toivoisin kaikki käyvän hänelle hyvin. Mutta kun surullisesti kuuntelin
Lettien tulon luoksemme, näytin minä luultavasti Mrs Crofts'in mielestä
jotenkin kylmältä ja kummalliselta; sillä hän kysyi minulta enkö voinut
hyvin tai oliko minulla jotain muuta, joka painoi mieltäni, johon minä
ilmoitin hänelle pelkomme Lettie raukan silmistä. "En ole koskaan
huomannut niissä mitään merkkiä sokeuteen, eikä Harrykaan ole
milloinkaan siitä mitään maininnut. Ettehän suinkaan uskone sitä
todeksi?" kysyi hän. Enhän tiennyt mitä ajatella. -- Minä olin
vakuutettu siitä että Lettie oli keskustelussaan ruusupensaan luona
kertonut Mr Crofts'ille kaikki ja nyt minä toivoin niin hartaasti että
hänen äitinsä menisi pois, saadakseni mennä lohduttamaan tuota lapsi
raukkaa. Viimein meni hän pois. Silloin minä huusin Lettietä, joka
paikalla tuli; hän oli liikutettu, vaan koetteli sitä peittää,
jonkatähden minäkään en ollut huomaavinani mitään, vaan läksimme
äänetöinnä joen partaalla olevalle nnrmivallille.
Ensimäinen henkilö, jonka tiellä tapasimme, ja joka tuli meitä vastaan,
oli Harry Crofts; mutta kun hän tuli luoksemme, käänsihe Lettie pois ja
seurusteli emäntämme Mrs Davis'in kanssa, joka oli virkistäytymässä
raittiissa ilmassa eräässä omituisessa ajopelissä, jota mies veti: Mrs
Davis oli aina hyvin suositellut Lettietä. Pari kolme kertaa
käänttäittyään katsomaan eikö Lettie tulisi luoksemme, esitteli Harry
Crofts, että istuutuisimme eräälle kaatuneelle puulle häntä odottamaan.
"Nuo Lettien silmät ovat huolettava asia Jane", sanoi hän äkkiä.
"Niin, niin on. Mitä luulette niistä? Onko hänellä mitään toivomista?"
"Tohtori Nash ei sano olevan; mutta ensi viikolla tulee tänne tohtori
Philipson, joka on Englannin taitavin silmä-lääkäri, viettääksensä
eräitä päiviä tohtori Nash'in luona. Jane, antakaa hänen nähdä Lettie".
"Minulla on ollut aikomus koettaa viedä hänet Londoosen ja siellä etsiä
hänelle apua".
"Siellä ei ole ketään niin taitavaa kun Philipson. Oi! Jane, jos minä
vaan --".
"Luuletteko että voisitte häntä auttaa?
"Minä koettelisin. Te tiedätte Jane että minä rakastan Lettietä, minä
aioin pyytää häntä vaimokseni ja sanoin sen hänelle tänään; mutta hän
kielsi; sitte kertoi hän minulle silmistään -- siinä oli syy hänen
kieltoonsa, sillä minä tiedän hänen minua rakastavan, hän ei sitä
koetellut kieltääkään".
"Niin Harry, te olette niin paljo olleet yhdessä mutta nyt ei voi
naimisesta tulla kysymystäkään.
"Sitä hän juuri sanoo".
"Ja hänellä on siinä oikeen -- hänen täytyy jäädä luokseni. Te ette voi
naida sokeata, te Harry, jolla on niin loistava tulevaisuus".
Hän nyhtäsi muutamia heinän korsia, jotka viskasi jokeen tuskallisesti
huudahtaen: "Minkätähden piti tämän onnettomuuden kohdata juuri
Lettietä kaikista muista tytöistä Dalstonessa!", jolloin hän nousi ja
meni hänen luoksensa. He puhelivat paljon keskenänsä, jota minä en
tahtonut kuunnella, sillä heidän nuoret sydämensä ilmaisivat salaiset
ajatuksensa toisillensa. Ah, Lettie rakasti häntä!
III.
Tohtori Philipson oli samasta mielestä kun tohtori Nash; mutta Lettie
ei ollutkaan sitä niin läpi onnetoin, kun olin pelännyt. Hän saattoi
ottaa milt'ei iloiset jäähyväiset Harrylta, kun tämä joitakuita päiviä
sen jälkeen matkusti Londoosen.
"Nyt toivon Jane, että hän on minut unhottava", sanoi hän; "minä en
rakasta tietää häntä niin synkkämielisenä."
Samana päivänä lähetti Mrs Davis hänelle pääsölipun konsertiin, joka
oli pidettävä sokeain laitoksessa ja hän meni sinne. Kotiin tultuaan
kertoi hän niiden sokeain poikain ja tyttöin, jotka lauloivat,
näyttäneen niin tyytyväisiltä ja onnellisilta. "Minkästähden en minäkin
voisi olla sitte samoin? Kuinka monta ihanampaa näköä minulla on
muistettavaa, joita harva heistä milloinkaan on nähnyt", lisäsi hän
huoaten.
Hänen näkönsä alkoi nyt vähitellen vähetä. Ennenkun kuitenkaan sen
huomasinkaan, alkoi hän jo haparoida käsillään, astuessaan vaan yli
lattian. Tohtori Nash tarjoutui taas hankkimaan hänelle sijaa sokeain
laitoksessa, mutta silloin hän aina pyysi: "Anna minun jäädä luoksesi
Jane!" niin etten hennonut tätä vastustaa, vaikka hänellä uskottavasti
olisi siellä ollut monta etua, joita minä en kotona voinut hänelle
hankkia. Meitä lähellä asui eräs vanha saksalainen kelloseppä, joka oli
hyvin soitannon harrastaja ja oli urkuristina kaupungin katolisessa
kirkossa. Me olimme aina olleet toistemme kanssa hyvin tuttavat,
Lettiellä oli usein tapana viedä hänelle ryytimaastamme kukkasia ja
hänen lapsillansa tulla luoksemme pyytämään tilkkuja nukkinsa
vaatteiksi. Müllerillä oli synkkä haaveksiva näkö, mutta sydän puhdasta
kultaa. Hän oli sydämellinen ihmis-ystävä ja yksinkertainen elämässään
ja hänen keskustelunsa oli enemmän kuin muu mikään opettanut Lettietä
tyytymään kohtaloonsa. Hän oli itse aina kärsivällinen ja nöyrästi
tyytyväinen monesti niukkaan osaansa.
"Opettele soitantoa -- minä tahdon sinua neuvoa", sanoi hän Lettielle.
Hän rupesi itse toisinaan käymään meillä opettamassa Lettielle Haydenin
ja Händelin ihanoita hengellisiä kappaleita, opettaen häntä myöskin
laulamaan niinkuin episkopalisessa kirkossa, joka oli paljoa kauniimpaa
ja ylevämpää kuin meidän yksinkertaiset metodisti-hymnimme. Hänen
lauluaan kuunteleminen oli todellinen nautinto. Näytti silta kuin olisi
hän tuntenut sydämessään kaikki entistä syvemmin ja paremmin voinut ne
esitellä kuin ennen; hänen lohdutuksenaan oli antaa niiden suloisten
tunteitten, jotka rakkaus oli herättänyt eloon hänen rinnassaan,
kummuta laulussa esille. Minä tiedän että se oli muisto Harryn
rakkaudesta, joka antoi hänelle tuon lempeyden ja lahjoitti hänelle
sellaisen kärsivällisyyden kestämään kohtaloaan, joka häneltä ehkä
muuten olisi puuttunut. Lettie, joka ennen oli ollut sukkela ja
pistelikäs kieleltään, ei koskaan enää lausunut epä-ystävällistä sanaa
kellenkään ihmiselle.
En mainitse mitään siitä, miten köyhät olimme, sillä miten muuten se
olisi voinut ollakaan? Kuitenkin meillä oli ystäviä, jotka edelleen
olivat meille hyviä, yksin Mrs Daviskin liukeni ja uskoi minulle
kaikessa hiljaisuudessa että jos en voisikaan hyyryä maksaa, niin ei
hän minua siitä kuitenkaan hätyyttäisi. Kaikeksi onneksi en tarvinnut
hänen avuliaisuuttaan käyttää, sillä pahoin pelkään, jos se niiksi
olisi tullut, ett'ei hän olisi voinut kärsiä kuuden pensen tappiota,
vaan ennen antanut meidän mennä, niinkuin muidenkin. Hän oli niin
rakastunut rahoihinsa, vaimo raukka! Lettien oli tapana toisinaan käydä
sokeain laitoksessa, jossa hän sai opetellaita neulontaa,
verkonkudontaa ja korityötä. Kirkkoherramme, joka on parhain ihminen,
joka ikinä lie elänyt, kudotti hänellä suojusverkkoja hedelmäpuilleen
ja kalaverkkoja sekä neulotti sukkia itselleen ja poi'illeen; joten hän
sai tilaisuuden suureksi osaksi itse ansaita elatuksensa. Kun
onnettomuus nyt kerran oli tullut, ei se tuntunut meistä puoliakaan
niin vaikealta, kuin miksi sitä odottaessamme olimme sen kuvaelleet.
Lettie oli enimmiten iloinen. Minä en koskaan kuullut hänen valittavan,
päin vastoin sanoi hän usein että meillä oli niin paljo, josta tulisi
olla kiitollinen. Hänessä elävä syvä uskonnollinen tunto pelasti hänet
synkkämielisyydestä sekä heikko toivo siitä että hänen kärsimisensä
kerran otettaisiin pois, jonka toivon minä kuitenkin vasta myöhemmin
hänessä huomasin. Se oli Harry, joka häneen oli istuttanut sen
ajatuksen, enkä luule panevani liikoja jos sanon että hänen voimakas
miehevä rakkautensa Lettieen oli hänessä vahvana vaikuttimena siihen
uutteruuteen, jolla hän tieteitään harjoitti, joka sittemmin tuotti
hänelle niin hyvin ansaitun ja kunnioitetun maineen.
Sikäli elelimme kuusi levollista vuotta. Lettie käyskenteli hiljaa ja
tyynesti tiensä ja minä talutin hänet joka sunnuntai kirkkoon ja sieltä
takaisin. Tällä aikaa luki Harry ensin Londoossa, sitte Edinburghissa
ja viimein kertoi äitinsä hänen menneen Pariisiin, ollen peloissaan
siitä että tämä sinne kiintyisi asumaan ja ottaisi siellä itselleen
paavilaisuskoisen vaimon. Muutamia päiviä näytti nyt Lettie
surulliselta ja levottomalta, mutta sai kuitenkin kohta iloisuutensa
takaisin. Päivämme kuluivat hiljakseen ilman mitään muutoksitta. Minä
istuin enemmiten työssäni ja Lettie soitteli, jota hän jo voi tehdä
jommoisellakin sukkeluudella. Monesti näin ihmisten seisahtuvan
ryytimaamme alle kuunnellakseen hänen lauluansa. Sitte olen kuullut
monta mainiota taideniekkaa, vaan en kertaakaan sellaista, joka niin
olisi sydäntäni liikuttanut, kuin minun sokea sisar-raukkani.
Sunnuntaisina kirkossa eroitti hänen äänensä, miten se heleänä ja
suloisena kuului kaikkein yli; niin yksinkertaiset ja rajut, kuin
metodistihymnimme ovatkin, olivat ne yhtä hyvin hänen laulaessaan niin
kauniita. Laulun ja urkujen tähden meni hän välistä Pyhän John'in
kirkkoon, mutta minä katsoin vääräksi muuttaa. Tottumuksen voima on
meissä oppimattomissa yksinkertaisissa ihmisissä niin suuri, ett'en
koskaan tuntenut sabattiani viettäneeni, jos en saanut rukouksiani
lukea siinä pienoisessa rauhallisessa kappelissa, johon äitimme,
ollessamme vielä pieninä lapsina, oli aina meidät saattanut.
Lettie rakasti enemmän ylevämpää kirkkosoitantoa ja kukapa voi häneltä,
lapsiraukalta sitä huvitusta kieltää? Parina kertana, jolloin hän oli
pyytänyt minua saattamaan itseään sinne, liikutti tuo soitanto minua
kovasti, miten mahtoikaan se sitte viehättää häntä, joka itse oli
pelkkä elämä ja innostus! Hän sanoi sen saattavan hänet tuntemaan
itsensä onnellisemmaksi sekä kiitollisemmaksi Jumalaa kohtaan. Kenties
oli hän yhden aistin kadottamalla saanut suuremman voiman nauttia
toisilla.
IV.
Näiden vuosien kuluttua palasi Harry Crofts. Hän kävi useasti luonamme
ja me otimme hänet aina ilolla vastaan. Mutta vaikka Lettie tuntui
olevan iloinen ja onnellinen, näytti hän sitä vastoin levottomalta ja
suruiselta. Hän voi pitkät ai'at Lettien soittaessa seisoa pianon
ääressä hellittelemättä häntä katsellen tutkivin ja synkein silmin.
Eräänä päivänä sanoi hän vihdoin minulle: "Pelkäättekö te Jane -- minä
en luule Lettien sitä tekevän? Hän näyttää vahvalta ja terveeltä". Minä
arvasin heti sillä kysymyksellä olevan syvemmän tarkoituksen ja pyysin
hänen sentähden sanomaan oliko hän keksinyt jonkun parannus-aineen
sisareni silmille. Hän punastui kovasti.
"Niin, minä luulen. Minä olin Parisissa saapuvilla opereerattaessa
erään nuoren tytön silmiä, jotka olivat samalla tavalla sairaat kuin
Lettien. Se onnistui".
Minä en voinut virkkaa sanaakaan. Tuo toivo näytti minusta liian
suurelta ja ihanalta, voidakseen toteutua. Juuri sillä hetkellä aukasi
Lettie oven ja tuli sisään. Aurinko paistoi hänen takanansa ja näytti
ikään kuin olisi hän tuonut sen kanssaan huoneesen. "Onko Harry
täällä?" kysyi hän paikalla.
Se oli omituista että hän aina tunsi hänen läsnä-olonsa, vaikk'ei hän
häntä nähnyt eikä kuullut hänen puhuvan. Harry meni paikalla häntä
vastaan, otti häntä kädestä ja talutti hänen minun luokseni.
"Sanokaa se hänelle Jane -- vai teenkö sen minä?" kuiskahti hän. Minä
viittasin häntä itseään puhumaan, jonka hän arvelematta tekikin.
"Lettie, onko sinulla uskallusta antautumaan opereerattavaksi, jonka
kautta kenties silmäsi saisivat näkönsä jälleen?"
Lettie laski kätensä ristiin ja niin suloinen punastus levisi hänen
poskillensa, että olisi luullut niitä enkelin kasvoiksi, niin
kirkastetuilta ne loistivat.
"Ah, uskallan! mitä hyvänsä Harry, mitä hyvänsä, kun vaan sitä toivoa
saan elättää!" sanoi hän hiljaa.
Minä katsoin Harryyn kysyvästi, eikö hänen pitäisi valmistaa häntä
pitämään mahdollisena ett'ei se onnistuisi, jolloin tämä äkkiä sanoi:
"Lettie, minun täytyy edeltä-käsin sanoa sinulle että operationi
mahdollisesti voisi käydä huonosti, vaikk'en minä sitä pelkää. Mutta
myönny siihen kuitenkin minun tähteni Lettie", lisäsi hän hiljaa.
"No niin Harry, sinun tähtesi sitte", vastasi hän keveästi huoahtaen.
"Josko en näköäni saakaan takasin, enhän kuitenkaan tule toisenlaiseksi
kuin nyt olen."
He menivät yhdessä ryytimaahan ja Harryn tyynestä, vakaasta käytöksestä
voin arvata hänen valmistavan Lettietä siihen, mitä oli tulossa.
Lettie oli aina ollut sielultaan hyvin voimakas, niin ett'en
vähintäkään pelännyt voimien nytkään häneltä luopuvan.
Seuraavalla viikolla operationi toimitettiin. Tohtorit Nash ja
Philipson olivat molemmat saapuvilla; mutta Harry toimitti sen itse.
Hänen käytöksensä oli ihmeteltävä. Lettie oli, niinkuin ennakolta
arvasin, vahva; itse asiassa ei ollut heikkoa muita kuin minä, sillä
kun kaikki oli ohitse, menin minä tainnoksiin. Operationi oli
täydellisesti onnistunut, sillä Lettie näki nyt yhtä hyvästi kuin minä
itse. Monet viikot pidimme häntä nyt pimeässä huoneessa, sitte sai hän
vähitellen totuttautua valoon; näiden aikojen ilo oli suurempi, kuin
mitä sanoin voi selittää.
Kohta tämän jälkeen pyysi Harry häntä omakseen ja, totta puhuen, eipä
kukaan sitä lahjaa ansainnut paremmin, kuin hän. Maine tästä
onnistuneesta työstä levisi nopeasti, tuottaen hänelle suurta
luottamusta. Pidettyään silmätaudit tutkintonsa etevimpänä esineenä, on
hän nyt tullutkin yhtä mainehikkaaksi silmälääkäriksi kuin itse tohtori
Philipson; monipa pitää häntä etevämpänäkin. Tämä operationi, joka
silloin herätti niin suurta huomiota, ei ole nykyään enää harvinainen,
sillä sellaista sokeutta, joka Lettietä vaivasi, ei pidetä enää
parantumattomana.
Tämä on kaikki, mitä elämäkertomuksestamme voin sanoa. Se ei ole
enemmän omituinen kuin runollinenkaan; mutta kun minua niin useasti on
pyydetty sitä kertomaan, olen nyt ottanut sen todenmukaisesti
tehdäkseni.
MAALARIN MAINE
Tositapauksien mukaan kertonut
Xaver Riedl
Suomentanut Katri S. [Katri Suomalainen].
Helsingissä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.
I.
Vangittu nero.
-- "Voitko antaa minulle vähän rahaa Kaarle? Pienelle Baby'llemme
täytyy ostaa sukkia. En voi millään muotoa sitä enää tuonnemmaksi
jättää. Meidän täytyy sen sijaan kieltää itseltämme jotain muuta".
-- "Ja tuo jotain muuta on tietysti oleva kangas uutta tauluani
varten".
Kaarle Rossiter lausui tämän vastauksen tuimalla, murisevalla äänellä;
otti kurttautuneen dollarin setelin taskustaan ja pani sen pöydälle
lähelle vaimoansa, sitten tarttui hän jälleen kirjaansa ja luki
eteenpäin.
Tämä kirja oli englantilaisen taidearvostelijan Ruskin'in kirjoittama.
Rouva Rossiter ei olisi ymmärtänyt tämän kirjan sisältöä, eikä olisi
pitänyt lukuakaan sen ymmärtämisestä. Hän oli tehnyt pyyntönsä
katsomatta mieheensä eikä vastannut mitään siihen ynseään tapaan, jolla
tämä hänen pyyntönsä täytti, vaan jatkoi entistä uutteraa
ompelemistaan.
Lattialla lähellä häntä oli kori täynnä vanhoja kuluneita vaatteita --
paraasta päästä lasten vaatteita -- ja siitä otti rouva kappaleen
toisen perästä ja paikkasi niitä.
Näin istuivat he, mies ja vaimo ilottomina, äänettöminä aina yöhön
saakka. -- Tämä tapahtui pienessä köyhässä perheessä Chicago'ssa.
Kuluneista matoista alkain aina nuoren rouvan virttyneisiin vaatteisin
asti todisti kaikki tässä huoneessa suurinta köyhyyttä. Tapetit olivat
siellä täällä paikatut, vieläpä toisen värisellä paperilla kuin
alkuperäiset. Vanha sohva -- jäännös paremmilta ajoilta -- oli tuiki
kulunut ja paikottain rikkikin. Kirjahyllyllä oli vaan muutamia
kirjoja. Kaikkialla huoneessa olivat huolenpito ja puhtaus turhaan
koittaneet tehdä köyhyyden vähemmin silmiinpistäväksi ja tuo nuori
rouva, halvassa kuluneessa puvussaan, mutta hiukset huolellisesti
kammattuina, lumivalkoinen kaulus kaulassa ja yhtä moitteettomat
manchetit ranteella kyyristyneenä vaate repaleitten yli, oli ikäänkuin
elävä kuva koko tästä kodista. Surullisena, mutta uutterasti ompeli hän
-- tuntikausin.
Vihdoin viimein viskasi Rossiter pois kirjansa, heittäysi tuolinsa
selkä-nojalle ja pani molemmat kätensä yhteen päänsä taakse.
-- "Sielun maalaaminen! hm, kummallista sentään", puheli hän
miettiväisenä ikäänkuin lukemisensa kautta olisi tullut tähän
ajatukseen.
Rouva Rossiter oli juuri ottanut koristaan pienen karttuna-vaatteen ja
katseli sitä. Monet suuret reiät siinä osoittivat selvästi, että
pienonen, joka oli sitä pitänyt, varmaankin oli oikeen erinomaisen
taitava vaatteitansa kuluttamaan ja pahoin pitelemään.
Rouva parka huokasi hiljaa, turhaan etsiessään pienestä käärystä
paikaksi sopivaa tilkkua, joka olisi ollut kylliksi suuri reikiä
peittämään.
-- "Mitä tarkoitat armaani?" kysyi hän hajamielisenä.
-- "Puhelen vaan sen johdosta mitä Ruskin sielun maalaamisesta sanoo.
Mikä suuri aate, Minette", jatkoi hän innokkaasti, "oletko edes
milloinkaan koettanut mielessäsi kuvitella minkä näköinen sielu on?
Minä olen sen tehnyt. -- Minä näin kerran unen -- vuosia sitten.
Ensimmäinen lemmittyni meni miehelle, joka oli paha juomari. Surut ja
vaivat saattoivat vaimo paran viimein manalan majoille. Eräänä yönä
hänen kuolemansa jälkeen olin unissa näkevinäni hänen henkensä.
Ulkomuodoltaan oli se ihmis-olennon kaltainen, mutta muutoin kuin yksi
ainoa suuri sininen liekki. Se liehuili sinne tänne, pidättäen
kumminkin aina ulkonaiset piirteet. Henki näkyi kulkevan puolisonsa
rinnalla ja aivan oudolla omituisella tavalla virkkoi tämä
yliluonnollinen olento minulle: tämä on minun rangaistukseni. Oi jospa
heti seuraavana aamuna olisin koettanut saada tämän näkyni kankaalle!
Nyt on siitä jäljellä enää vaan himmeä muisto -- nyt on se liian
myöhäistä".
-- "Mikä vahinko, Kaarleni!"
Hämmästyneenä tästä harvinaisesta osan-otosta, kääntyi Rossiter, joka
puhuessaan oli pitänyt silmänsä seinään luotuina, vaimonsa puoleen ja
katseli häntä.
-- "Voi näitä kurjan pieniä tilkkusia! Ei ainoakaan niistä ole kyllin
suuri reikää peittämään. Minun täytynee ensin ommella yhteen muutamia
niistä. Sanoitko jotain armaani?"
-- "En mitään tärkeätä", vastasi Rossiter kylmäkiskoisesti pettyneenä,
ja äreänä vaimonsa viimeisistä sanoista.
Rouva Rossiter huomasi kohta muutoksen miehensä äänessä ja katsahti
hänen synkkään muotoonsa.
-- "En voi sinua auttaa, Kaarle", sanoi hän vähäisellä
kärsimättömyydellä.
"Me olemme niin köyhät, että minun täytyy repaleita ajatella,
repaleista puhua ja repaleita yhteen-ommella. Minä surkuttelen, että
olen häirinnyt mielenkuvituksesi lentoa. Mietin niin innokkaasti
työtäni tässä, ett'en ensinkään huomannut ääneen puhuvani".
-- "Se ei tee mitään. Tule, käydään levolle! Oletpa tänä iltana jo
kylliksi ommellut; nyt on jo hyvin myöhä".
Rossiter sanoi tämän tavallisella, puoleksi pakotetulla maltilla ja
ystävällisyydellä. Hänen vaimonsa pani pois työnsä hiljaisella
huokauksella ja laskeusi vuoteelleen, miettiäkseen jonkinlaista keinoa
talonsa pahinta vihollista, köyhyyttä, vastaan.
Seuraavana aamuna päivän koitossa heräsi rouva Rossiter ja nousi
vuoteeltaan. Hän heitti liinan hartieilleen ja rupesi jälleen lastensa
vaatteita paikkaamaan. Kun viimeinen kappale niistä oli valmiina,
nojasi hän päänsä seinää vasten ja mietiskeli alkavan päivän toimia.
Sitten puki hän vaatteet yllensä ja keitti pienessä rauta-uunissa
aamiaisen, auttaen samassa kahta vanhempaa lastaan pukeumaan. Äidille
oli kovin vaikea saada näitä pienosiaan pysymään ääneti pestessään ja
kammatessaan heitä.
-- "Hiljaa Mamie! sinä herätät isän. Frank ole toki vähemmällä, isä ja
pieni Baby nukkuvat vielä".
Toinen tai toinen näistä lauseista oli alinomaa hänen huulillaan.
Kaikkein vaikein kumminkin rouva Rossiterin aamutoimista oli hänen
miehensä herättäminen. Hän lähestyi vuodetta ja katseli nukkuvata.
Tuossa makasi hän, kaunispiirteiset säännölliset kasvot vaimoonsa
käännettyinä. Hänen nukkuessa poistui puna tavallisesti hänen
poskiltaan ja hänen pitkät ruskeat silmänripsinsä kauniina kaareilivat
hänen valkealla ihollaan. Rouva Rossiter'ille oli tämä hänen miehensä
kauneus -- jolle Rossiter itse ei näkynyt vähintäkään arvoa antavan --
alituisena ilon ja ylpeyden syynä. Heidän lapsensa olivat kaikki isänsä
näköisiä ja sepä oli äidille mitä suurin lohdutus hänen muutoin niin
ilottomassa elämässään.
Hänen sydämmensä pelkäsi, nyt kuin aina, tätä alati uudistettavaa
aamutointa, mutta hänen täytyi se tehdä. Hän laski hiljaa kätensä
miehensä olalle:
-- "Kaarle, Kaarle!" sanoi hän vienolla äänellä.
Vitkalleen aukasi Rossiter suuret ruskeat silmänsä ja loi hajamielisen,
uneksuvan katseen vaimoonsa.
-- "Kello on kohta seitsemän ja aamiainen melkeen valmis".
-- "Minä uneksuin ihanasta kuvasta", sanoi mies veltosti kohottautuen
kyynäspäänsä nojalle. Hän katsahti köyhään huoneesen ja sitten hienosti
hymyillen vaimoonsa. "Oi vaimoni", sanoi hän, "sinä tulet minulle
ilmoittamaan, että paratiisi jälleen on kadotettu".
Kaarle Rossiter aloitti aina päivänsä tämmöisillä puoleksi
leikillisillä puoleksi ivallisilla puheilla -- -- paitsi
sunnuntai-päiviä. Näinä vapaa-päivinään nousi hän varhain ja tarttuen
siveltimeensä ja maalilautaseensa istahti hän maalailemaan eikä laannut
tästä hauskasta työstään ennenkuin myöhäinen ilta pakoittamalla
pakoitti hänet siihen.
Rouva Rossiterille oli mitä vaikeinta lastensa mielessä yhteen sovittaa
sunnuntaipäivän pyhittämisen tuntoa ja kunnioitusta isää kohti, mutta
se onnistui hänelle kumminkin. Hän opetti pienosilleen jo varhain,
ett'ei "isää" saisi tuomita niitten sääntöjen mukaan kuin tavallisia
kuolevaisia ihmisiä tuomitaan.
Kun Kaarle istahti aamiais-pöytään riensi hänen vaimonsa uunin luo ja
toi hänelle sieltä lautasella kaksi munaa sekä viipaleen voita-leipää.
Itselleen ja lapsilleen oli hänellä vaan pelkkää leipää sekä
palasteltua lihaa edelliseltä päivältä, mutta sitä ei hän sallinut
miehensä syödä.
-- "Särjenkö munat valmiiksi Kaarleni? Ne ovat kuumat ja minun sormeni
eivät ole niin arat kuin sinun", sanoi Minette.
Ja huolimatta siitä, että hänen oma aamiaisensa jäähtyi, auttoi rouva
Rossiter ensin miestänsä, palasteli sitten leipää maitoon lapsillensa
ja viimeiseksi vasta ryhtyi omaan jäähtyneesen ruokaansa, kahviin ja
lihaan.
Monelle kenties näyttänee tarpeettomalta, että näitä satunnaisia
vähäpätöisyyksiä näin tarkasti kertoilemme. Mutta nepä juuri kuvaavat
sankarimme taloudellista elämää.
Nopeasti lopetti rouva Rossiter aamutoimensa, otti sitten pienimmän
lapsensa käsivarrelleen ja läksi ulos täyttämään päätöksen, jonka yöllä
valvoessaan oli tehnyt.
Koska hän oli liian köyhä voidakseen käyttää hevois-rautatietä, täytyi
hänen, vaikka suruista ja vaivoista uupuneena, kävellä pitkin katuja,
lapsi käsivarrellaan, kunnes saapui määräpaikkaansa.
Hän nosti pienosensa toiselta käsivarreltaan toiselle: nousi kapeita,
pimeitä portaita myöten vitkalleen ylöspäin ja koputti arasti erästä
pientä ovea. Miellyttävän näköinen vaimoihminen aukasi oven ja pyysi
tulleitten astumaan huoneesen, joka toimitti kyökin virkaa ja josta
lihaliemen haju tuoksusi vastaan.
-- "Onko minulla kunnia puhutella rouva Tourtelotte'a?" kysyi Minette.
-- "Niin rouvaseni! Missä saatan olla teille hyödyksi?" ja ranskalainen
rouva, liukas liikunnoiltaan, oli jo toisesta huoneesta tuonut tuolin,
jonka tarjosi väsyneelle vieraalleen.
-- "Eräs lady, yksi teidän työn-antajianne, sanoi lähettäneensä tänne
koko joukon koru-ompelusta ja kertoi minulle myös, että teillä on
enemmän työtä kuin voitten valmistaa".
Minette punastui ja keskeytti puheensa, ja rouva Tourtelotte tarkasteli
häntä vilkkailla silmillään huonosta hatusta ja vanhanmuotisesta
shaalista alkain aina kuluneesen kenkään asti, joka pisti esiin
virttyneen hameen liepeen alta.
-- "No entäs sitten rouva?" kysyi hän.