Seuraavana aamuna leskimarkiisitar nousi ylös hyvissä ajoin ja pukeutui
säädyllisyyden vuoksi mustiin.
Myös käskynhaltija lähti hyvissä ajoin Grenoblesta parin palvelijan
saattamana Condillaciin, vähääkään aavistamatta, että hän siten
menetteli ennen kaikkea Garnachen toivomusten mukaisesti.
Oli ihana aamu, leuto ja aurinkoinen ikään kuin luonto olisi ottanut
osaa markiisittaren voitonriemuun ja halunnut esiintyä parhaassa
talviasussaan sen kunniaksi.
Lihavan kosijan saapuminen oli rouva de Condillacille mieleen. Hänen ei
enää tarvitsisi, kuten hän kerran oli pelännyt, kuunnella tuon miehen
kosiskelua kauempaa kuin suvaitsisi. Mutta Tressanin tervehdyssanat
olivat ensimmäinen epäsointuinen sävel markiisittaren haaveilemaan
täydelliseen harmoniaan.
— Madame, valitti käskynhaltija, — mieltäni pahoittaa suuresti,
etten tuo parempia sanomia. Mutta mitä tarkimmista etsiskelyistämme
huolimatta ei Rabecquea ole saatu pidätetyksi. Emme kuitenkaan ole
vielä tyyten lakanneet toivomasta, hän lisäsi osoittaakseen, että hänen
maalaamassaan synkässä pilvessä oli hiukan hopeista hohdetta.
Markiisittaren otsa rypistyi hetkiseksi. Hän oli siihen asti unohtanut
koko Rabecquen.
— Hänet on löydettävä, Tressan, hän kivahti.
Tressan hymyili tyrmistyneenä ja pureksi partaansa.
— Vaivoja ei säästetä, hän lupasi. — Siitä saatte olla varma. Olen
lähettänyt hänen jälkeensä miehiä kaikkia kolmea Pariisiin vievää
tietä myöten. Heidän on käsketty rahaa ja ratsuja säästämättä etsiä
hänen jälkensä ja vangita hänet. Uskon, että sittenkin saamme hänet
siepatuksi.
— Hän on nyt ainoa meitä uhkaava vaara, vastasi markiisitar, — sillä
Florimond on kuollut — kuumeeseen, hän lisäsi pilkallisesti hymyillen,
mikä herätti Tressanissa samanlaisen tunnelman kuin hän olisi saanut
kylmää vettä niskaansa. — Olisi kohtalon ivaa, jos tuo kurja lakeija
pääsisi nyt Pariisiin ja turmelisi voittomme, jonka saavuttamiseksi
olemme niin ankarasti työskennelleet.
— Totisesti se olisi, myönsi Tressan, — ja meidän on huolehdittava
siitä, ettei hän pääse.
— Mutta jos hän pääsee, huomautti markiisitar, — niin sitten on meidän
vedettävä yhtä köyttä.
— Sitä toivon aina, Clotilde, vakuutti käskynhaltija.
Hän tarttui markiisittaren käteen ja olisi heti paikalla langennut
polvilleen rouvan jalkojen juureen öisestä kasteesta vielä kosteaan
ruohikkoon, jollei hänen mieleensä olisi ajoissa juolahtanut, kuinka
pahasti hänen komea pukunsa siitä kärsisi.
— Luvatkaa tulla puolisokseni kuuden kuukauden kuluessa — pääsiäisenä,
luvatkaa!
Markiisitar älysi, että hänen oli annettava vastaus, ja niinpä hän
antoi Tressanin haluaman vastauksen. Ja tämä ei ollenkaan huomannut
hänen äänensä sointua, joka helähti kuin väärä raha, ei lainkaan
aavistanut markiisittaren luvatessaan ajatelleen, että lupaus
voitaisiin vaaratta rikkoa kuuden kuukauden perästä, jolloin Tressania
ja hänen uskollisuuttaan ei enää tarvittaisi.
Heitä lähestyi linnasta päin mies ripein askelin. Hän ilmoitti,
että monilukuinen seurue munkkeja laskeutui Isèren laaksoa pitkin
Condillacia kohti. Markiisitarta kannusti lievä kiihtymys, ja hän
palasi Tressanin saattamana rintasuojukselle, josta hän voisi katsella
kulkueen saapumista.
Matkalla sinne Tressan tiedusteli, miten tällainen saattue oli saatu
aikaan, ja vastaukseksi hän kertoi, mitä Fortunio oli puhunut edellisen
päivän tapahtumista La Rochettessa. Rintavarustuksilta hän katseli
itäänpäin, suojaten kädellään silmiään aamuauringon säteiltä, ja
tarkasteli kulkuetta, joka hitaan arvokkaasti läheni laaksoa alaspäin
Condillacia kohti.
Sen etunenässä asteli kookas ja laiha Cheylasin fransiskaaniluostarin
apotti, kantaen korkealla hopeista ristiinnaulitun kuvaa, joka
säihkyen välkkyi auringonpaisteessa. Hänen päähineensä oli sysätty
taaksepäin, niin että hänen kalpeat, askeettiset kasvonsa ja ajeltu
päänsä näkyivät. Hänen jäljessään kantoi kuusi mustakaapuista ja
mustapäähineistä munkkia ruumisarkkua, joka oli mustan verhon peitossa,
ja sen takana asteli neljätoista fransiskaaniveljestä, verhotut päät
kumarassa, käsivarret ristissä ja kädet piilotettuina leveihin hihoihin.
Se oli lukuisa saattue, ja tarkkaillessaan sen tuloa alkoi markiisitar
ihmetellä, millä tavoin ylpeä apotti oli saatu taivutetuksi suostumaan
näin suureen kunnianosoitukseen kuolleelle Condillacille ja saattamaan
hänen ruumiinsa kotiin tähän pannaan julistettuun taloon.
Munkkien jäljessä tulla rämistivät suljetut vaunut rosoista
vuoristotietä alaspäin, ja niiden takana ratsasti neljä Condillacin
liveriin puettua palvelijaa. Mariuksesta ei markiisitar nähnyt
merkkiäkään ja arveli, että hän oli vaunuissa ja että niitä saattavat
palvelijat olivat markiisivainajan väkeä.
Äänettömänä hän meni Tressanin vierellä alas ottamaan kulkuetta
vastaan. Mutta pihalle saapuessaan hän hämmästyksekseen näki, ettei
se ollutkaan pysähtynyt, kuten sopivaisuus olisi varmasti vaatinut.
Käskemättä oli apotti mennyt edelleen isosta ovesta Condillacin saliin
vievään käytävään.
Hän pysytti kasvonpiirteensä asianmukaisen juhlallisina ja astui
reippaasti saliin Tressan yhä kintereillään. Siellä hän näki, että
arkku, jonka laaja, musta, hopeareunuksinen samettiverho riippui
lattiaan saakka, oli asetettu pöydälle.
Erittäin arvokkaasti markiisitar asteli pää pystyssä upean salin
toiseen päähän apotin luokse, joka seisoi suorana kuin keihäs pöydän
päässä häntä odottamassa. Ja hyvä oli, että papin mielenlaatu oli
ankara, sillä muutoin olisi rouvan majesteettinen, verraton kauneus
hellyttänyt hänen sydämensä ja pehmittänyt hänen päättäväisen
kovuutensa.
Hän kohotti kättään, kun markiisitar oli miekan mitan päässä hänestä,
ja rikkoi painostavan hiljaisuuden pelottavilla sanoilla, jotka
lausuttiin jyrisevällä äänellä.
— Turmeltunut nainen, hän julisti, — syntisi ovat tuottaneet sinulle
tuomion. Oikeus on tyydytettävä, ja niskasi on taivuttava jäykästä
ylpeydestäsi huolimatta. Sinä pappien pilkkaaja, puhtauden turmelija,
pyhän kirkon herjaaja, sinun jumalaton valtasi on lopussa.
Tressan horjahti kauhistuneena taaksepäin, ja hänen kasvonsa kävivät
kalmankalpeiksi, sillä jos markiisitar joutuisi tuomiolle, kuten apotti
oli sanonut, joutuisi hän myös. Missä heidän suunnitelmansa olivat
menneet myttyyn? Mikä heikko kohta oli häneltä siihen saakka jäänyt
huomaamatta? Hän kyseli itseltään äkillisen kauhun vallassa.
Mutta markiisittareen ei pelko pystynyt kuten Tressaniin. Hänen
silmänsä menivät hieman enemmän levälleen, heikko puna nousi hänen
poskilleen, mutta hän tunsi vain hämmästystä ja harmia. Oliko mies
hullu, tuo kaljupää munkki? Se kysymys välähti hänen mieleensä, ja
saman kysymyksen hän kylmästi lausui vastaukseksi apotin purkaukseen.
— Sillä vain hulluus, hän katsoi sopivaksi lisätä, — voi selittää
harkitsemattoman uhkarohkeutenne.
— Se ei ole hulluutta, madame, vastasi apotti hyytävän ylväästi, —
vaan oikeutettua suuttumusta. Olette uhmannut pyhän kirkon valtaa
samoin kuin olette uhkaillut kuningattaremme mahtia, ja oikeuden käsi
on niskassanne. Me olemme tulleet esittämään laskun ja pitämään huolta
siitä, että se maksetaan täydellisesti.
Markiisitar kuvitteli mielessään, että munkki tarkoitti arkussa olevaa
ruumista — hänen poikapuolensa ruumista — ja hän olisi voinut nauraa
apotin typerälle luulolle, että hän muka pitäisi Florimondin kuolemaa
rangaistuksena jumalattomuudestaan. Mutta yltyvä kiukku esti hänet
nauramasta.
— Minä luulin, herra pappi, teidän tulleen hautaamaan vainajaa. Mutta
pikemminkin näyttää siltä, että olette tullut puhelemaan.
Apotti silmäili häntä pitkään ja ankarasti. Sitten hän pudisti päätään,
ja hänen askeettisilla kasvoillaan väikkyi hienon hieno hymy.
— En ole tullut puhumaan, madame, en suinkaan puhumaan, hän vastasi
hitaasti, — vaan toimimaan. Olen tullut, madame, vapauttamaan tästä
sudenluolasta sen hennon lampaan, jota pidätte vangittuna.
Silloin kävivät rouvan posket hieman kalpeammiksi, hänen silmiinsä tuli
tyrmistynyt ilme ja vihdoin hän alkoi älytä, ettei kaikki ollut niin
kuin hän oli luullut — kuten hänelle oli uskoteltu. Mutta sittenkin hän
vaistomaisesti koetti vielä uhmailla.
— _Vertudieu!_ hän jyräytti. — Mitä tarkoitatte?
Markiisittaren takana seisovan Tressanin paksut, kömpelöt sormet
tutisivat vastakkain. Mikä hupsu hän olikaan ollut tullessaan
Condillaciin sinä päivänä ja mennessään ansaan rouva de Condillacin
kanssa, joutuen osalliseksi hänen syyllisyydestään! Tuolla kopealla
apotilla, joka uhkaavasti julisti tuomiota, oli voimaa takanaan, sillä
muutoin hän ei ikinä olisi uskaltanut kohottaa ääntään Condillacissa,
huutomatkan päässä epätoivoisista miehistä, jotka vähät välittäisivät
hänen pyhyydestään.
— Mitä tarkoitatte? toisti markiisitar ja lisäsi uhkaavasti hymyillen:
— Innoissanne, herra apotti, unohdatte, että väkeni on huutomatkan
päässä.
— Niin, madame, ovat minunkin, oli apotin ällistyttävä vastaus, ja hän
viittasi kädellään munkkeihin, jotka seisoivat rivissä, päät kumarassa,
käsivarret ristissä.
Silloin pääsi markiisittarelta kimakka nauru, joka kajahteli huoneessa.
— Nuo kaljupääraukatko?
— Juuri nämä kaljupääraukat, madame, vastasi apotti, kohotti taas
kätensä ja teki merkin. Ja silloin tapahtui omituinen seikka, joka
herätti todellista kauhua markiisittaren sydämessä ja lisäsi Tressanin
pelkoa.
Munkit ojentautuivat suoriksi. Näytti siltä kuin äkillinen tuulenpuuska
olisi pyyhkäissyt pitkin heidän rivejään ja pannut heidät kaikki
liikkeeseen. Päähineet putosivat taaksepäin, ja kaavut vetäistiin
syrjään. Siinä, missä äsken oli ollut kaksikymmentä munkkia, seisoi
nyt kaksikymmentä joustavaa, jäntevää miestä puettuina Condillacin
liveriin, kaikki täysissä aseissa ja naurahdellen huvittuneina
markiisittaren ja Tressanin säikähdykselle.
Yksi heistä astui syrjään ja lukitsi salin oven. Mutta hänen liikkeensä
jäivät huomaamatta markiisittarelta, jonka kauniit, kauhusta levällään
olevan silmät kiintyivät jälleen tuikeaan apottiin melkein ihmettelevän
näköisinä, kun hänessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta.
— Petosta! hän huohotti kaamealla äänellä, joka ei ollut kuiskausta
voimakkaampi, ja taas hänen silmänsä lipuivat pitkin seuruetta, jääden
äkkiä tuijottamaan Fortuniöon, joka seisoi kuuden askeleen päässä
hänestä oikealle, vedellen miettivästi viiksiään nähtävästi lainkaan
ihmettelemättä sitä, mitä oli tapahtunut.
Äkillisen, sokean vimman vallassa hän pyörähti ympäri, tempasi tikarin
Tressanin vyöstä ja karkasi kavaltajakapteenin kimppuun. Tämä oli
pettänyt häntä jollakin tavoin, luovuttanut Condillacin — kenen
valtaan, sitä hänellä ei ollut vielä ollut aikaa ajatella. Hän tarttui
italialaista kurkkuun niin rajun jäntevästi, ettei sellaista voimaa
olisi luullut olevan hänen valkeissa, siroissa käsissään. Tikari oli
koholla, ja yllätetty kapteeni lamaantui ällistyksestä eikä kyennyt
nostamaan kättään torjuakseen uhkaavaa iskua.
Mutta apotti astui ripeästi markiisittaren luokse ja puristi hänen
rannettaan läpikuultavan ohuella kädellään.
— Malttakaa mielenne! Mies on vain välikappale.
Markiisitar horjui taaksepäin — melkein apotin vetämänä — huohottaen
raivosta ja tuskasta. Sitten hän huomasi, että verho oli vedetty pois
arkun päältä. Koristelematon mäntyarkku kiinnitti hänen huomionsa
puoleensa, syrjäyttäen hetkiseksi hänen kiukkunsa. Mitä uutta yllätystä
hänelle valmistettiin?
Tuskin hän oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen, kun hän jo itse
vastasikin siihen, ja kylmä käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.
Vainaja oli Marius. Hänelle oli valehdeltu. Juuri Mariuksen olivat he
— nuo hänen poikapuolensa liveriin puetut miehet — kantaneet ruumiina
Condillaciin.
Hänen kurkkuunsa kohosi nyyhkytys, ja hän astui askeleen arkkua
kohti. Hän tahtoi itse katsoa. Millä tavoin hyvänsä hänen täytyi
saada poistetuksi tämä kalvava epäilys. Mutta ennen kuin hän oli
ennättänyt astua kolmea askelta, jäi hän taas seisomaan kuin lattiaan
naulattuna, hänen kätensä tempautuivat nytkähtäen rintaa vasten,
hänen huulensa avautuivat ja häneltä pääsi kauhun kirkaisu. Sillä
arkun kansi oli hitaasti noussut ja kääntynyt sivulle. Ja ikään kuin
kasaamaan hänelle kauhua kauhun päälle nousi arkusta olento istumaan
ja katseli ympärilleen tuimasti hymyillen, ja se olento oli mies,
jonka hän tiesi kuolleeksi, joka oli saanut surmansa hänen puuhiensa
tähden — se olento oli Garnache. Se oli Garnache sellaisena kuin hän
oli ollut sinä päivänä, jolloin he tavoittelivat hänen henkeään juuri
tässä samassa huoneessa. Kuinka hyvin hän tunsi tuon vankan, kaarevan
nenän, kirkkaat, siniset, teräksenhohtoiset silmät, tummanruskean
tukan, joka ohimoilta oli iän mukana harmaantunut tuhkanväriseksi,
ja lujapiirteisen suun ylähuulta ja pitkää, vankkaa leukaa peittävän
tuuhean, punertavan parran!
Hän tuijotti tuijottamistaan, kauniit kasvot lyijynharmaina ja
vääntyneinä, kunnes niissä ei näkynyt mitään kaunista, samalla kun
apotti silmäili häntä kylmästi ja hänen takanaan oleva Tressan oli
pyörtymäisillään pelosta. Mutta häntä ei kammottanut haamujen pelko.
Hän näki Garnachessa miehen, joka oli vielä elävä ja täysissä voimissa
— se mies oli jonkin ihmeen kautta välttänyt sen kohtalon, johon he
olivat otaksuneet hänen sortuneen, ja hän pelkäsi tilitystä, jota tämä
mies vaatisi.
Oltuaan hetkisen ääneti, ikään kuin nauttien herättämästään
vaikutuksesta, Garnache nousi seisomaan ja hyppäsi reippaasti
lattialle. Jysähdys, joka kuului, kun hän putosi markiisittaren eteen,
ei ollut vähääkään aavemainen. Rouva de Condillacin kauhu väheni
hieman, mutta ei haihtunut täydellisesti. Hän tajusi, että hän oli
tekemisissä vain ihmisen kanssa, mutta hän alkoi käsittää, että tämä
ihminen oli hyvin pelottava.
— Taaskin Garnache! hän huohotti.
Pariisilainen kumarsi rauhallisena, hymy huulillaan.
— Niin, madame, hän sanoi ystävällisesti, — aina Garnache. Sitkeä kuin
iilimato, madame, ja iilimadon lailla olen tullut tänne suorittamaan
hieman puhdistustyötä.
Markiisittaren katse kirkastui jälleen, kun hän voitti äskeisen
säikähdyksensä, ja hän vilkaisi Fortunioon. Garnache huomasi sen ja
arvasi, mitä hänen mielessään liikkui.
— Kaikki, mitä Fortunio on tehnyt, hän virkkoi, — hän on tehnyt teidän
poikanne käskystä ja suostumuksella.
— Mariuksenko? kysyi markiisitar, melkein peläten kuulevansa, että
Garnache tarkoitti hänen pojallaan hänen poikapuoltaan ja että Marius
oli kuollut.
— Niin, Mariuksen, vastasi Garnache. — Pakotin hänet alistumaan
tahtooni. Uhkasin, että hän ja tämä hänen asetoverinsa, joka on niin
isäntänsä arvoinen, teilattaisiin kumpikin, jollei minua ehdottomasti
toteltaisi. Jos he tahtoivat pelastaa henkensä, niin tässä tarjoutui
heille tilaisuus. He olivat ymmärtäväisiä ja käyttivät tilaisuutta
hyväkseen antaen siten minulle keinon tunkeutua Condillaciin ja
pelastaa neiti de La Vauvrayen.
— Siis Marius...? Markiisitar jätti kysymyksensä kesken, puristellen
hermostuneesti nyrkkiään.
— On terve ja reipas, kuten Fortunio lienee totuudenmukaisesti teille
kertonut. Mutta en ole vielä päästänyt häntä vallastani enkä päästä
ennen kuin Condillacin asiat on järjestetty. Sillä jos minua täällä
vielä vastustetaan, niin hänet teilataan, sen vakuutan.
Vielä viimeisen kerran koetti markiisitar uhmata. Pitkäaikaisesta
isännöimistottumuksesta on vaikea luopua. Hän nykäisi niskansa kenoon,
hänen rohkeutensa elpyi nyt, kun hän tiesi Mariuksen olevan elossa ja
terveenä.
— Komeita sanoja, hän pilkkasi. — Mutta kuinka te voitte tuolla tavoin
uhkailla ja vakuutella?
— Olen kuningattaren halpa puhetorvi, madame. Uhkaukseni lausun hänen
nimessään. Älkää kiemurrelko enää, se on neuvoni. Se ei maksa vaivaa.
Valtanne on mennyttä, madame, ja teidän olisi viisainta suhtautua
siihen arvokkaasti ja rauhallisesti — niin kehotan teitä kaikessa
ystävyydessä.
— En ole vielä painunut niin alhaalle, että kaipaan neuvojanne, vastasi
rouva happamesti.
— Kenties painutte ennen kuin aurinko laskee, virkkoi Garnache,
hymyillen tyyntä hymyään. — Markiisi de Condillac ja hänen vaimonsa
ovat vielä La Rochettessa odottamassa, kunnes minä ehdin suorittaa
täällä tehtäväni, jotta he voivat tulla kotiinsa.
— Hänen vaimonsa? huudahti markiisitar.
— Niin, hänen vaimonsa, madame. Hän on tuonut puolison Italiasta.
— Siis — siis — Marius? Enempää hän ei sanonut. Kenties hän ei aikonut
jupista ajatuksiaan ääneen niinkään paljon. Mutta Garnache arvasi,
mitä hänen mielessään liikkui, ja häntä ihmetytti, kuinka sitkeästi
ajatukset saattavat pysyä totutulla urallaan. Heti kun markiisitar
oli kuullut Florimondin avioliitosta, olivat hänen mielessään taas
heränneet tavanmukaiset mietteet Mariuksen mahdollisuuksista mennä
naimisiin Valérien kanssa.
Mutta Garnache haihdutti tällaiset haaveet.
— Ei, madame, hän sanoi. — Marius saa katsella itselleen puolisoa
muualta — jollei neiti de La Vauvraye omasta vapaasta tahdostaan suostu
hänen vaimokseen — mikä ei ole todennäköistä. Sitten hän muuttui äkkiä
ankaraksi. — Neiti de La Vauvraye voi kai hyvin, madame?
Markiisitar nyökkäsi, mutta ei virkkanut mitään. Pariisilainen kääntyi
Fortunioon päin.
— Menkää noutamaan hänet tänne! hän käski kapteenia.
Garnache käveli edestakaisin lattialla ja meni Tressanin ohitse aivan
läheltä. Hän nyökkäsi käskynhaltijalle niin ystävällisesti, että tämä
säikähti pahasti.
— Sattuipa hyvin, rakas herra käskynhaltija. Olen iloissani siitä, että
tapasin teidät täällä. Muutoin minun olisi pitänyt lähettää kutsumaan
teitä. Meidän keskemme on järjestettävä eräs pikku asia. Saatte
luottaa, että hoidan sen teidän nykyiseksi tyydytykseksenne, joskin
vastaiseksi suruksenne. Ja hymyillen hän asteli edelleen, jättäen
käskynhaltijan liian tyrmistyneeksi vastaamaan tai väittämään, ettei
hän ollut osaltaan syypää Condillacin tapahtumiin.
— Aiotteko esittää minulle ehtoja? tiedusteli markiisitar kopeasti.
— Kyllä varmasti, vastasi Garnache tuikean kohteliaasti. — Sen varassa,
hyväksyttekö _ne_ ehdot, on Mariuksen henki ja oma vastainen vapautenne.
— Mitkä ne ovat?
— Että kaikki väkenne — alinta keittiöpoikaa myöten — laskee aseensa
tunnin sisässä ja poistuu Condillacista.
Markiisitar ei uskaltanut vastata kieltävästi.
— Markiisi ei häädä minua pois? hän lausui puolittain kysyvästi.
— Markiisilla, madame, ei ole lainkaan valtaa tässä suhteessa. Teidän
niskuroimistanne käsittelee kuningatar — minä kuningattaren lähettinä.
— Jos minä suostun siihen, monsieur, niin entä sitten?
— Ette voi sanoa _jos_, madame. Teidän on pakko suostua tahtoen tai
tahtomattanne. Ollakseni varma siitä olen tullut takaisin tällä tavoin
väkeä mukanani. Mutta jos ryhdytte taisteluun, niin teidät voitetaan —
ja silloin teille käy perin huonosti. Käskekää miestenne lähteä, kuten
ehdotin, niin saatte itsekin vapaana poistua täältä.
— Niin, mutta minne? huudahti markiisitar äkillisen raivon puuskassa.
— Mikäli tunnen olosuhteitanne, madame, käsitän teidän jäävän melkein
kodittomaksi. Teidän olisi pitänyt ajatella kerran joutuvanne
riippuvaiseksi markiisi de Condillacin jalomielisyydestä, ennen
kuin kävitte juonittelemaan häntä vastaan ja suunnittelemaan hänen
surmaamistaan. Nyt voitte tuskin odottaa jalomielisyyttä häneltä
ja jäätte niin ollen melkein kodittomaksi, jollei... Hän katkaisi
lauseensa kesken, vilkaisten Tressaniin hyvin ivallinen ilme silmissään.
— Käytätte minua kohtaan kovin uskaliasta kieltä, huomautti
markiisitar. — Sillä tavoin ei ainoakaan ihminen ole ennen rohjennut
minulle puhua.
— Kun valta oli teillä, madame, kohtelitte minua sillä tavoin, ettei
kukaan ole koskaan uskaltanut kohdella minua siten. Nyt olen minä
voiton puolella. Saatte nähdä, että käytän sitä teidän eduksenne.
Pankaa merkille, kuinka jalomielisesti kohtelen teitä, murhan
suunnittelijaa! Herra de Tressan, hän kutsui käskevästi. Käskynhaltija
syöksähti eteenpäin ikään kuin jonkun sysäämänä.
— He... herra?
— Teihinkin nähden käännän pahan hyväksi. Tulkaa tänne!
Käskynhaltija lähestyi ihmetellen, mitä oli tekeillä. Markiisitar
katseli häntä kylmä väike silmissään, sillä älykkäämpänä kuin Tressan
hän oli jo arvannut Garnachen aikeen.
Sotilaat nauraa virnistelivät, apotti seisoi värähtämättömin kasvoin.
— Markiisitar de Condillac joutuu tästä lähtien todennäköisesti
kodittomaksi, sanoi pariisilainen Tressanille. — Ettekö te, herra de
Tressan, ole kyllin ritarillinen tarjotaksenne hänelle kodin?
— Minäkö? änkytti Tressan, tuskin tohtien uskoa korviaan. — Markiisitar
tietää hyvin, kuinka kernaasti sen teen.
— Tietääkö hän? Tehkää se sitten, monsieur! Ja sillä ehdolla annan
anteeksi ajattelemattomat puuhanne. Vakuutan sanallani, ettette
joudu tekemään tiliä niistä ihmishengistä, jotka ovat tuhoutuneet
petollisuutenne ja puuttuvan uskollisuutenne tähden, kun vain omasta
vapaasta tahdostanne luovutte Dauphinén käskynhaltijan toimesta, jota
en voi sallia teidän tästä lähtien pitää.
Tressan silmäili vuorotellen markiisitarta ja Garnachea. Rouva seisoi
liikkumattomana ikään kuin Garnachen sanat olisivat muuttaneet hänet
marmoripatsaaksi, kykenemättä puhumaan raivoltaan. Sitten avautui ovi,
ja saliin astui neiti de La Vauvraye Fortunion seuraamana.
Nähdessään Garnachen Valérie pysähtyi, vei käden sydämelleen ja
huudahti hiljaa. Näkikö hän todellakin Garnachen — uljaan vaeltavan
ritarinsa? Garnache ei ollut enää sen näköinen kuin niinä päivinä,
jotka hän oli ollut hänen vartijanaan; mutta hän oli sellainen,
jollaisena tyttö häntä mielellään ajatteli, sen jälkeen kun hän piti
häntä kuolleena. Pariisilainen meni häntä vastaan silmissään kaihoisa
ilme, ojensi hänelle molemmat kätensä, hän tarttui niihin ja kaikkien
nähden, ennen kuin Garnache ehti temmata käsiään pois, hän kumartui ja
suuteli niitä, samalla kun hänen huuliltaan pääsi kuiskaus:
— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
— Mademoiselle! Mademoiselle! esteli pariisilainen, mutta liian
myöhäistä oli jo pidättää tyttöä.
Hän ei nähnyt tässä teossa mitään muuta kuin kiitollisuutta siitä, mitä
hän oli tehnyt auttaakseen Valérieta, ja siitä vaarasta, mihin hän niin
alttiisti oli pannut henkensä palvellessaan tyttöä. Garnachen sanat
saivat Valérien jälleen tyyntymään, mutta äkkiä hänet taaskin valtasi
pelko tässä paikassa, jossa hän ei ollut tuntenut mitään muuta kuin
pelkoa.
— Miksi olette täällä, monsieur? Oletteko taaskin antautunut vaaraan?
Garnache nauroi. — En, en suinkaan. Nämä miehet ovat minun väkeäni —
ainakin tällä hetkellä. Tällä kertaa olen tullut voimakkaana säätämään
oikeutta. Mitä on tehtävä tälle naiselle, mademoiselle? hän kysyi,
ja tietäen hyvin, kuinka lempeän herttainen tyttö oli, hän lisäsi: —
Puhukaa nyt! Hänen kohtalonsa on teidän kädessänne.
Valérie katsahti viholliseensa, ja sitten hänen katseensa lipui ympäri
huonetta, tarkastellen siellä äänettöminä seisovia miehiä ja apottia,
joka yhä oli pöydän päässä tämän kummallisen näyttämön kalpeana,
kylmänä katselijana.
Muutos oli tullut niin äkkiä. Muutamia minuutteja sitten hän oli vielä
ollut vanki, ja häntä oli raadellut tuska, sillä hän oli kuullut,
että Mariuksen piti palata sinä päivänä ja heidät vihittäisiin,
suostuipa hän tai oli suostumatta. Ja nyt hän näki olevansa vapaa.
Hänen sankarinsa oli palannut mahtavana ja pyytänyt häntä ratkaisemaan
äskeisten sortajiensa kohtalon.
Markiisitar oli tuhkanharmaa. Hän arvosteli tyttöä oman mittapuunsa
mukaan. Markiisitar odotti kuolemantuomiota, sillä hän tiesi, että hän
olisi julistanut sellaisen tuomion, jos osat olisivat olleet toisin
päin. Hän ei voinut uskoa, vaan luuli itseään pilkattavan kuullessaan
Valérien lausuvan:
— Antakaa hänen mennä rauhassa!
Ja ikään kuin kaikki olisikin ollut pilaa, Garnache nauroi ja vastasi:
— Annamme hänen mennä, mademoiselle — mutta emme aivan omaa
valitsemaansa tietä. Teidän laisenne luonteet tarvitsevat miehen
ohjausta. Mielestäni saatte kylliksi ankaran rangaistuksen menemällä
avioliittoon tämän harkitsemattoman herra de Tressanin kanssa, aivan
kuten hänkin saa riittävän rangaistuksen myöhemmin, kun väärät haaveet
haihtuvat. Tehkää siis toisenne onnellisiksi! Tämä arvoisa isä liittää
teidät yhteen heti paikalla ja sitten, herra käskynhaltija, saatte
viedä nuorikkonne kotiin. Hänen poikansa seuraa teitä.
Markiisitar vimmastui. Hän polki jalkaansa, ja hänen silmänsä
liekehtivät.
— En ikinä, monsieur! En koskaan eläissäni! hän huusi. — Olen
markiisitar de Condillac, monsieur. Älkää unohtako sitä!
— Tuskin on pelättävissä, että sitä unohdan. Juuri sen vuoksi, että
muistan sen, kehotan teitä vaihtamaan nimeä kaikella kiireellä
ja lakkaamaan olemasta markiisitar de Condillac. Mainitulla
markiisittarella on varsin raskas velka maksettavanaan. Antaa hänen
välttyä sitä suorittamasta muuttamalla nimeään. Olen avannut teille
oven, madame, josta voitte pelastautua.
— Te olette hävytön, kivahti markiisitar. — En ole mikään letukka,
josta joku mies määräilee.
Silloin tulistui myös Garnache. Hänen suuttumuksensa oli kuin teräs,
joka kalahti hänen luonteensa piikiveen, ja hänet valtasi yksi hänen
pelottavan rajuja kiivaudenpuuskiaan.
— Entä tämä lapsi sitten? hän jyräytti. — Entä hän, madame? Oliko hän
mikään letukka, josta kukaan mies tai nainen sai määrätä? Kuitenkin
te koetitte määrätä hänestä vastoin hänen sydäntään, vastoin hänen
luontoaan ja vastoin hänen lupaustaan. Siinä kaikki! hän ärjäisi ja
hänen ilmeensä ja äänensä olivat niin pelottavat, että kopealuontoinen
markiisitar säikähti ja horjahti taaksepäin, kun Garnache astui
askeleen häntä kohti. — Laittautukaa naimisiin! Ottakaa tämä mies
puolisoksenne, te, joka niin kylmäverisesti tahdoitte pakottaa
toista vastenmieliseen avioliittoon! Tehkää se, madame, ja tehkää se
nyt, sillä muutoin, taivaan nimessä, teidän on lähdettävä mukanani
Pariisiin, ja saatte nähdä, ettei siellä olla lempeitä. Siellä ette
kostu paljoa, jos riehutte ja kiljutte olevanne markiisitar de
Condillac. Teidät tuomitaan murhaajana ja kapinoitsijana ja poikanne
myös. Valitkaa siis, madame!
Hän lakkasi puhumasta. Valérie oli tarttunut hänen käsivarteensa. Heti
lauhtui hänen raivonsa, ja hän kääntyi tyttöön päin.
— Mitä nyt?
— Älkää pakottako häntä, jollei hän tahdo ottaa herra de Tressania
puolisokseen. — Minä tiedän — mutta hän ei tiennyt — kuinka kauheaa se
on.
— Rauhoittukaa, tyynnytti Garnache häntä kasvoillaan hymy, joka
muistutti päivänpaistetta ukkosen jälkeen. — Hänen laitansa ei ole
lainkaan huonosti. Näyttää siltä, että he olivat jo kihloissa. Enkä
sitä paitsi pakota häntä. Hänen on mentävä naimisiin omasta vapaasta
tahdostaan — tai muutoin lähdettävä Pariisiin tutkittavaksi ja
tuomittavaksi.
— He olivat kihlautuneet, niinkö?
— Niin — ettekö ollutkin, herra käskynhaltija?
— Olimme, monsieur, vastasi Tressan itsetietoisen ylpeästi, — ja minä
puolestani olen valmis heti vihittäväksi.
— Jumalan nimessä siis antakoon markiisitar vastauksensa nyt! Me emme
voi tuhlata näin koko päivää.
Markiisitar seisoi katsellen häntä, naputtaen kenkänsä kärjellä
lattiaa, silmät synkän kiukkuisina. Mutta vihdoin hän melkein pyörtyen
inhosta lupasi täyttää Garnachen tahdon. Pariisi ja teilauspyörä olivat
liian hirvittävä vaihtoehto. Ja joskin hän säästyisi siitä, ei hänellä
ollut muuta kuin pahanpäiväinen hökkeli Tourainessa, ja vaikka Tressan
olikin ruma, niin hän oli rikas.
Niinpä apotti valmistautui kuningattaren lähetin määräyksestä
juhlallisesti toimittamaan vihkimisen.
Se oli pian tehty. Fortunio oli Tressanin puhemiehenä ja Garnache itse
vaati saada taluttaa morsiamen käskynhaltijan luokse, mikä pilkka
kirveli Condillacin ylpeää emäntää pahemmin kuin kaikki muut viimeisen
puolituntisen kärsimykset.
Kun toimitus oli ohitse, ja Condillacin leskimarkiisitar oli
muuttunut kreivitär de Tressaniksi, käski Garnache avioparin poistua
rauhallisesti ja heti paikalla.
— Kuten lupasin, ei teitä ollenkaan ahdisteta oikeudellisesti, herra de
Tressan, hän vakuutti käskynhaltijalle erottaessa. — Mutta teidän on
heti luovuttava kuninkaan käskynhaltijan toimesta Dauphinéessa, sillä
muutoin on minun pakko toimia niin, että se teiltä riistetään — ja
siitä voisi aiheutua ikäviä seurauksia.
He lähtivät, markiisittaren pää painuksissa; hänen jäykkä ylpeytensä
oli vihdoinkin nujerrettu, kuten fransiskaaniapotti oli niin varmana
hänelle uhannut. Heidän jälkeensä poistuivat apotti ja Florimondin
palvelijat. Fortunio meni heidän seurassaan panemaan toimeen Garnachen
määräystä, että leskimarkiisittaren varusväkeen kuuluvat miehet oli
heti lähetettävä tiehensä, jättäen pariisilaisen luokse isoon saliin
vain neiti de La Vauvrayen.