Produced by Tapio Riikonen
ROMANEJA JA KERTOMUKSIA
Lyhyet kertomukset
Helsingissä, 1876-80.
Uuden Suomettaren kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
SISÄLLYS:
Romaneja ja kertomuksia sarjan sisältö
Tarina, syntymäkaupungistani saatu
Sokea sisareni, Charles Dickens
Maalarin maine, Xaver Riedl
Herran vuosi, J. H. Riehl
Mitä mummo kertoi, J.
Romaneja ja kertomuksia -sarjan sisältö:
1. 1876.
Tarina, syntymäkaupungistani saatu
K. J. Gummerus: Peritäänkö vihakin?
2. 1877.
Walter Scott: Quentin Durward
3. 1877.
Mór Jókai: Pakolaisen päiväkirja
Charles Dickens: Sokea sisareni
Wilhelmine von Hillern, synt. Birch: Kotka-Wappu
4. 1877.
Xaver Riedl: Maalarin maine
J. H. Riehl: Herran vuosi
J: Mitä mummo kertoi
Holger Drachmann: Kaksi laukausta
5. 1878.
Walter Scott: Perth'in kaupungin kaunotar
6. 1879.
Kristofer Janson: Per ja Birgit
Lydia Jannsen: Ojamylläri ja hänen miniänsä
Kristofer Janson: Marit Skjölte
7. 1879.
W. H. Riehl: Laupeuden työt
Kristofer Janson: Liv
Ivan Turgenev: Luutnantti Jergunovin juttu
Charles Dickens: Sisar Rosa
8. 1879.
Kristofer Janson: Lumottu
Mór Jókai: Rakkaita sukulaisia
9. 1880.
Zacharias Topelius: Nuoruuden unelmia
TARINA, SYNTYMÄKAUPUNGISTANI SAATU.
Englannin kielestä suomennettu
Tuolla pikku maakaupungilla, jossa olen syntynyt, on oma tarinansa,
joka on hyvin tunnettu monelle siinä kaupungissa, vaikk'en luule sitä
ennen painetuksi. En tiedä siis miks'en sitä kertoisi -- niin hyvin
kuin sitä voin.
Täyteensä sata viisitoista vuotta sitten, kun Yrjö Toinen oli
Englannin kuninkaana, eli tässä kaupungissa eräs satulamaakari. Tällä
satulamaakarilla, jonka nimi on Ranson, oli tytär ja vieläpä
työkisällikin. Aina siitä saakka kuin maailmaan tarinoita ja
tarinan-kertojia syntyi, ovat kisällit ottaneet tavaksi rakastua
mestariensa tyttäriin -- joka totta puhuen ei olekkaan mikään niin
kummallinen asia. Niinpä vanha Ransonin kisälli, Richard Hayes hyvin
mielellänsä katseli mestarinsa tytärtä, kuuli hänen puhuvan ja vaihti
hänen kanssansa muutamia sanoja -- tosiaankin paljoa mieluisemmin kuin
vanha herra ja ylipäänsä kukaan muukaan saattoi uneksia, paitsi tytär ja
kisälli itse. Mitä vanha Ranson olisi tehnyt, jos hän olisi tämän
aavistanut, sitä en tiedä. Mutta luultavasti olisi hän antanut
kisällille kelpo selkäsaunan -- ja tämä kentiesi olisi yrittänyt
vastarintaa. Kuinka lieneekin, melkein varmana pidän, ettei rakkaus sen
kautta olisi sammunut, vaan päinvastoin käynyt vielä kiihkeämmäksi.
Nämät arvelut siksensä, palatkaamme kertomukseemme. Kisällin elämä ei
ollut hupainen, sillä vanha Ransonin käsitteet siitä, miten kisällejä
piti soveliaasti kohteleman, olivat perityt kuningas Elisabetin
kunnian-rikkaista ajoista ja olivat sitten kalliina perintönä kulkeneet
pitkän esi-isäsarjan kautta, kunnes olivat sijaantuneet Ransonin
pääkalloon. Hän uskoi, että kaikissa kisälleissä on auttamaton
luonnollinen taipumus korttien-lyöntiin, ryyppäämiseen sekä
kaikenlaiseen muuhun rentustelemiseen. Hän uskoi että, jos ei mestarien
silmä ollut alituisesti heitä valvomassa, he heittäisivät työnsä
hunningolle, ryöstäisivät raha-laatikon ja tekisivät kaiken maailman
rosvotöitä. Tätä satulamaakarimme lujaa uskoa eivät saattaneet mitkään
todistelemiset kumota.
Richard Hayes oli vakava, kunniallinen ja ahkera poika, mutta tähän
aikaan oli hänen mielensä hyvin taipusa vaeltamaan pois työstä, niin
että satunnaisesti joskus joku pienempi vahinko kohtasi vanhan mestarin
työ-aineita.
"Sinä olet laiska konna". sanoi mestari eräänä aamuna aikasin. "Täällä
syöt ja juot, etkä tee mitään hyötyä".
Hayes ei vastannut mitään, vaikka tunsi itsensä loukatuksi. Hän ei
ollut mikään sankari ja olikin vielä aivan nuori. Hän teki säntilleen
samaa, mitä useat muutkin pojat olisivat tehneet hänen sijassaan. Hän
ei ottanut syödäksensä sinä päivänä. Kun ruokatunnit tulivat, sanoi hän
ei huolivan ruoasta, vaan tahtovansa jatkaa työtänsä. Vanha Ranson oli
tästä uppiniskaisuudesta aivan lystillisellä mielellä. Hän kertoi
vanhoja sananlaskuja paastoamisen terveellisyydestä sekä ruumiille että
sielulle ja jätti ruokahuoneesta työhuoneesen menevän oven auki, että
ruokahaju pääsisi itsepintaista nuorukaista kiusaamaan. Richard Hayes
vaan teki työtä. Mutta välistä, kun vanha herra laski jonkun
sukkeluuden hänestä, herkesi hän tuokioksi työstänsä ja kuunteli.
Yhtyikö tyttö myöskin muiden nauruun? Jos niin olisi, tahtoi hän tappaa
itsensä nälkään-nääntymisellä. Mutta tyttö ei nauranut eikä virkannut
sanaakaan.
Illalla, kun tuli pimeä, oli Richard Hayes vielä työssä. satulamaakari
istui tupakoimassa pienessä syrjä-kamarissaan. Silloin Margaretha hiipi
työhuoneesen ja tulla sipsutteli niin hiljaa, ettei kisälli kuullut
hänen askeleitaan, ennenkuin tyttö jo oli hänen vieressään. Tyttö laski
kätensä hänen olkapäällensä.
"Tule Richard", sanoi hän, "tule minun tähteni. Tiedän ettet ole
hiukkaakaan tänään syönyt".
"Minua on sanottu konnaksi ja kelvottomaksi leipävarkaaksi", sanoi
Richard.
"Älä joutavista huoli", sanoi tyttö. "Tuommoisilla minua huoletat. Tule
nyt vaan ruoalle".
"Enkä tule, Margaretha", vastasi kisälli. "On mulla raha-äyri omastakin
takaa. Ostan itse leipäni. En tahdo enään syödä toisen miehen pöydässä.
Maksettakoon palkkani tunnilta".
"Onko sinussa paha sisu?" lausui tyttö.
"Enpä tiedä, mutta on minussa ainakin oikeuden-tuntoa", vastasi
Richard.
"Vaikka olisikin", vastasi tyttö, "olet jo kylläksi nähnyt nälkää.
Minkä tähden koetat tehdä mieleni raskaaksi? No, kun ei tule, vaikka
pyydän, niin hyvästi".
Richard tarttui hänen pieneen vapisevaan käteensä, piti sen hetkisen
omassaan ja tunsi kovan halun hyrähtämään itkuun. Hän olisi voinut
vastustaa kaikkea, vaan ei tytön hellyyttä.
Siinä hän seisoi vielä, pitäen tytön kättä kädessään. Sanaakaan
virkkamatta. Mutta kun tyttö kääntyi lähteäksensä pois, kuiskasi hän
nopeasti hänen korvaansa: "Tulen, kun tulenkin. En huoli mistään. Ei
pidä sun surra mun tähteni. Sanokoot ja ajatelkoot mitä hyvänsä". Tämän
sanottuaan, heitti hän työnsä ja läksi huoneesen, jossa satulamaakari
oli, ja istui ääneti pöytään atrioitsemaan. Hän kärsi sanaakaan
virkkamatta kaikki mestarin pistopuheet ja antoi hänen kertoa, kuinka
hän usein ennenkin oli huomannut, miten nälkä mukavasti pehmittää
tuommoisia itsepintaisia nuorukaisia. Vanha herra oli mielestänsä
hyvinkin viisas, mutta ei vähintäkään aavistanut, mikä mahti oli
nuorukaista taivuttanut. Myöhemmin Margareta kohtasi isänsä kisälliä
portailla ja lausui hänelle, että hän oli kelpo ja hyvä poika, eikä
luvannut tätä päivää milloinkaan unohtaa.
Tästä päivästä alkaen vanha Ranson ei enään voinut tehdä kisälliänsä
onnettomaksi. Richard teki lujasti työtä, ja jos mestari torui ja
riiteli, hän ei vastannut sanaakaan. Se aika lähestyi, jolloin hänen
kisälli-aikansa oli loppuva, ja Richard ajatteli mitä hänen piti tehdä,
kun hän tuli itsenäiseksi mieheksi, ja rakenteli komeita tuulen-tupia.
Mutta vanha Ranson tuli päivästä päivään yhä äreämmäksi. Richardin
äänettömyys suututti häntä vielä enemmän, koska se näytti melkein
ylenkatseelta. Hän havaitsi sen ajan lähenevän, jolloin hän arveli että
kisällinsä tulisi heittämään tämän muka teko-nöyryyden ja osoittamaan
häntä vastaan julkista röyhkeyttä. Kaikki pienimmätkin seikat häntä
suututtivat. Eräänä päivänä, jolloin hän taas torui kisälliänsä
jostakin vähäpätöisestä, tämä, joka ei sen ko'ommin pannut tätä
turhanpäiväistä närisemistä mieleensä, alkoi viheltää työnsä ääressä.
Vanhan herran viha tästä kiihtyi kahta kiivaammaksi. Hän karkasi
kisällinsä päälle ja löi häntä. Jos Richard olisi hetkeksikään
malttanut mieltänsä, hän ei olisi vastustanut, mutta hän ei jaksanut
itseänsä hillitä, vaan löi mestarin maahan. Tämän jälkeen ei ollut
enään mikään sovinto mahdollinen. Mestari lausui juhlallisesti, että
Richard olisi seuraavana päivänä vedettävä oikeuden eteen ja pantava
vankeuteen. Totta kyllä oli, että Ranson oli lyönyt ensiksi, mutta
oikeustot eivät suosineet kisellejä. Vanhalla miehellä oli mustelmia,
mutta ei Richardilla. Aivan epäiltämätön asia oli, että Richard, jos
joutuisi oikeuden eteen, suljettaisiin vankeuteen, jossa saisi
seurustella varkaiden ja rosvojen kanssa. Richard mietti ja ajatteli
tätä koko pitkäisen yön. Mutta kuinka miettikin, ei hän keksinyt
pelastusta muussa kuin pakenemisessa. Ei siis muu neuvoksi. Hän siis
kokoili kaikki tavaransa, laittoi niistä kääryn ja hiipi hiljaa ulos
ikkunasta kadulle ja pötki tiehensä hyvää vauhtia.
Karannut kisälli pidettiin siihen aikaan paljoa suurempana hylkynä kuin
tätä nykyä. Ei ollut ainoatakaan miestä tai naista siinä
paikkakunnassa, jossa Richard oli elänyt aikansa, joka olisi hänelle
leivänkannikkaa antanut, jos olisi tietänyt hänen karanneeksi. Itse
koiratkin olivat samaa mieltä kuin heidän isäntänsä ja haukkuivat aivan
kiivaasti tämmöisiä karkureita. Richardilla oli vähän rahoja muassa,
eikä hän epäillyt saavansa työtä, kun vaan pääsi niin kauaksi pois,
että saattoi olla turvassa. Hänen tuumansa oli kerrassaan rikastua ja
sitten palata pyytämään Margarethaa vaimokseen -- sekä saada vanhaa
Ransonia leppymään ja jättämään unohdukseen mitä oli tapahtunut. Tämä
tulevaisuuden tuumailu näytti hyvinkin viisaalta ja järkevältä, mutta
hän kohtasi odottamattomia vastuksia. Monessa kaupungissa ei ollut
ainoatakaan satulamaakaria. Noin viikon kuluttua siitä kuin hän oli
lähtenyt matkalle, tuli hän semmoiseen paikkaan, jossa vihdoinkin kuuli
satulamaakarin löytyvän. Richard kiirehti sinne, aikoen mennä sisään
pyytämään työtä. Mutta silloin hän näki jotain, joka heti muutti hänen
mielensä. Juuri oven vieressä, joka kadulta vei huoneesen, huomasi hän
suuren plakaatin, johon vilkaistessaan, hämmästyksekseen näki oman
nimensä. Plakaatti oli nähtävästi aivan äskettäin sinne ripustettu. Hän
luki hätäisesti kertomuksen itsestään, joka äkkiä hajoitti hänen
iloiset toiveensa ja masensi kovin hänen mielensä. Kertomuksessa oli
hänen rikoksensa kuvattu oikeaksi ilkityöksi. Katkeralla mielellä
ajatteli Richard, kuinka hänen vihamiehensä olivat kokonaan hänen
masentaneet, kuinka kaikki nyt kilvan häntä panettelisivat ja
soimaisivat ja kuinka Margaretha, kun hän joka päivä kuulisi samaa
virttä hänestä, tukehuttaisi entisen rakkauden, uskoen että ihmiset
olivat oikeassa.
Tämä minun kertomukseni ei tulisi hupaisemmaksi, jos ottaisin
kuvatakseni kaikki Richardin kärsimykset; kuinka hänen rahavaransa
vähitellen hupeni tyhjäksi, taikka kuinka hänen keppinsä ja sen päässä
kannettu mytty vähitellen muuttui paljaaksi kepiksi. Muutamissa paikoin
ihmiset sanoivat hänelle vasten silmiä, että hän oli karannut kisälli.
He näkivät sen muka aivan selvästi hänen ulkomuodostaan, eivätkä
tahtoneet antaa hänelle kortteeria. Toisissa paikoin kysyivät häneltä
passia -- tahtoivat tietää, mistä hän tuli ja kenenkä luona hän
viimeiseksi oli ollut palveluksessa. Arveltiin, että hän näytti aivan
nuorelta eikä suinkaan ollut oikeilla teillä. Kaikkiin näihin Richard
parka ei voinut antaa mitään kelpo vastausta -- ja sai sentähden ilman
avutta ja neuvotta jatkaa matkaansa. Eipä siis sovi kummaksi katsoa,
että matkamiehemme rupesi näyttämään aivan kurjalta. Hän makasi
ladoissa ja ulkohuoneissa, joissa hänen kumppaninansa usein oli
kerjäläisiä, jotka nähtävästi katsoivat hänen kuuluvaksi heidän
luokkaansa, joka arvelu ei enään aivan paljon totuudestakaan poikennut.
Mutta Richard päätti tehdä tästä surkeudesta lopun menemällä
sotaväkeen.
Uuden vuoden päivänä vuonna 1745 Richard nälkäisenä, väsyneenä ja
palellen saapui Newcastlen kaupunkiin. Hän kulki pitkin noita soukkia
ja mutkaisia katuja, tirkistellen akkunoista sisään huoneisin. Eräässä
huoneessa näki hän kahden satulamaakarin istuvan täydessä työssä. Hän
ei uskaltanut mennä sisään työtä pyytämään, koska hänen pukunsa ja muu
ulkonäkönsä oli liian viheliäinen tavalliselle kelpo työmiehelle. Hän
oli kun olikin auttamattomissa.
Pohjoisessa oli nyt kapina virinnyt ilmituleen. Tällä viikolla oli
kaksi rykmenttiä sotaväkeä, joidenka komentaja oli eversti Wolfe,
saapunut kaupunkiin Flandernista. Richard tapasi jossakin kapakassa
erään syrjäkadun varrella yhden kersantin ja otti sotamiehen pestin.
Entisen nimensä heitti hän ja kirjoitettiin nyt rykmentin kirjoihin
nimellä Filip Joyce.
Kun koko maailma yhtyy kohtelemaan kunniallista miestä konnana, niin on
melkein varma, että tämä päivästä päivään yhä lähestyy sitä, miksi
maailma häntä tahtoo. Richardin kärsimykset eivät todellakaan olleet
häntä parantaneet -- eikä uusien toveriensa seura voinut tehdä häntä
paremmaksi, ne kun suurimmaksi osaksi olivat irstaita veijaria. Hän
kirosi kohtaloansa ja kirosi kaikkia, jotka olivat tylysti kohdelleet
häntä hänen matkallansa. Mielensä oli täynnä katkeruutta kaikkia
siivoja, onnellisia ihmisiä vastaan, jotka rauhassa saivat istua
kotitakan ääressä, syömässä, juomassa ja laulamassa. Hän kuuli
puhuttavan tappeluista ja hurjista tuhotöistä pohjoisessa, jossa sota
riehui, ja hänen mielensä täyttyi julmuuden himolla. Hän toivoi pian
pääsevänsä sinne hävittämään ja surmaamaan. Ja jos hän itse saisi
surmansa? Se ei häntä paljon surettaisi. Hän oli jo katkaissut kaiken
ystävällisen välin maailman kanssa.
Tällä mieli-alalla hän astuskeli pitkin Newcastlen katuja sen lyhyen
ajan, jonka hänen rykmenttinsä siellä viipyi. Eräänä päivänä hän tällä
tavoin tuli kaupungissa olevaan avonaiseen paikkaan, jossa oli
väki-joukko kokoontuneena. Keskellä seisoi mies saarnaamassa.
Kuulijakunta oli köyhiä sysimiehiä, merimiehiä ja muutamia sotureita.
Saarnamies kuului lahkokuntaan, joka siihen aikaan oli aivan köyhä ja
ylenkatsottu. Sillä ei ollut saarna-huoneita, paitsi muutamissa
suuremmissa kaupungeissa. Saarnaaja oli ahavoitunut, nöyrän-näköinen
mies, joka ulkonaisen asunsa puolesta oli melkein yhtä köyhä kuin hänen
kuulijansa. Hän seisoi tuulessa paljain päin, pitäen kädessään pientä
kulunutta pipliaa. Hän heille saarnasi korkealla, koristelemattomalla
tavalla, jota kaikki hänen ympärillänsä ymmärsivät ja sydämessänsä
tunsivat. Hän kertoi heille, että hän oli köyhä raukka, niinkuin he
itse. Hän osoitti rikkikuluneisin saappaisinsa, joilla hän oli
astuskellut Lontoosta asti ja joilla hän Jumalan avulla toivoi
pääsevänsä Skotlantiin asti, siellä saarnataksensa maamiehillensä,
joita kansalaissota oli muuttanut ihmisistä perkeleiksi. Siellä
saisivat häneltä, jos Jumala hänelle soisi voimaa, kuulla Kristuksen
sanaa. Hän puhui sysimiehille ja toi esiin esimerkkiä ja kuvia heidän
jokapäiväisestä elämästänsä. Merimiehiä puhutellessa hän käytti
merimiehen lauseparsia ja kertoi että hän itsekin oli ollut merellä.
Richard Hayes kuunteli häntä uteliaisuuden halulla, kunnes saarnamies
loi silmänsä häneen ja lausui muutamia sanoja, joita Richard tunsi
yksin itsellensä aiotuiksi. Ne olivat karkeat, mutta ystävälliseen
tapaan lausutut. He kuvasivat hänelle hänen asemansa totuudella
semmoisella, joka häntä hämmästytti. Niissä arvattiin hänen entinen
elämänsä melkein aivan semmoiseksi kuin se oli ollut, niin että
saarnaaja, Richardin silmissä, oli lahjoitettu enemmällä kuin
inhimillisellä voimaila. Kun hän oli herennyt puhumasta ja sanonut
jäähyväiset kuulijoilleen -- ja pieni joukko oli alkanut hajota,
Richard seurasi häntä enenevässä hämärässä, siksi kuin hän pääsi hänen
rinnallensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä. Mies kääntyi hänen
puoleensa.
"Olette puhuneet lohdutuksen sanoja onnettomalle maailmaan viskatulle
raukalle", sanoi Richard. "Seurasin teitä, saadakseni lausua teille
kiitokseni".
"Ei ne ole minun sanani", lausui mies. "Saarnaan niinkuin olen
käsketty, Jumala sen tekee, ettei ne varise kalliolle".
"Sallikaa minun", sanoi Richard, "teille kertoa tunteeni. Olen
kohdannut tylyyttä, vääryyttä ja häväistystä, missä en ole semmoista
ansainnut. Ei kukaan ihminen, paitsi te, ole minussa herättänyt
ajatusta, joka olisi antanut minulle lohdutuksen sädettä. Jos olette
kokeneet maailmassa sen, mitä minä, niin ymmärrätte hyvin minkä tähden
olen kiitollinen".
Saarnaaja tarttui Richardin ojennettuun käteen ja pusersi sitä
ystävällisesti. Sitten hän osoitti sormellansa lähellä olevaa
ravintopaikkaa ja käski Richardin seurata häntä sinne, että saisivat
rauhassa puhua keskenänsä. He saivat pienen siivon huoneen, jossa
takassa paloi leimuava valkea. Richard iloissansa siitä, että oli
löytänyt ystävän, jutteli hänelle koko elämäkertansa, ja vanha mies
antoi hänelle neuvoja. Hän arveli jo myöhäiseksi palata kotikaupunkiin.
Sota vaati miehiä eikä mikään saattanut häntä pelastaa hänen nykyisestä
ammatistansa. Mutta hän kehoitti Richardia täyttämään velvollisuutensa,
karttamaan nuot pahat menot, joita hänen toverinsa harjoittivat,
rukoilemaan Jumalalta, että hän kääntäisi ihmisten mielet pois
väkivallasta ja verenvuodatuksesta ja lievittäisi hänen kovaa
kohtaloansa. Richard vakuutti hänelle innollisesti, että hän koettaisi
kaikin voimin noudattaa hänen neuvojansa. Sitten he erosivat, päättäen
yhtyä seuraavana päivänä, ennenkuin saarnaaja läksisi matkaansa
jatkamaan. Kun taas tulivat yhteen, oli heillä vielä pitempi
keskustelu. He kulkivat yhdessä pitkän matkan ulos kaupungista, josta
saarnaaja nyt läksi vaeltamaan pohjoiseenpäin. Kun piti erottaman,
päätti Richard häneltä pyytää suosiotyön.
"Te tiedätte", sanoi Richard, "että tappelujen jälkeen tehdään listat
kaikista niistä, jotka ovat kaatuneet. Pyydän teitä lupaamaan, että
aina katsotte näitä listoja, jo jos siinä löydätte nimen Filip Joyce,
joka on nimeni rykmentissä, ilmoitatte Margaretha Ransonille ja hänen
isällensä, että minä olen kuollut".
"Sen Jumala estäköön", lausui hänen ystävänsä, "mutta jos niin kävisi,
tapahtukoon Hänen tahtonsa. Lupaan sen mitä pyydät, ja, jos elän, olen
lupaukseni täyttävä".
"Älkää sanoko, missä ja kuinka kuolema on minua kohdannut", sanoi
Richard vapisevalla äänellä. "Se vaan surettaisi Margarethaa vielä
enemmän. Sanokaa että näitte minun sen jälkeen, kuin olin heiltä
luopunut, ja että olin murheissani siitä huolesta, jonka olin heille
tuottanut".
Vanha saarnaaja tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä rohkaisemaan
mieltänsä ja olemaan vakuutettuna Jaakko Bonnellin alttiudesta ja
ystävyydestä.
Rekryytit harjoitettiin hyvin nopeasti sotakuntoon, koska sisällinen
sota riehui ja sotureita tarvittiin väkisinkin, olipa minkälaatuisia
hyvänsä.
Richard Hayes oli Waden ja kenraali Hawleyn komentamassa armeijassa
Falkirkin ja Cullodenin tappeluissa ja näki monta kauheata verilöylyä,
mutta pääsi itse kaiketta vahingotta. Vanhasta saarnaajasta ei hän
kuullut mitään, mutta saarnaajan sanat pysyivät hänen mielessänsä. Ei
ollut parempaa eikä säädyllisempää soturia koko armeijassa. Useimmat
pitivät hänestä ja ratsu-upseerit käyttivät häntä usein korjaamaan
heidän satuloitansa. Kaksi vuotta sen jälkeen kuin hän oli ottanut
sotamiespestin, läksi hän laivassa rykmenttinsä keralla Flandern'iin ja
otti osaa Roucour'in tappeluun. Siitä päivästä asti, jolloin hän oli
paennut kotikaupungistaan, hän ei ollut kuullut mitään Margarethasta ja
hänen isästänsä, mutta mielessänsä vielä kyti toivo saada jälleen nähdä
lemmittyänsä. Tämä halu kiihtyi yhä kiivaammaksi. Hän säästi tarkasti
kaikki rahat, joita hän sai, toivossa päästäksensä tilaisuuteen ostaa
itsensä sotapalveluksesta vapaaksi ja palata Englantiin. Pitäen tätä
tarkoitusperää aina silmällä, rupesi hän yhä kiihkeämmin haluamaan
rahoja, joka hänen toveriensa silmissä näytti ahneudelta jo tosiaankin
päivästä päivään yhä enemmin läheni tätä ominaisuutta. Tuo pitkällinen
odotus alkoi hänen mielensä vireyttä tukehduttaa, ja hän muuttui
umpimieliseksi ja harvapuheiseksi. Nuorten upseerien hupainen elämä
täytti hänen kateudella. Muiden onni sytytti hänessä vihaa ja
katkeruutta.
Välistä tämän alakuloisuuden vallitessa hänen mielessään syntyi
epäilys, eiköhän kaikki rehellisyys ollut paljasta turhuutta -- oppi,
jota konnat saarnaavat, vaikka usein itse ovat liian viisaat sitä
noudattamaan, mutta sen sijaan tyrkyttävät sen heikompaan
lähimmäiseensä, tietysti omaa voittoansa varten. Hän tiesi että usein
jonkun ottelun perästä, jopa marsseillakin, moni mies oli äkkiä saanut
haltuunsa jonkun suuren rikkauden -- vaikk'ei kerrottu mistä ja millä
lajilla. Muutamat menettivät tämän pelissä, istuen illoin leiritulien
ääressä, ja kadottivat suuret summat, panematta sitä mieleensä, jopa
nauraenkin. Richard ei milloinkaan ottanut osaa tämmöisiin hurjiin
huvituksiin, mutta hän välistä istui niitä katsomassa suurella
mielenjännityksellä. Eräänä iltana istui hän taas tämmöisen peliseuran
vieressä, joka löi arpaa erään rummun päällä. Joka voitti oli kelvoton,
irstas mies. Hayes loi silmänsä tuohon rahaläjään, jonka voittaja pisti
taskuunsa, ja tunsi kalvavan kateuden. Veri nousi häntä päähän. Miesten
muodot kohosivat hänen silmissään luonnottoman suuriksi, ja supistuivat
taas luonnottoman pieniksi. Kaikki pyöri hänen silmäinsä edessä
liekkien keltasen-punertavassa valossa. Häntä valtasi väkevä halu
tarttua arpanappiin ja vaatia äskeistä voittajaa panemaan voitetut
rahat uudestaan onnenkaupalle. Outo ääni ikäänkuin kuiskasi hänen
korvaansa, että se tarkoitus, jota varten hän tarvitsi rahaa, oli hyvä
ja oikea, ja että tuo voittaja vaan tuhlaisi sen -- ja että tähän
nähden onnetar kyllä olisi hänelle suosiollinen. Hän lähestyi rumpua ja
vaati kiihkeästi päästäksensä arvanheittoon. Mies suostui hänen
vaatimukseensa ja Hayes kadotti. Hän pani kaksinkertaisen summan
voitto-pelille; ja kadotti taas. Vieläkin kerran pani hän
kahdenkertaisen summan ja kadotti jälleen, Useat soturit, jotka
tunsivat toverinsa rahan ahneutta, olivat kokoontuneet katsomaan, ja
hän tunsi että he ilomielin katselivat hänen epä-onneansa. Kun hän
viskasi menetetyt rahat rummulle ja läksi tiehensä, sattui huonosti
tukehdettu nauru hänen korvaansa ja herätti hänessä tunteita, vielä
katkerampia, kuin ne, jotka häntä painoivat uuden vuoden päivänä, kun
hän vieraana astui Newcastlen katuja uupuneena nälästä ja väsymyksestä.
Seuraavana päivänä oli suuri tappelu, joka kesti päivän koitosta päivän
laskuun saakka. Kahta sataa miestä siinä kaatui surman suuhun. Taistelu
oli levinnyt avaran alueen yli ja moni kiivas ottelu oli tapahtunut eri
paikoissa. Se komppania, johon Hayes kuului, oli lykätty aivan
etupäähän, ja huomasi päivän päättyessä olevansa aivan yksin. Käsky
annettiin vetäytyä takaperin. Samassa silmänräpäyksessä sai Hayes
kolahduksen päähänsä, ei nähnyt mistä, sillä hän pyörtyi ja kaatui.
Hän ei ollut siellä kauan maannut, kun heräsi. Silloin oli vielä päivän
valoa, mutta paikka, missä oli, oli tyhjä ja autio. Päässänsä havaitsi
hän pienen haavan, joka juoksi verta, mutta pahemmatta vahingotta oli
hän päässyt. Levättyänsä muutamia minuutia, tunsi hän itsensä
vironneeksi ja päätti lähteä toveriansa etsimään.
Ne, jotka joskus autioissa paikoissa tyvenellä ilmalla ovat korvaansa
tarkkaamalla koettaneet selittää todellisia tai luultuja ääniä etäältä,
eivät voi oudoksua, että Hayes oli epätiedossa suunnasta, missä armeija
oli. Sillä välistä oli hän kuulevinaan sekavaa jylinää yhdestä
suunnasta ja välistä jotakin ääntä, ikäänkuin hoilotusta, kaukaa. Hän
ei kuitenkaan epäillyt pian tapaavansa toveriansa ja läksi sentähden
kulkemaan, kiertäen erästä matalaa kunnasta. Eipä aikaakaan, niin hän
tuli erääsen viidakkoon, missä jälkiä äsken riehuneesta tappelusta oli
nähtävä. Laskeneen auringon rusko toisti taivaalla, ikäänkuin
tappelutanterelta noussut veripunainen höyry. Hayes joudutti
askeleitansa kunnes pääsi erääsen notkoon. Täällä hän vähän matkaa
polusta erään vesilätäkön vieressä, jonka taivaan-rusko kuvasi
tulipunaiseksi, huomasi erään ihmis-ruumiin. Tämä makasi siinä aivan
liikkumatta. Näytti siltä ikäänkuin hän olisi pyrkinyt vesilätäkölle
juomaan, mutta kuollut ennenkuin hän sinne pääsi, ja ollen vähän matkan
päässä tappelu-tanterelta jäänyt sinne kenenkään huomaamatta, sillä
Hayes näki hänen komeasta univormustansa, että hän oli korkea-arvoinen
upseeri.
Hayes pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan ruumista oliko siinä mitään
hengen-merkkiä. Ei mitään voitu huomata. Kuolleen epoletit ja miekan
kahva loisti päivän hälvenevässä valossa ja näytti häikäisevän nuoren
soturin silmiä. Edellisen illan hillitsemätön hurjuus valloitti hänen
uudestaan. Rahan-himo, polttava ikävä tuohon kadotettuun kotiin,
viisastelu, joka panee huonoimmat asiat hyviltä näyttämään, kaikki
häntä pakoitti.
Liian myöhäistä oli jo auttaa miestä. Kulta ja maalliset tavarat eivät
voineet häntä enään hyödyttää. Muutaman tunnin perästä nuot konnat,
jotka aina hiipivät tappelun jälkeen taistelutanterella, häntä
ryöstäisivät typityhjäksi. Hayesin toverit eivät milloinkaan olleet
arkatuntoisuutta tässä kohden osoittaneet. Hän pysähtyi äkkiä kaatuneen
miehen viereen ja veti hänen taskustansa kukkaron. Samassa hän näki
miehen kaulassa silkkinauhan, johon nähtävästi joku kapine, peitetty
paidan alle, oli kiinnitetty. Hän tarttui tähän nauhaan ahnaasti ja
huomasi siinä timanttiristin riippuvan, joka säkenöitsi kun sitä esille
vedettiin. Hayesta hirvitti koskea ruumista, kun hän koetti saada
nauhan pois kaulasta. Silloin kuuli hän kauhistuksekseen kuolleeksi
luullun miehen päästävän heikon vaikerruksen.
Hayes säpsähti ja seisahtui toimessaan, pitäen kuitenkin lujasti ristiä
kädessään. Mies nähtävästi toipui jostakin pyörtymyksestä. Hänen
kätensä siirtyi nopeasti rintaan, ikäänkuin hakien sieltä ristiä, ja
äkkiä hän tarttui ryöstäjäänsä käsiranteesen.
"Jättäkää, Jumalan tähden! minulle risti", huudahti ranskaksi kaatunut
upseeri, ikäänkuin puoli-horroksissa.
Hayes yritti irroittaa itseänsä, mutta hän oli vielä itse heikko
äskeisestä veren vuotamisesta, ja maassa makaavan miehen voimat
näkyivät palaavan jälleen. Tämä nousi istualle ja tarttui molemmin
käsin Hayes'iin, ja nyt he rupesivat kamppailemaan koko voimallansa.
Hayes piti vaistomaisesti rististä kiinni, ja tämä oli hänelle
esteeksi. Hänen vastustajansa sai esiin pistolin vyöstänsä ja olisi
silmän-räpäyksessä ampunut hänen kuoliaaksi, ellei Hayes olisi saanut
hänen kättänsä pidätetyksi ja samassa hurmoutuueena tappelun vimmasta
vetänyt esiin pistolin omasta vyöstänsä ja laukaissut vastustajaansa
vastaan. Upseeri päästi vaikerruksen, hänen sormensa höltyivät ja hän
kaatui raskaasti taaksepäin. Kauhistuneena tästä hirveästä teosta,
johon hänen ahneutensa oli hänen ajanut, Hayes pakeni paikasta.
Yö oli saapunut ja Hayes kiirehti nopeasti pitkin ketoja ja kujateitä.
Näin hän kulki muutamia peninkulmia. Hän ei nähnyt mitään jälkiä
tovereistansa eikä hän halunnutkaan niitä tavata. Tuon saarnamiehen
sanat, jota hän oli Newcastlessa kohdannut, soivat alati hänen
korvissaan kamalana kirouksena hänen rikoksestansa. Hän olisi kernaasti
antanut kaiken omansa -- kaikki toivot, jotka ikinä olivat olleet hänen
mielensä ihanteina, kaikki olisi hän antanut, jos hän olisi voinut
ijäksi pyyhkäistä pois muistostansa tämän ainoan päivän. Aamun
koittaessa tapasi hän muutamia työntekijöitä, jotka saattoivat häntä
pieneen kylään, jossa hän osti itselleen sinisen liinamekon, lakin ja
housut, jotka peittivät hänen univormunsa. Tässä puvussa hän kulki
ympäri jonkun ajan, kunnes hän vihdoin pääsi merenrannikolle, jossa sai
sijan Englantiin menevässä laivassa.
Hayes sai ammatti-paikan Lontoossa, mutta hän eli aivan itsekseen.
Niistä, jotka olivat hänen ammattiin ottaneet tai jotka joutuivat
yhteyteen hänen kanssansa, ei kenkään tuntenut hänen elämäkertaansa,
mutta kaikki huomasivat hänen umpinaista ja synkkää luonnettansa ja
karttoivat hänen seuraansa, häntä inhoen ja pelaten. Muutamat myös
sanoivat, että hän oli ollut rosvo. Muutamat eivät epäilleet antaa
viittauksia siihen, että hän varmaankin oli tahrannut kätensä jollakin
kauhealla rikoksella. Hayes tunsi, että kaikki häntä kammoivat ja
vihasivat, mutta hän eli liian paljon omissa ajatuksissaan, että olisi
siitä huolinut. Hänen ainoa tuumansa oli pysyä jyrkästi eroitettuna
kaikista niistä, jotka olivat häntä tunteneet tai hänestä huolineet,
niin vapaa ehtoisesti kärsien vaivaloista elämää rikoksensa
sovittamiseksi. Välistä kuitenkin, kun hän ajatteli, kuinka oudot
onnettomuudet olivat häntä kohdanneet ja vähitellen ikäänkuin
vastustamattomasti sysänneet hänen tähän surkeaan loppuun, tunsi hän
tuon raskaan taakan, joka hänen omaatuntoansa painoi, hetkeksi
ikäänkuin helpponevan.
Näin olivat vuodet vierineet eteenpäin, kun Hayes eräänä iltana,
palatessaan kylmään kolkkoon kotiinsa, kulki erään miehen ohitse, joka
hetkisen katsoi häntä ja sitten seuraten häntä pyysi häntä pysähtymään.
Hayes kääntyi erään katulyhdyn alla, ja mies, joka nopeasti lähestyi
häntä, kutsui häntä nimellä Filip Joyce.
Hayes tunsi vieraan Jakob Bonnelliksi, katusaarnaajaksi, josta hän oli
eronnut Newcastle'ssa.
"He kertoivat teidän kaatuneeksi", sanoi saarnaaja, "enkä luullut
tapaavani teitä enään tässä maailmassa".
Hayes oli niin liikutettu, ettei hän saattanut puhua monta sanaa. Hän
pyysi ystävänsä seurata häntä kotiin, ja siellä saarnaaja hänelle
kertoi käyneensä hänen syntymäkaupungissaan ja, lupauksensa mukaan,
kertoneensa Margarethalle ja tämän isälle, että Hayes oli kuollut.
"Luvatkaa minulle", huudahti Hayes, "ettette milloinkaan heille
ilmoita, että vielä olen elossa".
Hänen hurja käytöksensä hämmästytti saarnaajaa, mutta Hayes vielä
samana iltana tunnusti hänelle sen rikoksen, johonka hän oli syypää.
"Tämä on hirveätä", sanoi saarnaaja, "se on teko tuskin anteeksi
annettava".
Hayes ei vastannut mitään, vaan otti esille pienen rasian, jonka hän
avasi. Saarnaajalle näytti hän rahakukkaron ja ristin, joka oli aivan
täynnä hohtavia ja kimaltelevia timantteja.
"Tässä ne ovat semmoisina, kuin ne ryöstin", sanoi Hayes, "nämät
kirotut kalut, jotka viettelivät minua murhaamaan haavoitettua miestä.
En ole koskenut hiukkeesenkaan heidän arvostansa".
"Tämä on sovitettava niin paljon kuin mahdollista on", sanoi
saarnamies. "Tahdon ristissä olevan nimimerkin avulla koettaa keksiä
sitä perhekuntaa, jonka omat nämä kalut ovat, niin että voitte ne
takaisin antaa".
Hayes häntä kiitti ja saarnamies tarkasti kirjoitti muistoon kaikki
ristin tunnusmerkit. He käyttivät tämän yön vakaisin keskusteluihin, ja
Hayes tunsi sydämmessään lievitystä, jota hän ei ollut moneen aikaan
havainnut. Kun erosivat, hänen ystävänsä hänelle kertoi, että hän
muutamaksi ajaksi lähtisi pois Lontoosta, mutta pian jälleen palaisi.
* * * * *
Muutamia kuukausia tämän jälkeen Hayes istui eräänä iltana yksin
huoneessansa, viihdyttäen levotonta mieltänsä lukemisella. Silloin
koputus ovelle häntä havautti. Ottaen lamppua käteensä, hän avasi oven
ja näki uskollisen ystävänsä Jakob Bonnellin ja erään vieraan hänen
kanssansa. Lamppu valaisi vieraan kasvot, joka näytti enemmän
iäkkäältä. Ulkomuodoltaan hän oli vakavan näköinen ja suuret viikset
peittivät hänen huulensa, aivan ulkomaiseen tapaan. Hän näytti
ikäänkuin olisi hän maailmassa paljon kokenut. Hayes säpsähti, kun hän
näki miehen kasvot, ikäänkuin hän olisi muistanut jonkun hänen
näköisensä ja vieläpä kauhulla sitä muistanut.
"Menkää sisään, herra Bonnel", sanoi vieras saarnaajalle oudolla
ääntämisellä, "te voitte parhaiten selittää tämän käynnin syytä".
"Tämä on", sanoi saarnamies, "Beuafeantin kreivi, sen Beuafeantin
kreivin veli, joka kaatui Valin kähäkässä. Pitkällisen kirjeenvaihdon
jälkeen Europan mannermaalla olevain henkilöin kanssa, olen hänen
löytänyt, ja hän on matkustanut tänne saadaksensa teidän kädestänne
sitä timanttiristiä, jonka te Valin tappelutanterella otitte hänen
kaatuneelta veljeltänsä. Risti on kauan kulkenut kalliina perintönä
hänen suvussansa".
"Tässä se on", huudahti Hayes, kiireesti avaisten rasian, mutta vieras
häntä pysäytti ja, ottaen lampun hänen kädestään, nosti hän sen
kasvojansa kohti ja pyysi Hayestä tutkimaan hänen kasvojensa juonteita
ja sanomaan tunsiko hän häntä.
Vieras katsoi häneen vakavasti ja Hayes vapisi kovasti, äkkiä aavistaen
asian oikeata laitaa.
"Olen pettänyt ystäväni tässä", sanoi vieras vakavalla äänellä. "Minä
itse olen se, jota te julmuudella pitelitte ja ryöstitte Valin
tappelutanterella. Katsokaa tässä!"
Vieras veti paidan pois rinnaltansa, näytti lähellä vasenta olkapäätä
kuulahaavan, joka jo oli parantunut. "Tämä on teidän tekonne", hän
lisäsi.
Hayes päästi ilonhuudon ja tarttuen vieraan käteen kiinni, painoi hän
päätään rintaa vasten ja rukoili anteeksi sen hirveän vääryyden, jonka
hän oli tehnyt.
Muutamat kyyneleet vierivät alas pitkin vanhan soturin ruskettuneita
poskia, kun hän tarttui Hayestä kädestä kiinni ja vakuutti hänelle
antaneensa kaikki anteeksi. "Tämä teidän jalo ystävä on kertonut
minulle koko teidän oudon historian", lisäsi hän.
"Näin pitkälle on kaikki onnellisesti päättynyt", sanoi saarnamies,
"mutta Jumalan avulla seuraa tästä vielä jotain onnellisempaa.
Tahdotteko vielä terran nähdä Margareta Ransonia".
"Semmoisen onnellisuuden toivo on jo aikoja minulta mennyt", vastasi
Hayes, "mutta tämä ilta ja sen äkki-arvaamaton ilo virittää taas vanhat
toivot. Tahtoisiko Margaretha tai hänen isänsä nähdä minun jälleen?"
"Margaretha luulee teidän kuolleeksi", vastasi Bonnel, "mutta kuinka
saatan epäillä, että hän iloitsisi nähdessänsä teitä elossa. Kun
viimein häntä näin, oli hän vielä teidän tähtenne murhevaatteissa, ja
hänen isänsä puhui teistä hellyydellä ja kaipauksella, arvellen että te
olisitte tehneet hänen tyttärensä onnelliseksi ja helpoittaneet häneltä
hänen ammattinsa huolet vanhoilla päivillä".
Seuraavana päivänä Jakob Bonnel kirjoitti Margarethalle ja hänen
isällensä, että Richard Hayes vielä eli ja että hän itse tällä viikolla
aikoi tulla heidän luoksensa tuomaan vielä tärkeämpiä uutisia. Parin
päivän perästä läksikin saarnaaja Hayes'in kanssa matkalle. Oli
talvisaika ja maa lumessa. Matka kesti neljä päivää, joka aika tuntui
Hayes'ille sangen pitkälliseltä ja ikävältä. Mutta hänen sydämensä oli
huokeampi kuin oli ollut moneen vuoteen. Kun hän noissa vanhoissa
majataloissa, joissa matkallansa olivat yötä, vaipui nukuksiin, näki
hän unta, että hän taas oli työssä vanhan satulamaakarin luona ja että
hänen tulevan elämänsä haikeat surut vielä olivat häneltä laupiaasti
peitetyt. Mutta todellisuus tuntui hänestä enemmän unelmalta kuin
unelma itse. Hän oli ikäänkuin uneksiva, kun hän taas seisoi tuon
vanhan huoneen edustalla, ja katsoi sen rapattua etuseinää ja sen
kuluneet puiset portaat, jotka veivät työhuoneesen, missä hän oli
nähnyt niin monta ilon ja surun päivää; ja kun hän katsoi tuota pientä,
lyijy-ruutuista akkunaa, josta hän oli hypännyt kadulle sinä yönä,
jolloin pakeni. Kun hän nyt kaikkea tätä katseli ja näki sen
muuttumattomaksi, niin epäilyksen varjo ja pelon väristys hetkeksi
valtasi hänen, mutta ainoastaan kohta kadotaksensa. Jakob Bonnel meni
ensin sisään ja viipyi siellä vähän aikaa, valmistaaksensa tietä
kumppanillensa. Sitten hän tuli ulos ja saattoi Hayestä työhuoneen
takaiseen kamariin, missä vanha mestari, nyt iästä painuneena, aivan
niinkuin ennenkin, istui nojatuolissaan; ja mikä oli suurin riemu, tuo
suloinen Margaretha, joka oli surrut ja rakastanut häntä kaikissa
vaiheissa, lankesi hauen kaulaansa sanaa sanomatta, ainoastaan
nyyhkyttäen ilosta.
Jakob Bonnel jäi heidän luoksensa muutamaksi päiväksi, tehden
kristillisen rakkauden työtä sen kaupungin köyhille. Sittemmin kävi hän
heidän luonansa kerran vuoteensa, suljettuansa heidän kaupunkinsa
työpiiriinsä. Hän kehoitti heitä aina kiitollisuuteen kaikkivaltiasta
kohtaan, joka oli johtanut kaikki tähän onnelliseen loppuun: sillä
ennen vanhan saarnamiehen seuraavaa käyntiä oli Hayes tullut Margaretan
aviomieheksi, ja vanha satulamaakari oli vetäynyt pois ammatista ja
jättänyt kaiken toimen vävyllensä. Huoneuksen kadun-puoliselle seinälle
oli hän panettanut näin kuuluvan kilpikirjoituksen: "Ranson ja Hayes
satulamaakarit".
SOKEA SISARENI
Kirj.
Charles Dickens
Suomennos ["My Blind Sister"].
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.
I.
Sillä tavalla tulin sen ensin huomaamaan. Lettie ja minä istuimme
töinemme ikkunassa -- ompelimme surupukuja kirkkoherramme perheelle,
joiden piti varhain seuraavaksi päiväksi olla valmiina. Silloin hän
sanoi minulle: "Jane, luulenpa auringon herenneen paistamasta; kaikki
näyttää niin synkältä ja pimeältä. Eikö sinustakin ole samoin?"
Minä en tuota ottanut huomiooni, sillä vielä oli tunnin verran päivän
aikaa. Hän tavoitti kädellään otsaansa, juuri kuin olisi tuntenut siinä
kovan kivun, jonkatähden minä pyysinkin hänen jättää työnsä ja mennä
hetkeksi puutarhaan vähän virkistäytymään; olimme koko päivän
heittelemättä istuneet työmme ääressä ja tuo nuori tyttöraukka oli
siitä kenties aivan väsyksissä; niin olin minäkin ja silmiäni kolotti.
Siellä hän käveli kukkaislavojen keskellä ja poimi joitakuita ruusuja
-- olimme näet heinäkuun keskipaikoilla -- jotka hän sitte antoi
minulle ikkunasta, sanoen että hänen täytyi mennä kaupunkiin,
ostaaksensa tarpeita niihin leninkeihin, joita ompelimme. Minä olisin
paremmin suonut hänen jäämään kotiin ja sanoin siitä syystä että puodit
luultavasti jo olivat kiini. Mutta hän ei sitä kuunnellut, vaan meni
matkaansa minun vielä puhuessani. Oli jo hämärä kun hän tuli kotiin;
ikään olin sulkenut ikkunan ja sytyttänyt kynttelin. "Olen saanut
franssuja Jane", sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen
työllensä. Ommeltuaan noin viisi minuuttia, antoi hän kätensä vaipua
syliinsä ja niin kummallinen toivottomuus osoittihe hänen kasvoissaan
että minä siitä kauhistuin ja tulin järkiään hämille.
Mikä sinulla on Lettie? mitä on tapahtunut? kysyin minä peläten,
tietämättä itsekään mitä.
Hetkisen katsoi hän minuun surullisena; sitte sanoi hän äkkiä: "Voin
sen yhtä hyvästi sanoa kerralla. Jane -- minä olen tulemaisillani
sokeaksi".
Työni putosi lattialle ja minä kiljasin kauhistuksesta.
"Elä ole siitä milläsikään Jane; sitä ei voi kuitenkaan auttaa", lisäsi
hän.
"Se on sinun mielikuvitustasi Lettie; huomenna menen kanssasi tohtori
Nash'in luo. Mikä sinulle yht'äkkiä pisti sellaisen päähän?" kysyin
minä, sillä minä luulin jonkun kummallisen oikun saaneen hänessä
vallan. Äitimme oli eläessään vähäisen liiaksi hellitellyt Lettietä,
joka toisinaan oli näyttäinnyt yhtä itsepäisenä kuin oikkuisenakin.
"Se ei toimita mitään, Jane; minä olen itse käynyt tohtori Nash'in
luona ja hän sanoi minulle suoraan että olen tulemaisillani sokeaksi.
Olen jo kahdesti käynyt hänen luonansa; sillä aavistin mitä oli
tapahtuva. Oi Janey mitä teemme? voi mitä teemme?" -- ja nyt luopuivat
hänestä lopen kaikki voimat ja hän laski päänsä käsivarsillensa, joita
nojasi pöytään, ja itki ääneen.
"Kyllä kaikki käypi hyvin, Lettie. Minä en ensinkään luota tohtori
Nash'in arvosteluun, vaan aion viedä sinut jonkun kuuluisan lääkärin
luoksi Londoosen kuullakseni, sanooko hänkin samaa; ennen en voi ikinä
uskoa iki-päiviksi tulevasi sokeaksi".
Tästä hän vähäisen rauhoittui.
"Londoosen, Janey! Mutta mistä otamme siihen rahat?" kysyi hän.
"Jätä huoli siitä minulle, kyllä minä tavalla tai toisella sen asian
saan selville". Tosin se itsestänikin juuri sillä hetkellä tuntui pian
mahdottomalta; mutta ylipäänsä on luja vakuutukseni se, että aina joku
neuvo on jälellä, jos lujaa tahtoa vaan riittää sitä etsimään.
Lettie otti uudelleen työnsä; mutta minä käskin hänen heittämään sen
pois. "Et saa pistää ainoatakaan kertaa enää, Lettie", sanoin minä.
Sinä voit hyvin ruveta soittelemaan tuolla vanhalla pianolla ja
laulella pienet laulusi ja sitte oleskella ulkona raittiissa ilmassa
niin paljo kuin mahdollista -- sinä olet ollut liiaksi sisässä ja
tullut oikeen vaaleaksi entiseen nähden. Mene nyt maata pienen hyvän
tytön tavalla; minäkin aion kohta tehdä saman".
"Mutta Janey, tänä iltana olisi vielä ommeltava paljo, jotta työ
joutuisi huomen-aamuna varhain valmiiksi".
"Sinä Lettie, et ole pistävä niihin kertaakaan; tule nyt sanomaan
minulle hyvää yötä ja sitte on sinun mentävä levolle".
"Ja sinä et paljon luota siihen, mitä tohtori Nash sanoi?" kysyi hän
minulta hyvin suruisena.
"En, minä en usko häntä ensinkään". Kuullessaan minun puhuvan
sellaisella varmuudella (vaikka sydämeni vapisi koko ai'an) meni hän
hyvin rauhoitettuna levolle. Jos olisin myöntänyt luottavani lääkärin
sanaan, olisi hän heittäynyt epätoivoon. Kun sitte olin yksinäni ja
valvoin pitkältä aamua, pistellen neulaani kerta toisensa perästä
vaatteen läpi, täytyi minun se monesti seisattaa, pyyhkiäkseni pois
kyyneleitäni.
Lettie ja minä olimme molemmat yksinäisenä maailmassa -- meillä ei
ollut isää, ei äitiä eikä ketään tiettyä sukulaista. Lettie oli
seitsentoista vuotias, minä häntä neljää vuotta vanhempi. Molemmat
olimme ompeliattaria, työskentelimme joko kotonamme taikka kävimme
ompelemassa kylässä. Asuntonamme oli pieni olilla katettu maja, jossa
oli kolme huonetta vähäisen ulkopuolella kaupunkia, ja ikkunamme alla
pienoinen sievä ryytimaa. Jotkut olivat antaneet meille neuvon muuttaa
kaupunkiin, syystä että meillä varmasti siellä olisi parempi työ-ansio.
Mutta niinhyvin Lettiestä kuin minusta oli tämä palkka, jossa olimme
syntyneet ja kasvaneet, niin paljoa mieluisempi noita suletuita ahtaita
katuja, ett'emme koskaan tulleet sitä päättäneeksi, emmekä sitä
milloinkaan katuneetkaan. Korkomme ei ollut suuri, mutta me olimme
kuitenkin niin iloiset, saada turvautua siihen, kun milloin hyyrymme
oli aivan päivälle maksettava; emäntämme näet oli hyyryläisilleen
sangen ankara; jos hiukankin viipyivät maksulla, antoi hän kohta heidän
siitä kuulla.
Minä käytin tarkoin kaiken ajatusvoimani, löytääkseni jonkun neuvon,
millä saisin Lettien Londoosen, mutta turhaan koko sen yötä, niinkuin
seuraavan päivänkin. Niin kauvan kun meillä oli kahdet kädet, jotka
voivat tehdä työtä, olisimme aivan hyvin voineet itsemme elättää; mutta
kuinka nyt kävisi, kun meillä vaan oli yhdet! Rikkaat ihmiset eivät voi
ymmärtää, miten monesti köyhälle pyrkii vaikeaksi käsillään ansaita
toimeen-tulonsa ja miten mahdotointa toisinaan on voida mitään säästää
vastaiseksi pahaksi päiväksi.
II.
Sunnuntai tapasi minut yhtä neuvotoinna. Mutta kun se oli joutopäiväni,
päätin etsiä tohtori Nashin, sillä aikaa kun Lettie oli kirkossa. Hän
pukeutui aina hyvin sieväksi, sillä hänellä oli näöstään tuo
kainomainen ylpeys, joka niin hyvin sopii nuorelle tytölle. Minusta hän
oli sangen kaunis, ja sinä häntä pitivät kaikki naapuritkin. Hänellä
oli valkovärinen hieno muoto ja vienoinen ruso poskilla, hieno
kastanjanruskea tukka ja kauniit ruskeat silmät. Ei ollut helppo
huomata niissä olevan mitään vikaa, jos ei vaan hyvin tarkkaan niitä
katsonut, sillä silloin huomasi niillä himmeän varjon, joka kenties
osoitti kivuloisuutta. Nyt hän oli karkoittanut mielestään kaikki
itseään koskevat ajatuksensa ja käveli iloisena kuin sirkka
pitkin viheriäistä käytävää valkeassa hatussa ja vaaleassa
musliinileningissään. Hän nyykäytti iloisesti minulle päätään, siinä
kun seisoin ovella, silmin seuraten häntä. Minä olin Lettiestä yhtä
ylpeä, kuin milloinkaan äitini lie ollut. Aina hän oli ollut niin
sukkela, helläsydäminen, herttainen olento, huolimatta hänen joskus
vähä ylpeästä luonteestaan.
Hänen sitte mentyä ja kirkonkellojen herettyä soimasta, pukeusin minä
kiireesti ja menin tohtori Nashin luo. Hän oli kotona ja hänen
palveliansa neuvoi minut vastaanottohuoneesen, jossa sain odottaa
varsinkin tunnin. Kun tohtori viimeinkin tuli, kysyi hän minulta
pikaisesti, minkätähden en voinut käyntiäni lykätä maanantaiksi, vai
oliko asiani todellakin niin tärkeä? Hän ei tullut ajatelleeksi, miten
kalliit työpäivät meille ovat, muuten hän ei suinkaan olisi puhunut
niin, -- sillä meillä on syytä luulla hänestä vaan hyvin suopeaa ja
hyväntahtoista miestä. Sairastavaa äitiämme oli hän hoitanut yhtä
hellästi, kuin jos hän olisi ollut rikas lady, vaikka emme koskaan
voineet toivoa saavamme häntä palkita. Selitettyäni syyn tulooni hänen
luoksensa, lauhtui hän, vaan ei sanonut voivansa peruuttaa mitään
siitä, mitä oli jo ennen Lettielle sanonut.
"Hän on kolme tai neljä kertaa käynyt luonani", sanoi hän. "Hän on pieni
hupaisa tyttö, se on suuri vahinko, mutta minä en luule hänen näköänsä
voitavan pelastaa -- en todellakaan sitä luule Jane."
Hän selitti minulle minkätähden hän niin luuli, miten sairaus tulee
edistymään, paljoa tarkemmin kuin mitä katson tarpeelliseksi kertoa.
Sitte sanoi hän kyllä voivansa toimittaa hänelle paikan sokeain
laitoksessa, jos niin tahtoisimme, ja että minun tulisi pitää häntä
hyvästi ja antaa hänen usein olla ulkona vapaassa ilmassa. Ja tämän
jälkeen palasin minä kotia hyvin heikolla toivolla; niinkun hyvinkin
voitte mielessänne kuvata.
Tietysti minä en Lettielle kertonut missä olin käynyt eikä hänkään
sitä milloinkaan aavistanut. Kun sinä iltana ei ollut mitään
jumalanpalvelusta, aioimme mennä pitkin joen rantaa kävelemään, joka
meillä tavallisesti ihanoina sunnuntai-iltoina oli tapana, koko
kaupunki näet silloin keräytyi sinne, ja juhlavaatteissa olevat ihmiset
elähdyttivät meitä paljoa enemmän, kun jos olisimme istuneet kotona
lukien kirjojamme, joka yksistään kuitenkin monen mielestä vaan on
oikea. Ollessamme juuri valmiina lähtemään tuli eräs naapureistamme
poikansa kanssa meille. Mrs Crofts oli leski ja hänen poikansa tutki
lääketiedettä tohtori Nash'in luona. He olivat uskotuita ystäviämme ja
Lettien ja tuon nuoren miehen väli oli koko heidän muistin-aikansa
ollut hellä. En kuitenkaan luule hänen milloinkaan puhuneen hänelle
rakkaudesta. Kun Harry tuli, punastui Lettie kovasti ja meni
ryytimaahan muka näyttääksensä hänelle sitä valkoista ruusupensasta,
joka oli täydessä kukassa; mutta he seisoivat kuiskutellen siinä niin
kauan, ett'en ikinä voi uskoa heidän siitä vaan puhuneen.
Vähän ai'an perästä näin Harryn synkkänä ja alakuloisena menevän
portista ja Lettien kummallisen rajulla silmäyksellä sisään; minulle ei
ollut mieluinen tuo hänen kasvoinsa liike. Kun Mrs Crofts häneltä kysyi
menikö Harry jo pois, antoi Lettie hänelle lyhyen vastauksen ja meni
huoneesensa.
"Harry tulee menemään kohta Londoosen. Minulle on tuleva suuri ilo, kun
hän on suorittanut tutkintonsa ja saanut itsellensä viran. Tohtori
Nash'illa on hänestä hyvin hyvä ajatus, sitä hän kyllä ansaitseekin,
sillä hän on niin hyvä poika Jane".