Hyvää vauhtia liukuu Selkäsaaren vene Ristiniemen taloa kohden. Katri
soutaa ylä- isä alatuhdolla, ja äiti pitää perää. Tuuli on myötäinen,
joten veneen kulku on nopea ja kevyt.
-- Isä, otetaanpa koivu keulaan ja annetaan tuulen viedä -- sanoo
iloisella äänellä Katri.
-- Joudutaan sitä soutaenkin -- vastaa isä.
-- Mutta se olisi niin hauskaa, isä. Tuossa on Susisaari ja siellä on
niin hyviä koivuja... Äiti, kääntäkää sinne!
-- Käännetäänkö? -- kysyy äiti.
-- No käännähän nyt.
Susisaaresta ottaa Katri tuuhean koivun ja kiinnittää sen veneen
keulaan. Hauskasti se nyt aalloilla luistaa. Katri nousee tuhdolle
seisomaan, levittää hameensa purjeeksi ja ilomielin laulaa:
"Vie vinhaan purttani, minne viet!
en tiedä mä matkan määrää --
voin kulkea väylää väärää.
Niin vennot on vetten tiet.
Ma katkon ärjyvät aallot nuo
ja lasketan selvää selkää;
vaahtopäitänne en toki pelkää
kai jonnekin tuuli mun tuo..."
Valtoinaan hulmuilee Katrin pitkä pellavatukka, tuuli kohisee
koivunlehdissä ja aallon harja pudottaa toisinaan hopeiset helmensä
laidan yli veneeseen.
Iloiten katselee tätä Katri. Tuntuu niin sanomattoman hauskalta ja
hupaiselta. Heinäkuun tuuli on lämmin ja pehmeä; se on niin kevyen
kevyt ja puhdas. Juhlallinen on selän korkea käynti ja kaunis sen
hopeinen kuohu. Ihanat ovat sadat tuuheat saaret; ihanat kaukaa
siintävät lehtoiset niemet. Kaikkia niitä tahtoisi Katri katsoa,
kaikkiin poiketa ja jälkensä jättää.
Vaan sievästi se vene ohi viilettää ja Ristiniemen rantaa tavottaa.
Sieltä lahden pohjasta ne pellot jo silmään leviävät, niemen nenästä
paistavat talon punaiseksi maalatut seinät ja rannassa näkyy rivi
harmaannäkösiä koppelia...
Selkäsaarelaiset vetävät veneensä koppeliin ja kapeata polkua taloon
nousevat...
Pitempimatkaiset torpparit ja mökkiläiset ovat jo heinäntekoa varten
taloon saapuneet ja aamun varalle valmistuksia toimittavat. Siinä
sidotaan viikatteesen vartta, tuossa terää terotetaan ja tuolla taas
piikitään haravia. Jokaisella on oma työnsä. Selkäsaaren Katri on
joutunut tahkoa pyörittämään. Siellä riihenkatoksessa hän Mäkipellon
Miinan kanssa vääntää niin että vesi ilmaan ruiskuaa.
-- Elkää niin kovaa -- sanoo Risto, talon ainoa poika, ja katsoo
lempeästi Katria silmiin.
-- Paina kovemmin sanoo Miina ja vääntää vielä tuimemmin.
Kun Risto on viikatteet terottanut, poistuvat tytöt toisiin töihin.
Ihmeissään jää Risto Katrin perään katsomaan. Hän muistaa, miten
lapsi oli Katri vielä vuosi takaperin ja nyt -- täysikasvuinen nainen.
Paljon onkin Katri viimeisen vuoden aikana kasvanut ja kaunistunut.
Vaikka onkin vasta kuudentoista vuotias, on hän kaikin puolin täysin
kehittynyt tyttö. Kauniin luonnon ympäröimänä on hän syntynyt ja
ikänsä kasvanut. Ainoana elossa olevana lapsena on hän isän silmä ja
äidin ylpeys. Kaino ja puhdas on Katri kuin salon kukka. Selkäsaaren
haltiattarena on hän yksikseen isän ja äidin kera kasvanut. Sieltä on
itseensä imenyt kaiken kauniin, sopusointuisen ja hyvän tunnelman, ja
niiden kasvattina on saaren kauniiksi kukaksi puhjennut.
Iltaselle menossa kopeloivat miehet vielä heinärinnejä, korjailevat
ja paikkailevat mitä käsiinsä saavat ja lopuksi valitsevat vakituiset
työaseet itselleen. Jokainen tavottaa parasta joukosta ja melkeinpä
se kaikille sattuukin, sillä mies ei mikään, joka omaansa ei kehu.
-- Tämä se on Jukka-sepän tekoa tämä, ja terä siinä on semmoinen,
että toista saa rinnalle hakea.
-- Tässä se on terä tekomiehen kädestä lähtenyt... taitaa ollakin
Ilmarisen takoma -- ylpeilee Rajalan Iisu.
-- Tuon on varsi kuin ihmisen mieli -- sanoo Selkäsaaren Matti.
Sama on juttu akkaväen puolella, riihivajassa. Toinen harava on kuin
Jumalan luoma ja toinen ei kelpaa pahimman paikan viereenkään, niin
on kolo ja jylsyä tekoa.
-- Kaisan haravassa ne ovat piikitkin kuin vanhan akan hampaat, yksi
itään toinen länteen -- sanoo Korpelan Heta.
-- Jo oli kolkutin mieheksi, joka sellaisen käsistään päästi -- lisää
toinen.
-- Hameen tarvitseisi...
-- Mitä hullua! Ei sitä kunniaa sentään kaikille anneta.
Lypsäjien kesken ovat puheet toisilla tolilla: Sen ne lypsävät
Selkäsaaren lehmät, sen Korpelan Mansike, ja Kujanpään Omena lypsää
kaikkein enimmän.
-- Tuosta Piijusta se lehmä olisi tullut ja hyvä, mutta pääsi härkä
pilaamaan -- sanoo Eeva.
-- No miten se sen?...
-- Liian aikaseen pääsi ja ties miten lienee pidellyt.
Siihen se jolmoaa jo iso ruokakello katolta ja antaa kohteliaan
kutsun illallispöytään.
Miehet asettelevat viikatteensa kuistin piitoille ja naiset kätkevät
haravansa vissiin paikkaan, jotta sitte aamulla sen solkenaan
löytäisivät.
Kun illallinen on syöty, sovittelevat vanhat yösijoilleen,
herätäkseen sitten aamulla aikaseen työhön. Mutta nuoret,
jotka huomisesta päivästä eivät suurta surua pidä, pukeutuvat
pyhävaatteisiinsa ja lähtevät kyläkentälle tanssimaan. Tällaisena
heinäaikana, jolloin nuoria on taloissa paljon koolla, ovat tanssit
tavallista suuremmoisemmat ja hauskat.
Ensimäisenä on menossa Risto ja toisia mukaan yllyttää:
-- Tule Katri hyppimään -- sanoo hän.
-- Ei isä päästä -- vastaa Katri.
-- Isäsi kävi jo tallinparveen nukkumaan ja äitisi kyllä päästää --
kehottaa talon Hanna, Riston sisko.
-- Minun täytyy käydä heidän mukanansa levolle -- puolustelee Katri.
-- Jo nyt joutavia! Lähde pois Katri.
Tulet minun luttiini ja makaat siellä kaikki yöt -- sanoo Hanna.
-- Niin juuri... tule pois!
Katri koetti vielä vastustella, vaan lopulta hän taipui toisten
pyyntöön ja lähti ilman vanhempiensa lupaa kyläkentälle.
Oudolta se elämä Katrista tanssikentällä tuntuu. Ennen ei ole
sellaiseen osaa ottanut, joten taitamattomana toisten menoa katselee.
Vaan pian siitä Katrikin joukkoon hukkuu. Hanurin soittaja päättää
polkkansa ja "iso-ilo" piirissä alkaa. Risto se ensimäiseksi Katriin
tarttuu, pyörittelee ja kieputtaa piirissä, jotta on ihan kaataa.
Äkkinäistä se on vielä Katrille, vaan vähitellen siihen sentään
tottuu ja jo lopulta se ihan mielen hurmaa. Säihkyen loistavat Katrin
kirkkaat silmät, vallattomana hulmuilee auennut tukka ja kaunis
vartalo keinuu notkeana ilmassa. Risto siinä Katrin kupeella useimmin
tanssii, ja useasti se Katrikin Riston pariksensa ottaa:
Vasta puoliyön jälkeen malttavat nuoret tanssikentän jättää. Risto
saattelee Katrin siskonsa lutille ja veitikka silmässä hyvän yön
heittää.
Kauan, auringon nousuun asti valvoo vuoteellaan Risto. Katrin koko
olento, tuo notkea vartalo, kirkkaat, lapselliset silmät ja se
herttainen hymyily, joka hänen kasvoiltaan kaikille loisti ja hellän
sydämen kieltä puhui, ne ne Riston tunteet puoleensa kahlehtivat ja
unen silmistä kauaksi karkoittivat.
Katri se vielä hempeän lapsen unen nukkui. Eivät tulleet oudot
tunteet unen rauhaa häiritsemään. Ainoana ajatuksena oli isä ja äiti.
Niitä hän nytkin muisti... tunsi, että oli jotain luvatonta tehnyt,
josta ei vanhemmilleen sanoa saattanut...
Varhain aamulla herättelee talon suuri-ääninen ruokakello väet
makuultaan. Kahvit hörpätään kuiviin suihin ja sitte joukolla
heinäniitylle lähdetään. Miehet sijoittuvat saroille, kaksi kuhunkin
ja niitto alkaa.
Puhtaasti siinä heinä kahdentoista viikatteen edestä kaatuu. Vinhasti
viikate ilmassa heiluu ja kahisten katkeaa korsi. Pystyyn se heinä
seisoo, terävän terän puhaltaessa läpi, ja roimasti keinuvat miesten
leveät hartiat kilvan niitettäessä.
Ensimäiset sarat ovat pian niitetty. Valitaan toiset ja samaan menoon
nekin kaadetaan. Myöhemmällä naisväetkin sinne saapuvat. Parittain
hekin saroille asettuvat ja pyörtänöiltä heinät leveälle karhelle
haravoivat.
Iltapäivällä, kun tuuli alkaa pilviä taivaalle nostattamaan, rupeavat
isäntä ja Risto haasioita ja häkkäräseipäitä saroille pystyttämään.
Naiset nostelevat heiniä riuvuille, täyttävät häkkärät ja siinä
sivussa suurta suuta pitävät.
Sateisen sään pakottamina, kokoontuivat nuoret illalla Ristiniemen
avaraan navetanvinttiin tanssimaan. Rehut ovat talven mitassa
loppuneet, joten vintti on tyhjä ja sentähden varsin mainio
hyppypaikka.
Vakituisista "pelimanneista" on kylässä puute ja kun ei ainoatakaan
senlaista joukkoon kuulu, käyvät naiset piiriksi ja laulavat:
"Tytöt tässä nyt häitä pitää
kuka sulhanen olla saa j.n.e."
Kimakasti se jo Katrin ääni joukosta kaikuu ja kun itse pääsee
"häitä" pitämään, rohkeasti piiristä sulhon ottaa ja sen kanssa
pyörimään lähtee.
-- "Sinua minä rakastan" -- kertoo Risto vielä Katrin korvaan ja
merkitsevästi puristaa kättä.
Punastuneena palaa Katri jälleen piiriin ja innolla yhtyy uuteen
lauluun:
"Soutelin kerran kultani kanssa
Ormajoen suulla.
Siellä kuulin mä linnun laulun
rannalta lehtipuusta.
Kysyin sen linnun nimeä
ja se vastasi viekkahasti:
rakkaus, rakkaus, rakkaus, rakkaus
kestävi hautaan asti."
Hämärään yöhön siinä hypitään. Vinnillä on jo pitkän aikaa ollut
täysi pimeys, sillä pieni on valo, minkä päässä oleva akkuna kykenee
tanssijoille antamaan. Vaan pimeästä huolimatta käy hyppy varsin
hyvin, melkeinpä paremminkin kuin kirkkaassa valossa. Ei siinä
tarvitse turhia ujostella eikä hävetä; saa olla ja liikkua niinkuin
haluttaa ja tehdä mitä tahtoo.
-- Hyi ruoja! ptoo! -- kiljasee Katri kesken tanssin menoa ja
läimäyttää muuatta poikaa korvalle. Sitte lähtee hän pois piiristä,
pyyhkielee kiihkeästi huuliansa ja itkee.
Kun Risto tämän huomaa, polkee hän jalkaa lattiaan ja kirkasee:
-- Kuka hävytön se oli? Jumalavita! Sanokaa minulle kuka se oli!
Vaan kun ei kukaan nimeä sano, hurjistuu Risto ja ajaa kaikki ulos.
Nurinaa ja napinaa kuuluu joukosta.
-- Olisi pysynyt maitosuu äidin sylissä ja vetistellyt siellä --
sanoo Tiina.
-- Piti sen jo tullessa tietää -- tuumii Jaakko.
-- Munaansa se kanakin kaakottaa -- ilveilee Eeva. Makuulle siitä
nuoret vähitellen lähtivät. Mikä meni luttiin, mikä tallinparveen ja
mikä taas naapuriin yöjalalle lähti.
Risto, suojelevan enkelin tavoin saatteli Katrin lutille. Ja kun ei
Hanna vielä ollut palannut, jättäytyi Risto puhelemaan:
-- Olisin sen konnan tavannut niin löylyn olisi saanut... Etkö sinä
sitä tuntenut?
Katri ei vastaa, tuijottaa vain hämärään yöhön.
-- Kuules Katri, jos ne huomenna ottavat sinut hampaisiinsa, niin
sano minulle, kyllä sitte annan kaksin verroin takasin.
-- Mitä, sinä minua puolustelet!
-- Ketä ellen sinua... Katri...
Risto tarttui Katria käteen, vaan Katri sen tempasi pois.
-- Noo, elä siinä...
Siihen se jo tuli Hanna. Naapuritalon Jukka saatteli hänet lutille,
jossa kaikin vielä pitkän aikaa puhelivat.
Ristiriitaiset tunteet valtasivat sinä yönä Katrin. Maailma tuntui
niin häijyltä ja ilkeältä, mutta siinä samassa myöskin hyvältä ja
lempeältä. Riston käsi tuntui vieläkin kädessä; hänen silmänsä
katselivat rehellisen näköisinä Katrin silmiä. Suojelevan enkelin
kaltaisena se ajatuksiin nousi... Kuinka on se mahdollista!... Miksi
hän _minua_ puolustamaan yltyi?... Katri ei muuta voinut päättää,
kuin että Risto on paras poika maailmassa, juuri sellainen kuin hänen
velivainajansa, joka aina oli niin hyvä... Veljen sijaisena kohosikin
Risto Katrin mielessä.
Seuraava päivä valkeni kauniina ja kirkkaana, oikein vanhanaikaisena
heinäpäivänä. Vinhaan heiluttelivat miehet pitkiä viikatteitaan ja
naiset kilvan karhelle haravoivat. Suloiselta tuntui puolikuivien
heinien tuoksu; somasti ne kahisivat haravan niitä käännellessä.
Oikein se tuntui Katrin mielestä suloiselta katsella tuota laajaa
niittyä, missä kymmenittäin vaaleapukuisia ihmisiä liikuskeli.
Iloinen oli taas Katrin mieli. Iltainen oli unohdettu eikä
siitä kukaan enää sanaa sanonut. Risto sovitteli työnsä Katrin
lähettyville, ja milloin tilaisuutta sai, kävi puhelemaan. Siihen
olikin hänellä kyllin aikaa ja valtaa, sillä isännän arvoisena se
Risto niityllä liikkui.
Akkaväki oli jo niinkuin jotain huomaavinansa Riston ja Katrin
keskenäisestä suhteesta.
-- Taitaa tehdä Katrista emännän taloon -- kuiskasi Mäkipellon Miina.
-- Ei ikäpäivänä... tunnen minä Riston.
-- Tekee niinkuin teki sille Maijallekin -- huomautti joku.
-- Pitäköön varansa vaan Katri. On kaunis ja nuori... ja Risto
sellainen...
-- Sano muuta! Tässä se oli Mittumaariana sen...
Isäntä sattuu tulemaan joukkoon ja tietämättään lopettaa tähdelliset
jutut.
Illalla ovat hypyt kyläkentällä. Kilvan sinne nuoret rientävät.
Katri ei välitä koko lystistä, varsinkin kun tietää eilisiltaisella
menettelyllään saaneen useita vihamiehiä itselleen. Mutta Risto
kehottamalla kehottaa, puhuu kauniit ja makeat ja lupaa pitää huolen,
ettei mitään pahaa tulisi Katrille tapahtumaan.
Lopulta siihen Katrikin suostuu ja yhdessä he siitä tanssipaikalle
lähtevät.
Kauaksi jo nuorten laulu vastaan kuuluu:
"Tuoltapa näkyy punanen talo
harmaan talon takaa.
Punasen talon ylikamaris'
minunkin heilini makaa.
Tuoltapa näkyy punanen talo
ja siipimylly rauska.
Siellä on pojan oma heili
ja sen on olla hauska.
Tuoltapa näkyy punanen talo
ja valkia ikkunalauta.
Siellä on tytön oma hellu
ja mamman kiukku ei auta."
Taukoamatta siinä nurmea poljetaan ja pysähtymättä se piiri pyörii.
Kun laulu loppuu, aletaan toinen ja samaan menoon sekin pannaan.
Puoliyön jälkeen palaavat nuoret. Uskollisesti saattelee Risto Katrin
lutille ja siinä kynnyksellä vielä kauan puhelee:
-- Syyspuoli se jo on käsissä -- sanoo Risto, saadakseen puheen
käymään.
-- Tuoltapa se vilkuttaa jo tähti -- vastaa Katri ja katselee
taivaalle.
-- Iltatähti se on.
-- Näkyy sieltä toisiakin. Katsoppa tarkkaan!
-- Mitä pimeämpi, sitä enemmän niitä näet.
-- Kyllä ne ovat taas kauniita katsella.
-- Ne lennot ne ovat mukavia.
-- Pelkään minä niitä.
-- Mitä peljättävää niissä on?
-- On niissä, pelkään minä.
Tanhualta kuuluu puhetta. Risto on tuntevinaan siskonsa äänen
joukosta. Hänen päähänsä pälkähtää tehdä pieni yllätys Hannalle.
-- Katri, tule piiloon, peljätetään Hanna! -- kuiskaa Risto ja vetää
Katrin perässään luttiin.
Katri ei ymmärrä mitään ajatella ennenkuin on jo Riston kanssa
pimeässä lutissa.
-- Mutta jos Hanna peljästyy... pannaan edes ovi auki -- sanoo Katri
ja kopeloi ovelle.
-- Antaa peljästyä, mitä se tekee -- kuiskaa Risto ja vetää Katrin
peremmälle.
-- Mutta mitä sanoo Hanna kun olemme kahden täällä -- virkkoo
hädissään Katri.
-- Hanna ei sano mitään... Tule tänne piiloon...
Mutta sinä yönä ei Hanna luttiin palannut. Vasta aamulla avautuu
lutin matala ovi. Risto hiipii ulos ja juoksee omalle vuoteelleen...