Eteenpäin kulkee Katri, tietämättä missä on matkansa päämäärä...
Jonnekin hän joutuvansa luulee, jossakin toivoo lepoa ja suojaa
saavansa... mutta missä, siitä ei ole aavistustakaan.
Pieni mytty on kädessä, siinä kaikki omaisuus mitä Katrilla on.
Suuria ei sekään sisällä. Pari paitaa, sukat, pieni virsikirja ja
vankilasta saatuja evään loppuja. Vaan tyytyväinen on Katri siltä.
Hän toivoo, että kun viimeisen palan on mytystään syönyt, että
silloin hyvien ihmisten luona saisi työtä, suojaa ja ruokaa.
Mutta Katri ei tiedä, ei ole ennen kokenut, kuinka sanomattoman
vaikeata on useimmiten sellaiseen asemaan pääseminen -- vankilasta
palaavalla. Jos sen aavisti, jos tiesi, mieluimmin olisi kalmiston
avonaiseen hautaan antanut itsensä elävänä peittää... Siellä olisi
ainakin rauhassa levätä saanut, ei ihmisten pilkkaa kuullut olisi,
eikä puutetta nähdä tarvinnut. Mutta, kärsittävä sekin oli, kovan
kohtalonsa alaiseksi oli Katrin täydellisesti alistuminen.
Päivän käveltyänsä, yrittää Katri illalla ihmisten suojaan. Siinä
maantien vieressä on talo ja sinne poikkeaa Katri.
-- Mitä on asiaa tytöllä? -- kysyy isäntä.
-- Saisiko yösijan? -- vastaa Katri.
-- No eiköhän tuota nyt saane.
-- Mistä kaukaa vieras on? -- kysyy joukkoon emäntä.
-- Selkäsaaresta.
-- Vai Selkäsaaresta... ja minne matka? Katri ei heti osaa mitään
sanoa, vaan pian hän kuitenkin itsensä rohkasee ja ujosti vastaa:
-- Palveluspaikkaa haen...
Emäntä pyörittelee suuria silmiään, maiskauttaa lihavia
lerppahuuliaan ja katsoen tiukasti Katriin, kysyy:
-- Mikä sinun on nimesi?
-- Katri.
-- Sitähän tässä vähän arvelin. Sinäkö se olit linnassa?
-- Olin...
-- Ja sellaista väkeä minä en talossani katsele! Matkaan siitä ja
sivaa sittekin! -- kiljasee emäntä.
Vaan kun Katri ei heti ole menossa, paiskaa emäntä mytyn ovesta ulos
ja työntää saman tien Katrin.
Pureksittu leipäpala ja kappale juustoa lennähtävät mytystä ulos,
vaan Katri ei niitä korjaamaan jouda, kiireesti rientää hän
maantielle...
Itkien jatkaa Katri matkaansa samaan suuntaan. Useita taloja hän
siinä sivuuttaa, vaan yösijan hakuun ei niihin poiketa uskalla.
Kesäinen kun on aika, pysyy yö valoisana ja lämpimänä, joten Katri
kävelee niin kauan kuin voimat suinkin riittävät.
Aamupuolella jo väsymys voittaa. Jalkoja polttaa ja uni tekee käynnin
veltoksi ja hervottomaksi. Nälkä kurnaa tyhjässä vatsassa, joten
Katri tien viereen kivelle istuutuu, hakee leipäpalan ja syö sen
nälkäänsä.
Vihdoin on Katri jo niin väsynyt, että hänen täytyy lepopaikka
uupuneelle ruumiilleen etsiä. Hän jättää maantien, kulkee metsään
ja valikoi siellä pehmeän sammalmättään tuuhean kuusen suojasta
päänalaisekseen.
Korkealle taivaalle on päivänpyörä kiivennyt, kun Katri pehmeältä
vuoteeltaan herää. Kilvan siinä ympärillä linnut visertelevät, käki
kukahtelee kuusen latvassa ihan pään päällä ja salo niin hempeästi
henkii. Niin on ihanaa ja kaunista kaikki; hyvää ja hellää koko
Jumalan suuri luonto, ettei malttaisi Katri sinne tylyyn ja kylmään
maailmaan palata. Lintujen ystävänä, kukkien kainona kumppanina ja
tuulen tuttuna siskona tahtoisi Katri ikänsä kaiken olla ja elää.
Siinä ympärillä ne kauniit metsätähdet kukkisivat, kainot vanamot
maata matelisivat ja niiden pienet kukat ystävällisesti vastaan
tuoksahtelisivat. Missä olisi elämä ihanampaa!...
Mutta ruumiin ravintoa se ihanuus ei paljon anna... Katri kopeloi
viimeisen leipäpalan mytystään, syö sen ja jäähyväiset metsälle
heitettyään maantielle palaa.
Arkana lähestyy Katri jokaista vastaantulijaa. Hän on jo kaukaa
näkevinänsä tämän pilkallisen katseen, on kuulevinansa pahoja ja
virnisteleviä sanoja. Ja kun rinnalle saapuu, ottaa Katri tavallista
pitemmän askeleen, kurkistaa vielä jälkeensä nähdäkseen heittääkö se
kivellä perään. Mutta kun ei mitään kummempaa tapahdu, rauhoittuu hän
ja levollisena matkaansa eteenpäin jatkaa.
Kotipitäjän viimeinen talo jää taakse. Pitäjänraja leikkaa vahvan
railan taajaan ja korkeaan kuusikkoon. Vasta pitkien matkojen perästä
saapuu Katri naapuripitäjän ensimäisiin taloihin, jotka punaiseksi
maalattuna rykelmänä kohoavat kuivalta kankaalta. Sieltä toivoo Katri
työtä ja suojaa saavansa ja sinne hän kulkunsa suuntaa.
Mutta Katrin toiveet eivät sielläkään onnistu. Väkeä on taloissa
riittävästi, eivätkä kesäkiireetkään vielä pakota väkeä lisäämään.
Heikkilässä sentään olisi tarpeen ollut, vaikka paimeneksi, mutta kun
Katrilla ei ollut minkäänlaisia todistuksia ja siinä kuulustellessa
kun selvisi, että oli hiljattain vankilasta palannut, peljästyi
emäntä ja toimitti Katrin niine hyvineen maantielle.
-- Herra siunatkoon! Kaikki tässä jo palvelukseen tuppailevat,
mokomat huorat ja varkaat, linnan loput...! Hyvä ettei tullut otettua
-- puheli Katrin mentyä emäntä tyytyväisenä.
Sinne ulos, yhä kauemmaksi tylyyn maailmaan oli Katrin jälleen
kulkeminen. Nälkäkin on kova, vaan sieltä tien viereltä toivoo hän
vierasvaraisen töllin tahi torpan tapaavansa. Vaan pitkä on siinä
välissä asumaton taival. Kilometrien takaa pieni tölli vastaan
saapuu, mutta siinäkin on etulukko ovella ja akkuna laudoilla
peitetty.
Eteenpäin on kulettava, sillä synkkä korpi humisee joka puolella
suurena ja rauhallisena. Rauhaa ja lepoa se Katrikin kaivannut olisi,
tuollaista hiljaista ja tyyntä rauhaa, vaan siihen ihanaan nautintoon
ei hän tällä kertaa uskaltanut antautua. Eteenpäin, eteenpäin,
niin kauan kuin päivää riittää, että yöksi asutuille seuduille
ennättäisi...
Maantieltä poikkeaa kapea ratastie metsään. Katri johtaa kulkunsa
sinne, toivoen ystävällisempiä ihmisiä sieltä salonhelmasta
tapaavansa.
Pian näkyykin sininen savu laakson pohjasta nousevan. Ränsistynyt
veräjä pistää tien yli ja laaja hakamaa alkaa. Ja kun se loppuu,
kavahtaa pieni asumus ystävällisen näköisenä pyhien pihlajien takaa
näkyviin ja tuntuu siltä kuin se jo kauaksi huutaisi: terve tuloa!
Rohkeasti astuukin Katri pehmeätä, ruohoista polkua pihaan.
Rappusilla sitoo vanha ukko virsuja ja kun Katrin näkee,
ystävällisesti tervehtii ja sitte tupaan saattelee.
-- Mistä tyttö on kotoisin -- kysyy mökin ijäkäs emäntä ja katsoo
lempeästi Katriin.
Katri selittää kotipaikkansa ja kertoo matkansa tarkoituksen.
Emäntä kuuntelee ja kun on saanut iltasen pöydälle, asettaa hän kolme
puulusikkaa vadin reunalle ja kutsuu Katrin maistamaan piimää ja
talkkunaa.
Seuraavana aamuna kun Katri taipaleelle palaa, pistää mökin vaimo
tuoreen leivän ja pari kalaa myttyyn ja saattelee Katrin veräjälle
saakka.