Kotiin soutaa Katri... Selkäsaaren tuuheat rannat nousevat pehmeinä
ja täyteläisinä tummasta vedestä. Tuttua ja rakasta kieltä ne siinä
puhuvat. On kuin kertoisivat vanhoista muistoista, kuin haastelisivat
vaiheitaan Katrin ollessa kaukana poissa. Siinä se on venekoppeli
surullisen näköisenä. Toinen kylki on veteen kallistunut, katto
rikkinäinen ja vahvalti kasvaa jäkälää sen lahoneet seinät. Ujosti
kurkistaa rikkinäinen nuotta koppelin avonaisesta, lintallaan
olevasta ovesta ja kaatuelleet ja katkeilleet ovat verkkoriuvut
rannalla.
Katri vetää veneen maalle ja arkana kulkee polkua pihaan. Siinä se
on rakkain, muistorikkain paikka maailmassa. Se on lapsuus-ajan
pyhättö, sen iloinen leikkitanner ja hauskin kumppani. Samoja jälkiä
ne polutkin siinä vielä kulkevat. Tuvan rappusten edestä lähtevät ja
erisuunnille mutkitellen kulkevat.
Sykkivin sydämin lähestyy Katri portaita, jotka loivasti tupaan
nousevat. Outo tunne valtaa mielen, nähdessään likaisia riepuja
summittain käsipuille levitetyksi. Siinä on vielä kippoja ja kappoja,
ruoan jätteitä, maitoastioita ja sen sellaista sikin sokin, niin
että koskematta tuskin ohi pääsee. Ummehtunut, pahanhajuinen ilma
syöksähtää porstuasta vastaan. Syrjäsilmän heittää Katri nurkkaan,
missä ennen leikkikamari sijaitsi ja jota hän uskollisesti siivoili
ja järjesteli.
Pelokkaana tarttuu Katri ripaan, vetää oven verkkaan auki ja sisään
astuu.
Mutta hämmästyneenä jää hän ovipieleen seisomaan...
-- Mitä asiaa? -- kysyy tuvassa olija, keski-ikäinen nainen, soutaen
kehtoa, jossa pieni lapsi hiljaisesti äännähtelee.
-- Asuuko tässä vielä se Selkäsaaren Matti? -- kysyy vuorostaan Katri.
-- Asuu... mitä sitte?
Katri hypistelee liinansa kulmaa, katsoo lattiaan ja ujosta vastaa:
-- Se on minun _isäni_.
-- Sinäkö se olet Katri? -- kysyy nainen ja heittää muljauttavan
katseen ovipieleen.
-- Niin olen...
-- Tuletko sinä _linnasta?_
-- Tulen -- vastaa Katri tuskin kuultavasti.
-- Minä olen tässä paikassa nyt emäntä ja me olemme isäsi kanssa
päättäneet, että saat mennä sinne mistä olet tullutkin... Parasta
että heti lähdet tiehesi.
Itkien palaa Katri ulos... Kylmä oli muinen lämmin ja herttainen
koti. Sylinsä se salpaa omalta kasvatiltaan... kärsineeltä
lapseltaan, joka kodin suojaa etsimään oli tullut...
Isän luokse juoksee Katri; jo kaukaa kun sen näkee, korottaa hän
kätensä ja nöyränä kaulaan juoksee... Mutta kylmästi isä itsensä
irroittaa, työntää Katrin luotaan ja jäykkänä huutaa:
-- Sinulla ei ole asiaa tänne!
Katri polvistuu isänsä eteen ja rukoilevana puhuu:
-- Rakas isä, anna kuitenkin anteeksi... lepy, älä aja minua
maailmaan... isä... isä... anna kuitenkin _anteeksi_...
Mutta isä ei kuule lapsensa sanoja; pois tupaan hän astuu ja vetää
oven tiukasti kiinni.
* * * * *
Varhain aamulla kulkee Katri pyhään kalmistoon. Kaunis kimppu nuoria
metsäkukkia on hänen kädessään, jotka kulkiessaan saloa, äidin hautaa
varten poimi. Mutta vasta kun hilan hautuumaalle avaa, huomaa Katri,
miten on ihan mahdotonta omin neuvoin äidin hautaa löytää. Olisi
risti kummulla, niin ainakin hakien löytäisi, vaan tokko se isä...
Katri kävelee hautausmaan pitkin ja poikki, lukee kirjoitukset
ristien otsikoista, vaan oman äidin hautaa hän ei löydä. Toivottomana
istuutuu hän erään kummun viereen, jonka ristin takapuolelta
lukemansa sanat: "Lepää rauhassa paljon kärsinyt äiti", häntä
sanomattomasti liikuttavat. Oli se oma äitikin kärsinyt, kuka tiesi
vielä enemmän... paljon enemmän. Oma lapsi... ainoa lapsi oli äidille
ikuisen leposijan onnettomuudellaan valmistanut. Oi äiti... armas
äiti...
Katri kopeloi pienen virsikirjansa jonka vankilan vartija oli
eväitten mukana myttyyn laittanut. Siitä lukee hän rukouksen, joka
niin monta kertaa on hänen sydämensä Jumalan luokse kantanut, lukee
virren, johon äiti sävelen opetti ja jota he yhdessä aina illoin
laulaneet olivat...
Katri pyyhkii kyyneleet silmistään, ottaa pienen myttynsä ja lähtee
uudelleen äidin hautaa etsimään.
Ilokseen huomaa hän etäämpää miehen. Katri suuntaa kulkunsa sinne ja
tapaakin itse haudankaivajan, joka kangen ja rautalapion kanssa on
uutta leposijaa tullut rauhaisaan kalmistoon kaivamaan.
-- Missähän se on Selkäsaaren Liisan hauta? -- kysyy Katri.
-- Selkäsaaren Liisan...
Kotvasen muistuteltuaan, painaa haudankaivaja lapionsa hiekkaan ja
sanoo:
-- Tulehan sitte mukaan.
Yhdessä he siitä kulkevat kalmiston äärimmäiseen kolkkaan.
Haudankaivaja pysähtyy pitkän kumpurivin viereen, jonka alla
kymmenien vainajien ruumiit vierettäin lepäävät.
-- Tässä rivissä se on, vaan minun on mahdoton muistaa mikä näistä on
Selkäsaaren Liisan.
Itkuun puhkee Katri, nähdessään miten kokonaan ilman hoitoa on äidin
hauta jätetty, ja miten se juuri sentähden on löydettävistä kadonnut.
-- Kuka te olette? -- kysyy haudankaivaja.
-- Selkäsaaren Katri.
-- Aai... vai niin!... Ikävä kun en tiedä äitisi hautaa, vaan ehkä
isäsi muistaa... Joo, muistaakin se sen...
Verkkaan siitä haudankaivaja työhönsä lähti. Viisi leposijaa oli
seuraavaksi päiväksi valmistettava, ja kaivettu oli vasta kaksi.
Hautarivin läheisyyteen jää Katri pitkäksi aikaa. Kummulta kummulle
hän kumarassa kulkee ja äidin hautaa tunnustelee. Vaan turhaa se
on. Samanlaisia keltaisia hiekkakasoja ovat jokainen. Tukko ruohoa
siinä tahi siinä nurkassa ja kuivuneita kukan jätteitä vain harvoilla
kummuilla...
Mutta vaikkei Katri äitinsä hautaa löydä, tekee hän kuitenkin sen,
jota jo niin kauan oli mieli tehnyt. Kumpurivin viereen polvistuu
Katri, painaa kasvonsa auringon paahtamaan hiekkaan ja vaipuu
hartaaseen rukoukseen...
Pää rinnoille painuneena poistuu Katri pyhästä kalmistosta. Veräjällä
hän vielä pysähtyy ja taaksensa hautausmaalle katsoo, vaan sitte
lähtee hän tomuavaa maantietä tallustamaan...