On huhtikuu.
Kirkkaasti loistaa keväinen aurinko korkealta taivaalta. Rinteet ovat
jo lumesta vapaat ja pikkulintujen iloiset parvet visertäen lentävät
tuoreessa metsässä.
Kirkas ja sininen on ilma. Kauniina ja juhlallisena kaartuu pilvetön
taivas. Keväinen tuoksu täyttää maailman ja hyvältä hajahtaa nuori
pihka.
Kannustaen lentää varis ja läsnäolollaan ilmoittaa pesimäajan
tulleen...
Kaihon se kaunis kevään tulo Selkäsaaren tyttäressä synnyttää...
Katrin on mieli musta ja pimeä kuin syksyinen yö. Väsynyt on hänen
sielunsa ja ruumiinsa... Kalpea, laiha on poski, joka ennen pyöreänä
ja punakkana hohti kuin mansikka aholla... Kurttuun on käynyt
kasvoilla nahka... pilkkuiseksi ja rumaksi ennen hieno ja puhdas
hipiä... Laimea ja alakuloinen on mieli... haluton kaikkeen ja
voimaton työhön...
Katrin asiat eivät ole oikealla tolalla. Kotisaareensa on hän
sulkeutunut kuin vanki. Kuukausiin ei ole kylässä kulkenut, ei
nuorten seuraa hakenut eikä ilon sanaa sanoa saattanut.
Jo aikaa on äidin tarkka silmä tyttäressään muutoksen huomannut,
mutta varmaa syytä siihen ei ole mielestään löytänyt. Lääkäriin olisi
Katrin kulettanut, vaan tämä ei ole siihen suostunut.
Isä on päivät pitkät ulkotöissä, eikä ole mitään erikoisempaa
lapsessaan huomannut.
Halusta tahtoisi Katri omalle äidille asiansa sanoa, ja sitte vaikka
kuolemaan käydä kunniansa menettäneenä... Mutta... sitä hän ei voi.
Enemmän suree Katri vanhaa äitiänsä kuin omaa kovaa kohtaloansa. Hän
aavistaa, että äiti sitä ei kestää jaksa, vaan ennenaikaiseen hautaan
kaatuu...
Yksinään päätti Katri kärsiä, yksinään vaivansa valittaa, vaikkakin
se niin äärettömän raskaalta tuntui.
Yhdelle oli Katri kuitenkin salaisen tuskansa sanonut, yhdelle
vaivansa vaikerrellut... Mutta se ei häntä kuullut... ei tahtonut
auttaa... vaikka se hyvin olisi sen auttaa voinut... Se oli Risto...
Kirjeen lähetti Katri, kaksikin, vaan kun ei vastausta saanut, itse
puheille kulki. Turhaan meni sekin... Kylmästi, tylysti kohteli
Risto; selkänsä käänsi eikä ainoatakaan lohdun sanaa sanonut...
Hyljätty, petetty oli Katri ja oman onnensa varaan jätetty.
Onnettomimpana maailmassa, palasi hän kotiinsa eikä sieltä senjälkeen
ihmisten ilmoille liikkunut...
Itkien ja katuen vietti Katri kaikki yksinäiset hetket kotonaan.
Milloin öilläkin heräsi, aina silloin hän tilansa tunsi. Unettomia
ne yöt enimmäkseen olivatkin, raskaitten vaivojen ja suurien
kärsimysten kolkkoja hetkiä... Hukkaan oli mennyt kaunis nuoruus...
paloksi riemuisa rinta poltettu... Sammunut oli ihana toivo kuin
illan tasainen tuuli... lakastumaan pääsi kaunis kukka kevään
toivehikkaampana ja puhtaampana hetkenä...
Huhtikuun yö on vielä pimeä. Uni ei ole ummistanut Katrin silmää,
vaikka jo kauan on vuoteellaan levännyt. Tuskat ovat suuret; ne
painavat kuin raskas vuori, jonka alle Katri on nääntyä, musertua.
Mutta niinkuin taikavoimien avulla, nousee hän vuoteeltaan, käärii
paksun vällyn verhokseen ja avojaloin hiipii ulos tuvasta. Yli pihan
kulkee Katri, astuu likaista polkua navettaan ja sulkee oven peräänsä
kiinni.
Lehmät heräävät unestaan, nostavat päätänsä, ja Omena nousee ylös ja
ammahtaa ystävällisesti. Katri silittää sen selkää, taputtelee kaulaa
ja puhelee muutamia itkunsekaisia sanoja. Ja niinkuin se ymmärtäisi
Katrin valituksen, käsittäisi hoitajansa murheen, nuolasee se
leveällä, tahmaisella kielellään Katria poskeen ja ammahtaa pitkään
ja surunvoittoisesti.
Katri purskahtaa itkuun, pyrkii heinäsuojan ovelle mutta kompastuu ja
kynnykseen lankeaa...
* * * * *
Tuvassa ovat katseet kiinnittyneet sänkyyn, missä Katri heikkona
sairaana hourii:
-- Risto... Ristoo... auta minua... nosta tuo kivi minun päältäni...
Risto, kuuletko... Ristoo... Ei se kuule... oi Risto kuinka olet
paha... Risto... Risto sinä petit... Oiih... auta... auu... ta...
Äiti rientää vuoteen viereen, tyynnyttää Katria ja sanoo että Risto
tulee kohta. Mutta sitte se Katri taas huutaa, huutaa Ristoa ja kysyy
poikaansa ja pyytää sitä sänkyyn.
Äiti lupaa ja myöntää, puhuu niinkuin parhaiten taitaa, mutta sairas
ei tyynny... ei näytä houreistaan toipuvan.
-- Maatkoon nyt siinä, vaan toimittakaa minulle heti sana kun siitä
toipumaan rupeaa -- sanoo konstaapeli ja nousee lähteäkseen ulos.
-- Kyllä laitetaan sana -- virkkoi itkien äiti ja vilkasee arasti
sänkyyn.
-- Sanoiko tohtori sen kuolleena syntyneen? -- kysyy konstaapeli
pihaan tultuaan.
-- Niin se arveli.
-- Ja tekö sen löysitte?
-- Enkä... mieheni...
-- Mistä?
-- Heinävajasta...
-- Ikävä juttu.
Annettuaan vielä varoituksia Katrin hoitamisesta, poistui konstaapeli.
-- -- --
Kauvan saa Katri vuoteessa maata. Varsin hitaasti palaavat ruumiin
voimat, hitaasti kuin polulle ruoho, jolla ei ole multaa mihin
juurensa kiinnittäisi. Mutta aikaa onkin sairastelemiseen, sillä
selkää ei voi kulkea veneellä eikä hevosella. Yhteys Selkäsaaren ja
muun maailman välillä on kokonaan katkaistu. Jospa se väli olisikin
ainiaaksi katkaistu -- toivoo äiti. Hän tietää, että kun jäät ovat
selältä kadonneet, niin silloin se hänen ainoa lapsensa poies
viedään... ehkei enää milloinkaan saa lastansa sen perään nähdä...
Äitiparka itki yöt ja päivät Katrin vuoteen ääressä. Hänen vanha,
kovan työn heikontama ruumiinsa vapisi ja värjyi kovan surun
painosta. Se oli kuin kellastunut lehti, jonka kovempi tuuli saattaa
millä hetkellä hyvänsä pudottaa ja maahan haudata...
Isä ei puhunut mitään. Puoleen katsomatta kulki hän Katrin vuoteen
ohi ja niin paljon kuin mahdollista oli, pysytteli ulkona.
Näennäisesti välinpitämättömänä oli hän asiasta, vaikka se kipeästi
häneen koski -- parantumattoman kipeästi...
-- -- --
Sana on kulkenut konstaapelille, joten joka päivä hänen tuloansa
odotetaan. Hetket tuntuvat äidistä peljättäviltä; jokainen vene,
minkä selällä näkee, vaikuttaa hänessä kuristavan ja tukehduttavan
tunteen. Ja kun vihdoin se vene saapuu, joka yli selän Katrin kantaa,
silloin hän ei ymmärrä enää mitään... ei voi itkeäkään. Kolkkona
katselee hän konstaapelin tuloa ja välinpitämättömän näköisenä hänen
puhettaan kuuntelee.
-- Oletko jo valmis lähtemään? -- sanoo poliisi.
-- Olen -- vastaa Katri.
-- Laittau sitte veneeseen!
Katri juoksee äidin kaulaan, suutelee hänen ryppyistä poskeaan,
syleilee ja itkee. Vaan kauaa ei Katri äidin sylissä saa olla.
Konstaapeli pitää kiirettä, joten pian ovat jäähyväiset heitettävä.
Ulos isän luokse juoksee vielä Katri. Hiljaisena, rukoilevana ja
nöyränä lähestyy hän isää... Mutta kylmästi, armotta työntää isä
hänet luotaan ja jäykästi sanoo:
-- Mene, mene...!
Yli kevätkylmän selän liikkuu ruununmiehen vene Ristiniemen
venekoppelia kohden. Saaresta, hiirenkorvalla olevien koivujen
lomista se koti vielä silmään pilkottaa. Rantakivellä näkee
Katri äidin istumassa, isä karhitsee järveen viettävää peltoa ja
lammaslauma repii nuorta, parin päivän vanhaa ruohoa ojapenkereiltä.
Siinä tuokiossa ne kaikki saarien taakse hukkuvat... ijäksikö?...
Saanenko milloinkaan sitä enää silmilläni nähdä? -- ajattelee Katri.
Ja kun ohi Susisaaren kuljetaan, muistuu Katrin mieleen viimeinen
heinämatka... Ne ovat kaikki muistoja, jotka viimeisenkin kyynelen
silmästä puristavat...
Ohi Ristiniemen kulkee tie kirkolle. Katri tahtoisi silmänsä sulkea,
ollakseen näkemättä sen paikan, jossa hänen lempeä nuoruutensa
murskattiin, missä asui se mies, joka petoksella ja vilpillä oli
hänet syntiin vietellyt ja sitte oman onnensa nojaan, häpeään ja
turmioon jättänyt...
Katri vetää huivin otsalle ja kasvot maahan luotuina seuraa
konstaapelia kirkolle.