Sanattomana ja synkkänä istuu Risto tuvan peräikkunan edessä ja
alakuloisen näköisenä tuijottaa ulos aamutyynelle selälle. Silloin,
tällöin pysähtyy silmä tukkilaisten "ponttooseen", missä laiskan
näköinen hevonen harvakseen ulottimiansa kelan ympäri muuttelee.
Mutta enimmäkseen ei se Risto mitään katsele, ei mitään näe eikä
kuule. Sameana sinne silmä vain tuijottaa, ajatuksen toisaalla
askartaessa...
Rauenneet ovat hänen toiveensa, jotka jo uutta elämisen halua hänelle
ennustivat. Epäonnistunut oli matka Hämeenlinnaan, jossa Katrin
kohtaavansa luuli ja -- josta sen toivoi mukanansa kotiinsa tulevan.
Mutta myöhään tuli Risto, kaksi päivää liian myöhään. Hän ei ollut
varmasti tietänyt, milloin Katri oli vapaaksi pääsevä. Mutta, kun ei
kotimatkallakaan Katria tavannut, toivoi hän ainakin Selkäsaaressa
siihen kauan kaivattuun tilaisuuteen pääsevänsä. Risto oli varma,
että ainakin sinne se Katri saapuu. Toinen oli asia, josko sitte
Katri enää voisi anteeksi antaa, josko se saattaisi sovintoon yhtyä
ja...
Sitä se Risto suri, se se oli, joka toi alakuloisen mielen ja synkän,
toivottoman katseen.
Risto kyllä osittain tunsi Katrin luonteen. Hän muistutteli niitä
harvoja kohtauksia, joihin Katrin kanssa oli neljävuotta takaperin
sattunut. Niistä huomasi Risto Katrin helläksi, anteeksiantavaksi
ja taipuvaiseksi tytöksi. Sellainen oli hän neljävuotta takaperin,
jolloin oli kuusitoista vuotias, iloinen ja herttainen tyttö...
Vaan nyt, pitkän kärsimisen, suuren pettymisen ja häpeän murtamana,
saattoi se Katri olla kylmä kuin linnan muuri, johon eivät katumiset
ja nöyrät rukoukset mitään mahda. Mutta koettaa tahtoi Risto,
sovinnon kaipuu paloi polttavana tulena hänen rinnassaan, se kannusti
häntä toimimaan, maksoi se mitä maksoi ja oli kuinka vaikeata tahansa.
Päivällä soutaa Risto Hannan kera Selkäsaareen. Pelottava ja
tuomitseva tunne valtaa väkisinkin mielen, lähestyessä Katrin kotia.
Jo on Risto näkevinänsä hänen uhkaavan katseensa, on kuulevinansa
ankaran tuomion... mutta nöyränä, anteeksi pyytävänä ja katuvana
tahtoo hän Katrin sovintoon voittaa.
Pelonalaisena astuu Risto Hannan edellä sisälle.
-- No jo se joutaa isäntäkin näille maille. Terve, terve! -- sanoo
Selkäsaaren Matti.
-- Hyvinkin sitä joutaa kun asiat pakottavat -- vastaa Risto.
-- Vai on tähdellisiä...
-- Katrille olisi asiaa. Onko hän jo palannut kotiin?
-- Käväsi tuo täällä, vaan eipä jäädäkseen ottanut -- sanoo tyynesti
Matti.
-- Milloin Katri kävi? -- kysyy kiihkeästi Hanna.
-- Eilen tuo poikkesi.
-- Ja miksi ei jäänyt kotiin?
-- Missäpä tuo enää pysynee.
-- Minne sanoi menevänsä Katri?
-- Eipä tuo mitään sanonut.
Ihmeissään katsovat sisarukset toisiansa. Ristosta tuntuu asia varsin
oudolta ja salaperäiseltä, tuntuu kerrassaan selittämättömältä. Oliko
Katri tehnyt itselleen pahaa vaiko muutoin maailmalle lähtenyt. Ja
minkätähden...? Tietysti tapahtuu sekin _minun_ tähteni... Katri
on varmaankin paennut, jotta en koskaan hänen luoksensa pääsisi --
ajattelee Risto.
Vaan siihen se saapuu torpan uusi emäntä kapalolapsi sylissä. Jokin
paha aavistus juolahtaa Hannan mieleen ja hän rohkeasti kysyy:
-- Ettehän vaan ole pakottaneet Katria kotoa lähtemään?
-- Eihän toki... ei nyt mitenkään -- vakuuttelee Matti.
-- Itse meni, ei hyvästikään sanonut - lisää torpan emäntä.
-- Se on vale! Katrin minä toki senverran tunnen. Hän ei olisi
pakottamatta lähtenyt -- kirkasee Hanna ja lyö jalkaa lattiaan.
-- Kyllä se nyt kuitenkin lähti -- vastaa ylpeästi emäntä.
-- Sittepä se nähdään lähtikö! Mutta varokaa jos valehtelette!
Ulos palaavat sisarukset, vaan vielä rappusilta Risto huutaa:
-- Kenen oli vene Katrilla?
-- En huomannut kysyä eikä tuo siitä mitään virkkanut -- vastaa
nöyrällä äänellä Matti.
Sanattomina kulkevat Risto ja Hanna veneeseensä ja yli selän
Ristiniemeen soutavat. Siellä suunnittelevat he uusia keinoja ja
väsymättömällä innolla Katrin etsintään ryhtyvät.