Kolme pitkää vuotta on Katri vankilassa kärsinyt. Viimeinen kuukausi
on kulumassa, joten vapauden toivo Katrinkin sydämeen vähittäin palaa.
Paljon on Katri muuttunut. Entinen lapsellisuus on kasvoilta kokonaan
kadonnut, sijaan on tullut kalpeata jäykkyyttä ja kylmää tylsyyttä.
Kirkkaat ja siniset silmät ovat muuttuneet sameiksi ja harmaiksi;
pitkä pellavatukka, joka ennen vahvana palmikkona lanteita hiveli,
on kutistunut ja harventunut melkein olemattomiin. Ja saattaa
kasvoilta lukea kärsimysten raskaat läksyt, jotka merkkinsä ovat
syvälle painaneet. Ne ovat Katrin nöyrän luonnon vieläkin nöyremmäksi
taivuttaneet.
Väsynyt olisi Katri vankilan elämään, elleivät vartiattaret
olisi hänestä hellää hoitoa pitäneet. Koko sydämellään ovat he
häneen kiintyneet. Jo ensi päivästä oppivat vartijat huomaamaan
Katrin rehelliset silmät, hänen hellän sydämensä ja siksi häneen
mielistyivät. Siskon vertainen onkin Katri monelle. Salaa, omin
lupinsa ovat he lainailleet Katrille lukemista ja vapautta
myöntäneet, mikäli se heidän vallassaan on ollut.
Vankilansaarnaajasta se Katri kuitenkin parhaan ystävän löysi.
Milloin yksityisesti kävi vankien luona elämän sanaa puhumassa,
silloin hän aina Katrin koppiin jälkensä muisti. Monet, monet lohdun
sanat on hän Katrin murheelliseen sydämeen kantanut, monet opetukset
ja neuvot vastaisen varalle antanut.
Näin siitä Katrista uusi ihminen syntyi, joka löysi apunsa, lohtunsa
ja turvansa Jumalassa. Jumalaan luottaen, Hänen armostaan varmana
ollen, vaikka syntinsä suuret olivatkin, se Katri tyynenä ja
hiljaisena vankilassa päivänsä kuluttaa...
* * * * *
Varhain eräänä aamuna kulkee muuan naishenkilö linnaan. Hän kolkuttaa
lukittua veräjää ja vartijalle huutaa:
-- Avatkaa!
Vartija avaa, mutta kun kuulee naisen asian, sanoo hän:
-- Vankia ei voi tavata ennenkuin jälkeen 10:nen. Tirehtööri on
silloin kansliassa ja häneltä on pyydettävä lupa.
Kammottavine tunteineen poistuu nainen kaupunkiin vievälle maantielle.
Kyyneleet nousevat silmään, itku mielen valtaa, ajatellessa että
kaunis, hellä ja hyvä Katri on vankina siellä jylhien muurien sisällä.
-- Oi Katri... Katri -- valittaa nainen -- kuinka toisin olivat
asiat vielä neljävuotta takaperin. Silloin me yhdessä, käsikädessä
käyden, ensikerran polvistuimme pyhän alttarin ääreen lupasimme
itsemme kokonaan Jumalalle ja Hänen hyvinä lapsinansa läpi maailman
kulkea. Hurskailta me silloin itsemme tunsimme, olimme autuaita kuin
pienet enkelit. Synnit eivät silloin mieltä painaneet, me olimme
niin sanomattoman lähellä Jumalaa. Silloin olisi kuolemakin helppoa
ollut... Oi Katri... nyt olemme me suuret syntiset, Jumalan tuomio
meitä odottaa...
Tyttö pillahti itkuun ja hoippuen kulki kaupunkiin.
Kello 10 palaa hän uudelleen linnaan. Vartija saattaa hänet
tirehtöörin puheille.
-- Mitä asiaa? -- kysyy tirehtöörin apulainen.
-- Pyytäisin puhutella Selkäsaaren Katria.
-- Kuka te olette?
-- Minä olen Ristiniemen Hanna.
-- Mitä asiaa vangille?
-- Äidiltään veisin terveiset.
Apulainen viittaa myöntyvästi vartijalle ja sanoo:
-- Kymmenen minuuttia.
Vartija ymmärtää tarkoituksen ja saattaa Hannan
vastaanottohuoneeseen. Päivystäjä saatuaan tiedon, antaa käskyn
osastovartijalle ja tämä noutaa vangin esille.
Kylmimmänkin sydämen olisi heltyä täytynyt, nähdessä kohtauksen
vastaanottohuoneen ovella. Kyyneleet nousivat vartijainkin silmiin,
kuullessaan ne huudahtukset, jotka ystävä ystävälleen lausui,
nähdessä sen syleilyn, johon vuosien takaa tavanneet kumppanit
yhtyivät. Niinkuin pienet lapset, itkivät kumpikin. Sanaa siinä ei
tunteiden tulkkina tarvittu, ei pienintäkään viittausta kaivattu.
Yksi ainoa silmäys riitti kyllin kaikki toisillensa selvittämään...
Ja se silmäys... se syleily... ne ne puhuivat sen, jota suu ei olisi
koskaan puhua voinut...
-- Kuinka voi kotona äiti? -- kysyy vihdoin Katri.
Hanna ei siihen tahtoisi heti vastata. Mutta kun Katri sen kerran
kysyi, täytyy sanoa totuus:
-- Huonosti ovat asiat kotona. Niin Katri... älä itke... vuosi
takaperin laskettiin äitisi haudan lepoon. Häneltä tuon sinulle
viimeiset terveiset.
-- _Äiti kuollut_ -- matkii oudolla äänellä Katri. Muuta ei hän voi
puhua, tajuttomana kaatuu hän Hannan syliin...
Naisvartijat rientävät vangin luo ja kantavat hänet lähellä olevaan
sairasvajaan.
Hanna olisi mielellään seurannut mukana, vaan vartijat sen häneltä
kielsivät.
-- Saattaako Katria vielä puhutella? -- kysyy Hanna.
-- Ei ainakaan tänäpäivänä -- ilmoittaa päivystäjä.
Hanna miettii toista keinoa ja rohkeasti sanoo:
-- Saanko kirjoittaa Katrille?
Vartija miettii hetkisen, katsoo Hannan nöyrää muotoa ja sitte
vitkaan vastaa:
-- Se kyllä sopii. Kirjoittakaa vaan. Pöydältä osottaa vartija kynän
ja paperin; Hanna istuu tuolille ja ryhtyy heti kirjoittamaan.
Rakas, kiltti Katrini!
Niin paljon, paljon olisi minulla ollut sinulle vielä kertomista,
paljon kotoasikin, vaan et jaksanut minua kuulla. Sain luvan
kirjoittaa, joten tässä sinulle asiani kerron.
Älä peljästy... älä ole vihanen, vaikka kertomukseni koskee
Ristoa, joka sinulle kaiken kärsimisen on aikaan saanut. Hänen
tahdostaan täällä olen, niin oudolta ja odottamattomalta kuin se
kuuluukin.
Niin Katri... Kaikki tietävät sinun suuret kärsimyksesi, sinun
tuskasi ja murheesi; mutta kukaan ei tiedä että Risto _sinun_
puolestasi suree ja kohtaloasi valittaa. Ainoastaan minä, sisar
sinulle ja hänelle, minä sen tiedän.
Vähän jälkeen tänne tuloasi vietettiin Riston ja Saarelan Sandran
häät. Onneton pari tuli heistä. Äitivainajani kanssa usein heidän
elämäänsä itkin. Rakkautta heillä ei toisiinsa ollut vähääkään.
Se oli se raha ja kunnia, jolle he avioliittonsa rakensivat.
Risto oli kylässä myötäänsä ja juopotteli; Sandra teki samoin.
Kerran jo silloin Risto minulle ikävän tilansa tunnusti. Vaan
heikko oli parannusta aikaan saamaan. Mutta Jumala hajotti
liiton, joka ilman häntä tehtiin... Ensimäiseen vuoteeseensa
kuoli Sandra. Sen jälkeen on Riston tila ollut säälittävän
surkea. Voi Katri... minun täytyy itseni kuoliaaksi surra hänen
tähtensä. Myötäänsä on hän poissa ja päihtyneenä elämöi. Ja niinä
harvoina hetkinä, jolloin hän järjellisenä ihmisenä elää, on hän
sanaton ja synkkä. Ja Katri... kuule... _sinun_ kova kohtalosi on
siihen suurena syynä... Erään kerran tällaisena ollessaan, kysyin
häneltä:
-- Miksi olet niin totinen ja synkkä?
Kauan oli Risto vastaamatta, vaan kun yhä utelin, vastasi hän
viimein kyynel silmässä:
-- Elämä ei minua enää miellytä. Väärin olen sen käyttänyt.
Hukkaan meni nuoruuteni, hukkaan koko elämä ja sen mukana
sammuivat kauniit unelmani... Nyt on Jumalan tuomio
pelottamassa...
Katri, tuskin koskaan ennen uskalsin Ristolle sinusta puhua,
mutta silloin, aavistaen hänen sisäiset tunteensa, kysyin:
-- Etkö voisi alottaa elämääsi uudelleen? Etkö voisi sovittaa
tehtyjä rikoksiasi, jotka sinun omaatuntoasi vaivaavat?
-- Mahdotonta, mahdotonta -- vastasi Risto.
-- Etkö ainoatakaan...? -- kysyin. Omituisesti välähtivät silloin
Riston silmät ja tuijottaen minuun, kysyi:
-- Mitä tarkoitat?
-- Katria... Katria tarkoitan -- sanoin. Hetken oli Risto vaiti;
hänen katseessaan, jonka minuun heitti, huomasin kipenän toivoa,
vaan sitte se painui alas ja synkkänä Risto sanoi:
-- Liiaksi on Katri minun tähteni kärsinyt. En mitenkään saata
sitä enää sovittaa.
-- Voi Risto, sinä voit jos vaan tahdot -- sanoin ja syleilin
häntä.
Kauan puhuin Ristolle, ennenkuin pientäkään toivoa sain hänessä
kytemään. Vaan siitä se on vähittäin kasvanut. Kokonaan on
elämänsä muuttanut. Alakuloisuus häntä vielä vaivaa, mutta kun
sinusta saan puhua, muuttuu hän paljon.
Katri kultani, nyt sanon asiani ytimen sinulle suoraan ja
lyhyesti: Risto nöyrästi katuu rikosta, jonka sinulla teki
ja pyytää sovittaa, jos sinä sen sallit ja jos se vielä on
mahdollista. Hän pyytää päästä sinun puheillesi, ellei ennen,
niin ainakin silloin kun vapaaksi pääset.
Itseltäni vielä sana:
Kuule Katri siskoni! Enemmän kuin ketään maailmassa rakastan
minä sinua. Sinulle toivoisin parasta mitä toivoa sopii. Jos
sinut kerran vielä saisin meillä nähdä, en sinua koskaan luotani
päästäisi... Äiti ja isä ovat minulta jo kuolleet; veli ilman
sinun anteeksiantamustasi saattaa milloin hyvänsä minulta
kadota... ja silloin olen minä poloinen yksinäni... Risto ei
sinua koskaan ansaitse omakseen, vaan minä, sisko sinulle ja
hänelle, minä sitä lakkaamatta toivon ja... siksi anteeksi
sinulta pyydän...
Katri, jää Jumalan huomaan ja palaa pian luokseni.
Sinun Hannasi.
Raskaasti lupsahti linnan rautaportti kiinni... Synkän tunteen
se kaikki Hannaan jätti. Itkusta väristen istuutui hän linnan
lähettyvillä olevalle penkille, ollakseen siten vielä hetkisen
Katrin läheisyydessä. Sinne linnan jylhiin, korkeisiin muureihin
hän katseensa vaivutti, löytääksensä sen akkunan, joka Katrille
päivänvalon laskee. Mutta, turhaa se on... niitä akkunoita on niin
lukemattoman monta... Sen se Hanna vain tietää, että joku sisko, joku
armaan Suomen tyttö tahi äiti sieltä suurilta saloilta, kanervaisilta
kankahilta, humisevan metsän siimeisestä helmasta, siellä sen ja sen
rautaristikon takana kalliita päiviänsä kuluttaa...
Mikä lieneekin heidät sinne saattanut...?
-- -- --
Vasta seuraavana päivänä jätettiin Katrille kirje -- ensimäinen
kolmen vuoden ajalla. Odottamatonta, varsin aavistamatonta oli sen
sisältö Katrille... Ristoko katuisi... pyytäisi anteeksi... kävisi
sovittamaan suuren rikoksensa... Hetkeksi kävi Katrin mieli hyväksi,
hetken tunsi hän lohdun kipenän rinnassaan... vain hetken... mutta
pian se sieltä jälleen katosi...
Nytkö tulisi hän, joka kaiken kaihon toi, joka ihanan nuoruusajan
ryösti, lokaan tallasi; tulisiko hän _nyt_ tuomaan lohtua murtuneelle
sydämelle...? Ristoko tahtoisi lievittää vuosien kärsimykset,
tahtoisiko keventää sen kuorman, jonka petollisesti kannettavaksi
antoi...? Risto... Risto... _nyt_ se on mahdotonta... miksi et
_ennemmin_ sitä tehnyt...! Suuri on juopa meidän välillemme
kasvanut, suurempi kuin koskaan ennen. Minä olen _vanki... kunniani_
menettänyt... mahdotonta siis kaikki...
Katri pillahti itkuun. Hän oli omaan viheliäisyyteensä jo niin
tottunut, ettei parempaa saattanut enää toivoakaan. Mutta nyt... nyt
kun sitä hänelle tarjottiin, tuntui se varsin mahdottomalta, tuli
liian _myöhään_.
Kylmältä ja ylenkatseelliselta tuntui nyt Katrille maailma, johon
muutamien päivien kuluttua vapaana saattaisi astella. Siellä ei ollut
enää sitä, jota kaiken aikaa oli katkerimmin surrut... äiti oli jo
muuttanut manan majoille. Melkein tuntui pelottavalta se hetki,
jolloin saisi omat vaatteet ja luvan lähteä entiseen vapauteensa.
Viihdyttääkseen sekavia aatoksiaan, saadakseen jäähdykettä kuumalle
otsalleen, kiipee Katri akkunaan ja sen avaa. Rautaristikon läpi
kurottaa hän kätensä ja hengittää kevään vilpoista ilmaa. Oi, miten
hyvältä se vastaan tuoksahtaa! Siinä on nuoren nurmen hempeätä hajua,
pikkuisen lehdon tuoksua ja miljoonien kevätkukkien tervehdyksiä.
Sieltä järven takaa, matalasta männiköstä, kuului pikkulintujen
kaunista viserrystä ja kaihoäänisen käen kukuntaa...