VII.

On Juhannusaatto...

Rengit ovat tuoneet vankan kuorman nuoria koivuja kartanolle, johon

niistä kauniin lehtimajan pystyttävät. Hanna on lähtenyt aamulla

kirkonkylään juhlaostoksia toimittamaan, eikä ole vielä palannut,

vaikka jo ilta rupeaa saavuttamaan.

Sanattomana seisoo Risto rappusilla ja tuskin miesten toimia

kartanolla huomaa, niin on omiin ajatuksiinsa painunut. Katrin

kohtalo se yhä vieläkin surettaa ja aina enemmän ja enemmän se mieltä

kalvaa... Huonosti on hän etsinnässään onnistunut, Katria ei ole

tavannut vaikka niin monet matkat on perään tehnyt. Kerran oli Risto

jo jälillä, samoihin paikkoihin sattui, joissa Katri oli poikennut.

Siitä se oli yösijaa pyytänyt, siinä leipäpalaa anonut, siinä ollut

päivän työssäkin, vaan epäluulonalaisena, kirjattomana oli pakotettu

eteenpäin kulkemaan.

Katkerin mielin katseli Risto niitä ihmisiä, jotka kylmästi ja

tylysti olivat Katria kohdelleet. Pian hän ne paikat jätti ja aina

suuremmalla toivolla eteenpäin ajoi.

Mutta missä kuuli lempeitä sanoja Katrista puhuttavan, siinä se

Risto aina kauemmin viipyi. Tarkkaan hän kyseli mitä suinkin kysellä

saattoi. Otti selvän minkälaisissa vaatteissa kulki ja näkyikö

puutetta kärsivän.

Samaan ne kertomukset aina kävivät, saman surullisen, katkeran ja

kaihon tunteen ne Ristossa synnyttivät. Vaan harvoja olivat ne

paikat, joista hän tietoja sai. Viimein ne loppuivat kokonaan,

eikä uusia paikkoja löytynyt ainoatakaan, vaikka olisi kulkenut

penikulmittain maantietä ja poikennut pienimpäänkin tölliin, minkä

näkemään sattui.

Hannan apuun oli Risto paljon luottanut, vaan toivottua tulosta ei

sekään tuonut. Usein Risto piti Hannan tuumat lapsellisina, liiaksi

tehottomina ja epämukavina, mutta silti aina _jotain_ niistä toivoi

ja oli kiitollinen kun vähänkin Katrista kuuli. Ja milloin Hanna

niillä asioilla yksinänsä liikkui, tahi sattuiko muutoin kylällä

kauan viipymään, jo se Risto uteliaana kotona odotteli.

Nytkin oli Hanna jo tavallista kauemmin ostoksilla viipynyt. Risto jo

kiihkeästi hänen paluutansa odotteli, sillä oli tullut mieleen asia,

jonka hän tahtoi siskolleen sanoa.

-- -- --

Varsin odottamatonta tapaa Hanna kirkolla...

Hän on juuri juhla-ostokset tehnyt, on kotikylän asiat toimitellut,

kun näkee vanginkuljettajan hiljaista juoksua kylään ajavan.

Uteliaana pysähtyy Hanna katselemaan, nähdäkseen ken on se raukka,

jota siinä rangaistavaksi kuletetaan. Vaan hämmästys valtaa hänet...

Hanna kauhusta vaalenee nähdessään vanginkulettajan rinnalla --

_Katrin_. Silmänräpäyksessä tekee hän päätöksen: hyppää tielle,

tarttuu hevosen suupieleen ja pysäyttää sen.

-- Katri...

-- Hanna... kuiskaavat tytöt ja puristavat hellästi toistensa kättä.

Hanna purskahtaa itkuun ja kyyneleet valuvat Katrinkin silmistä...

-- Elkää tyttökullat itkekö... ei mitään pahaa... kotiin minä vaan

kyydin -- puhelee vanhanpuoleinen vanginkulettaja.

-- Kotiin!... Selkäsaareenko! -- huudahtaa Hanna ja tarttuu

kiihkeästi kulettajaa käteen.

-- Sinne juuri... siellä se kait on tämän koti. Valtava ilonhuudahtus

pääsee Hannan suusta, hän puristaa yhä lujemmin kulettajan kättä ja

rukoilevana puhuu:

-- Katri on minun ystäväni ja naapurini, minulla on täällä hyvä

hevonen, antakaa hänet minun kärryilleni.

Kulettaja hetkisen miettii, vaan jo pian ystävällisesti sanoo:

-- Sama se kait on kuka tämän kotiinsa kyyditsee. Iloissaan tarttuu

Hanna syliksi Katriin, on nostaa hänet alas kärryiltä, mutta

vanginkulettaja sen rauhallisesti estää.

-- Ensin kuitenkin käymme nimismiehelle ilmoittautumassa -- sanoo hän.

Vastahakoisesti irtautuu Hanna, mutta hyppää samalla takapenkille ja

siinä Katria seuraa.

-- -- --

Hartaitten rukousten ja lupausten perästä Hanna vihdoin saa Katrin

kärryillensä nousemaan. Pyytämällä pyysi Katri, kyyneleet silmissä

Hannaa rukoili, yksin päästäkseen kulkemaan. Mutta Hannalla oli

pyyntö pyyntöä vastaan, rukous Katrin rukousta voimakkaampi, joihin

hänen itkien täytyi vihdoin myöntyä.

Pois kauas, kauas olisi Katri kymmenen kertaa ennemmin halunnut,

kuin nousta Hannan kärryille ja Ristiniemeen ajaa. Jo se nimi sai

pelottavan tunteen Katriin, se vapisutti ja toi tukehduttavan painon

rintaan ja valutti kylmää kuin syksyinen halla... Ja nyt _sinne_

vapaehtoisesti kulkea!... Katri ei sitä itsekään käsittänyt miten

se voisi mahdollista olla, hän ei ymmärtänyt muuta kuin että siinä

Hannan sivulla istui ja tahdottomana kulki sinne, missä neljävuotta

takaperin kärsimysten siemen hänen elämäänsä kylvettiin...

Hiljalleen siinä Hanna ja Katri pölyävää maantietä Ristiniemeen

ajavat. Toisinaan kävelee hevonen pitkät matkat, vaikka tasasia

kankaita kuljetaan. Ajaja ei maiskauttaa muista, ei suitsia

kiristämään jouda, niin on kauan kaivattuun löytöönsä kiintynyt.

Silmät ja suu siinä sielun kaihoja tunteita tyhjentävät. Ne kertovat

millaista on murhe, millaiset ovat kärsimykset pitkien vuosien

keralla olleet ja mitenkä ne ihmisen hengen pakottavat korkeimman

turvaa etsimään.

Maantieltä poikkeaa kapeampi kärrytie Ristiniemeen. Hanna juoksee

veräjän avaamaan, hyppää jälleen Katrin viereen kärryille ja ajaa

taloon.

* * * * *

Jonkun ajan kuluttua on Ristiniemessä häät. Käsikädessä polvistuvat

Katri ja Risto sananpalvelijan siunaukseen...

Suojaton on suojan saanut, turvaton turvan löytänyt... _Mahdoton oli

nyt tullut mahdolliseksi_...

Kanervaisilta kankahilta 2: Kertomuksia ja kuvauksia · 第 15 / 16 题