltaiseksi --
semmoista ei hän uneksinutkaan.
Mrs Basset puolestaan oli sangen suosiollinen nuorta köyhää rouvaa
kohtaan. Totta kyllä, että tämä maalarin vaimo oli pieni, poloinen ja
arka olento, joka oli joutunut onnettomaan avioliittoon ja oli hyvin
heikko kaikissa taipumaan itsekkään miehensä tahdon alle, mutta pitihän
ottaa osaa hänen murheesensa ja olla hyvä häntä kohtaan. Mrs Basset
osoitti aina ystävyyttä köyhille ja onnettomille.
-- "Teidän miehenne on matkustanut pois pitemmäksi aikaa. Oletteko
saaneet häneltä kirjettä?"
-- "Olen".
-- "No mitä hän kirjoittaa?" kysyi mrs Basset huolettomasti, silitellen
pehmoisella muhvillansa Mamien korvaa. Mutta hämmästyen pitkästä
vaiti-olosta, joka seurasi hänen kysymystään, kääntyi hän rouva
Rossiterin puoleen.
Tämä oli pudottanut työn syliinsä ja kätkenyt kasvot käsiinsä.
-- "Suokaa anteeksi mrs Rossiter! voi mitä olenkaan tehnyt".
Näin puhuen riensi kauppiaan-rouva Minetten luo, mutta tämä viittasi
toisella kädellään häntä poistumaan, toisella yhä vielä peittäen
kasvojaan.
-- "Mieleni on varsin paha", änkytti mrs Basset, "minä pyydän suokaa
anteeksi!"
-- "Se ei tee mitään", vastasi rouva Rossiter ponnistaen voimiansa
jälleen tointuakseen, vaikka ei voinut tukahduttaa syvää huokausta,
joka nousi hänen rinnastaan. Lapset, huomattuaan äitinsä itkevän,
riensivät hänen luokseen ja tarttuivat hänen vaatteisinsa. "Menkäät te
leikkimään pienoset", sanoi rouva Rossiter syleillen heitä.
Mrs Basset oli istuutunut tuolille lähellä Minetteä ja laskenut kätensä
hänen olalleen.
Hylätty vaimo otti kirjeen taskustansa.
-- "Tässä, -- lukekaa!" kuiskasi hän, pistäen kirjeen mrs Bassetin
käteen. Vitkalleen aukasi tämä tuon pienen paperin ja luki seuraavaa:
"Rakas vaimoni! Kirjeeni päivä-määrästä näet, että olen saapunut
Berliniin. Oikeastaan olemme jo olleet täällä useampia viikkoja, mutta
me lähdemme pian Italiaan. Minusta tuntuu kuin vasta nyt oikeen
käsittäisin mitä elämä on. Nyt ei minun enää tarvitse orjan töitä
toimitella jokapäiväistä leipää ansaitakseni. Päiväni ovat mulle liian
lyhyet ja öitäni sulostuttavat ihanat unelmat, jotka minä vielä kyllä
toteutan. Oikeassa olin kun väitin olevani määrätty korkeampiin
tehtäviin kuin perhettä elättämään. Öin ja päivin kiitän Luojaa tästä
uudesta vapaudestani. Kovat olivat nuo orjuuteni ajat -- mutta nyt ne
ovat menneet. Minä tunnen jalkaini alla tien, joka vie mua johonkin
suureen, ja tätä tietä olen päättänyt kulkea päähän saakka. Se vaatii
minulta monen vuoden vaivaa ja työtä ennenkuin pääsen täydellisyyteen,
mutta minä olen sinne kerran pääsevä. Älä ole milläsikään, älä ole
pahoillasi, jos et muutamiin vuosiin kuulekaan minusta mitään. Niin,
älä muuta odotakaan. Pitäkäämme kumpikin itsemme vapaina; kumpikin
oikeutettuna elämään miten mielii. Toivoni on, ettäs olet onnellinen
kodissasi ja lastesi luona. Hyvästi! Kaarle Rossiter."
Mrs Basset katsoi hämmästyneenä rouva Rossiteriin, ja tuo pieni kirje,
jota hän vastikään oli lukenut, putosi hänen kädestään lattialle.
-- "Aikooko tuo mies todellakin tällä kylmäkiskoisella tavalla erota
vaimostaan ja lapsistaan?"
Rouva Rossiter nyykähytti surullisesti päätään, ja hänen kumartuessaan
nostamaan kirjettä lattialta, vierähti kuuma kyynel hänen silmistään
matolle.
-- "Onko milloinkaan moista kuultu!" jatkoi Mrs Basset jälleen. "Hän
toivoo teidän olevan onnellinen kodissanne, lastenne luona! Eikö
huolenpito lapsistanne ole yhtä hyvin hänen kuin teidän
velvollisuutenne?"
-- "Hän on suunnittanut itselleen aivan toisellaisen tehtävän".
-- "Sitä olisi hänen pitänyt ajatella ennenkuin hänellä oli vaimo ja
lapsia".
-- "Hän olkoon niin vapaa kuin jos ei koskaan olisi nainutkaan", sanoi
vaimo parka hiljaisella päättäväisyydellä.
-- "No mitä aiotte te tehdä?" kysyi mrs Basset ihmetellen.
-- "Aikomukseni on hakea eroa", vastasi rouva Rossiter levollisesti.
-- "Eroa? Tekö?"
-- "Ja miksikä en? Tuleeko minun väkisin riippua kiinni miehessä, joka
saattaa minulle tämmöisen kirjeen kirjoittaa?" Rouva Rossiter puhui
katkeralla äänellä pitäen kirjettä edessään, ja hänen silmissään paloi
suuttumuksen tuli. "Tekisittekö te niin jos olisitte tämmöisessä
tilassa?"
-- "Minäkö? Tietysti en. Minä en sitä tekisi, mutta te olette aivan
toisissa suhteissa kuin minä. Te olette tähän saakka kärsineet häneltä
kaikki. Kukaan ei voi vaatia liian suurta rohkeutta teiltä".
-- "Ihmiset saavat usein nähdä semmoista mitä eivät ole
odottaneetkaan", sanoi Minette lyhyesti ja tarttui jälleen työhönsä.
Mrs Basset katseli häntä ihmetellen.
-- "Tepä vasta luja olento oletten! Te otatte kaikki asiat niin
rauhallisesti. Ei kukaan aavistakaan, että te yksin voisitte itsenne ja
perheenne elättää. Mutta te koitatte ja se onnistuu. Teillä on
todellakin kiven kova tahto. Minä puolestani, vaikka kyllä näytän
itsenäiseltä, en tiedä, mitä teidän sijassanne tekisin".
-- "Semmoiset asiat eivät tulekaan niin äkkiä, minulla on ollut
kylliksi aikaa valmistua niihin".
Mrs Basset istui hetkisen syviin mietteisin vaipuneena, sitten jatkoi
hän jälleen puhettansa niin totisena kuin ei mitään keskeytystä olisi
tapahtunutkaan.
-- "Mutta miten ihmeen lailla te annoitte asian mennä näin pitkälle?
Kyllä minunkin Johnini -- niinkuin luullakseni kaikki miehet -- olisi
itsekäs ja salaperäinen, jos antaisin hänen mielin määrin menetellä.
Mutta minä osasin heti alusta kohdella häntä hänen luontonsa
mukaisesti. Ensimmäisinä aikoina yhdessä-oloamme olisi hän tehnyt minun
tähteni vaikka mitä, ja tältä kannalta en minä laskenut häntä pois.
Minä en hellittänyt valtikkaa. Väliin hän tosin murisee -- mutta sen
tekevät kaikki naineet miehet. Minä annan hänen murista, se käy hänelle
lopulta ikävämmäksi kuin minulle.
"Mutta te olitte varmaan jo alusta liian perään-antava. Te autoitte
häntä riisumaan päällystakkia, toitte hänelle hänen tohvelinsa,
järjestitte hänen hiuksensa ja juoksitte kaikkialle häntä tapaamaan".