On Juhannusaatto...
Rengit ovat tuoneet vankan kuorman nuoria koivuja kartanolle, johon
niistä kauniin lehtimajan pystyttävät. Hanna on lähtenyt aamulla
kirkonkylään juhlaostoksia toimittamaan, eikä ole vielä palannut,
vaikka jo ilta rupeaa saavuttamaan.
Sanattomana seisoo Risto rappusilla ja tuskin miesten toimia
kartanolla huomaa, niin on omiin ajatuksiinsa painunut. Katrin
kohtalo se yhä vieläkin surettaa ja aina enemmän ja enemmän se mieltä
kalvaa... Huonosti on hän etsinnässään onnistunut, Katria ei ole
tavannut vaikka niin monet matkat on perään tehnyt. Kerran oli Risto
jo jälillä, samoihin paikkoihin sattui, joissa Katri oli poikennut.
Siitä se oli yösijaa pyytänyt, siinä leipäpalaa anonut, siinä ollut
päivän työssäkin, vaan epäluulonalaisena, kirjattomana oli pakotettu
eteenpäin kulkemaan.
Katkerin mielin katseli Risto niitä ihmisiä, jotka kylmästi ja
tylysti olivat Katria kohdelleet. Pian hän ne paikat jätti ja aina
suuremmalla toivolla eteenpäin ajoi.
Mutta missä kuuli lempeitä sanoja Katrista puhuttavan, siinä se
Risto aina kauemmin viipyi. Tarkkaan hän kyseli mitä suinkin kysellä
saattoi. Otti selvän minkälaisissa vaatteissa kulki ja näkyikö
puutetta kärsivän.
Samaan ne kertomukset aina kävivät, saman surullisen, katkeran ja
kaihon tunteen ne Ristossa synnyttivät. Vaan harvoja olivat ne
paikat, joista hän tietoja sai. Viimein ne loppuivat kokonaan,
eikä uusia paikkoja löytynyt ainoatakaan, vaikka olisi kulkenut
penikulmittain maantietä ja poikennut pienimpäänkin tölliin, minkä
näkemään sattui.
Hannan apuun oli Risto paljon luottanut, vaan toivottua tulosta ei
sekään tuonut. Usein Risto piti Hannan tuumat lapsellisina, liiaksi
tehottomina ja epämukavina, mutta silti aina _jotain_ niistä toivoi
ja oli kiitollinen kun vähänkin Katrista kuuli. Ja milloin Hanna
niillä asioilla yksinänsä liikkui, tahi sattuiko muutoin kylällä
kauan viipymään, jo se Risto uteliaana kotona odotteli.
Nytkin oli Hanna jo tavallista kauemmin ostoksilla viipynyt. Risto jo
kiihkeästi hänen paluutansa odotteli, sillä oli tullut mieleen asia,
jonka hän tahtoi siskolleen sanoa.
-- -- --
Varsin odottamatonta tapaa Hanna kirkolla...
Hän on juuri juhla-ostokset tehnyt, on kotikylän asiat toimitellut,
kun näkee vanginkuljettajan hiljaista juoksua kylään ajavan.
Uteliaana pysähtyy Hanna katselemaan, nähdäkseen ken on se raukka,
jota siinä rangaistavaksi kuletetaan. Vaan hämmästys valtaa hänet...
Hanna kauhusta vaalenee nähdessään vanginkulettajan rinnalla --
_Katrin_. Silmänräpäyksessä tekee hän päätöksen: hyppää tielle,
tarttuu hevosen suupieleen ja pysäyttää sen.
-- Katri...
-- Hanna... kuiskaavat tytöt ja puristavat hellästi toistensa kättä.
Hanna purskahtaa itkuun ja kyyneleet valuvat Katrinkin silmistä...
-- Elkää tyttökullat itkekö... ei mitään pahaa... kotiin minä vaan
kyydin -- puhelee vanhanpuoleinen vanginkulettaja.
-- Kotiin!... Selkäsaareenko! -- huudahtaa Hanna ja tarttuu
kiihkeästi kulettajaa käteen.
-- Sinne juuri... siellä se kait on tämän koti. Valtava ilonhuudahtus
pääsee Hannan suusta, hän puristaa yhä lujemmin kulettajan kättä ja
rukoilevana puhuu:
-- Katri on minun ystäväni ja naapurini, minulla on täällä hyvä
hevonen, antakaa hänet minun kärryilleni.
Kulettaja hetkisen miettii, vaan jo pian ystävällisesti sanoo:
-- Sama se kait on kuka tämän kotiinsa kyyditsee. Iloissaan tarttuu
Hanna syliksi Katriin, on nostaa hänet alas kärryiltä, mutta
vanginkulettaja sen rauhallisesti estää.
-- Ensin kuitenkin käymme nimismiehelle ilmoittautumassa -- sanoo hän.
Vastahakoisesti irtautuu Hanna, mutta hyppää samalla takapenkille ja
siinä Katria seuraa.
-- -- --
Hartaitten rukousten ja lupausten perästä Hanna vihdoin saa Katrin
kärryillensä nousemaan. Pyytämällä pyysi Katri, kyyneleet silmissä
Hannaa rukoili, yksin päästäkseen kulkemaan. Mutta Hannalla oli
pyyntö pyyntöä vastaan, rukous Katrin rukousta voimakkaampi, joihin
hänen itkien täytyi vihdoin myöntyä.
Pois kauas, kauas olisi Katri kymmenen kertaa ennemmin halunnut,
kuin nousta Hannan kärryille ja Ristiniemeen ajaa. Jo se nimi sai
pelottavan tunteen Katriin, se vapisutti ja toi tukehduttavan painon
rintaan ja valutti kylmää kuin syksyinen halla... Ja nyt _sinne_
vapaehtoisesti kulkea!... Katri ei sitä itsekään käsittänyt miten
se voisi mahdollista olla, hän ei ymmärtänyt muuta kuin että siinä
Hannan sivulla istui ja tahdottomana kulki sinne, missä neljävuotta
takaperin kärsimysten siemen hänen elämäänsä kylvettiin...
Hiljalleen siinä Hanna ja Katri pölyävää maantietä Ristiniemeen
ajavat. Toisinaan kävelee hevonen pitkät matkat, vaikka tasasia
kankaita kuljetaan. Ajaja ei maiskauttaa muista, ei suitsia
kiristämään jouda, niin on kauan kaivattuun löytöönsä kiintynyt.
Silmät ja suu siinä sielun kaihoja tunteita tyhjentävät. Ne kertovat
millaista on murhe, millaiset ovat kärsimykset pitkien vuosien
keralla olleet ja mitenkä ne ihmisen hengen pakottavat korkeimman
turvaa etsimään.
Maantieltä poikkeaa kapeampi kärrytie Ristiniemeen. Hanna juoksee
veräjän avaamaan, hyppää jälleen Katrin viereen kärryille ja ajaa
taloon.
* * * * *
Jonkun ajan kuluttua on Ristiniemessä häät. Käsikädessä polvistuvat
Katri ja Risto sananpalvelijan siunaukseen...
Suojaton on suojan saanut, turvaton turvan löytänyt... _Mahdoton oli
nyt tullut mahdolliseksi_...