Pari tuntia markiisi de Condillacin huoneessa Sanglier Noirin
majatalossa La Rochettessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen de
Garnache ratsasti Rabecquen seuraamana ripeätä vauhtia pieneen
Cheylasin kaupunkiin, joka on Isèren laaksoon ja Condillaciin
vievän tien varrella. Noin kolmen kilometrin päässä itäänpäin
Cheylasista olevalla kukkulalla, jonka rinteet olivat kaikki rehevien
viinitarhojen peitossa, sijaitsi Pyhän Fransiskuksen luostarin matala,
neliskulmainen, harmaa rakennus. Pariisilainen ja hänen palvelijansa
ratsastivat iltapäivä-auringon miellyttävässä paisteessa pitkää,
valkeata tietä, joka kiemurteli ylöspäin fransiskaanien viinitarhojen
välitse.
Vihdoin he pääsivät kukkulalle, ja Rabecque laskeutui satulasta
koputtamaan raipallaan luostarin portille.
Heille tuli avaamaan maallikkoveli, joka vastaukseksi Garnachen
pyyntöön saada puhutella isä apottia kehotti heitä astumaan sisään.
Garnache seurasi opastaan jykevää rakennusta ympäröivän pihan läpi ja
sitten portaita ylös apotin kammioon.
Cheylasin fransiskaaniluostarin johtaja — kookas, laiha mies, jolla
oli askeettiset kasvot, ulkonevat poskipäät ja jonka nenä muistutti
suuresti Garnachen nenää ja olisi sopinut pikemminkin toiminnan
miehelle kuin rukoilijalle, kumarsi juhlallisesti muukalaiselle ja
pyysi saada tietää, miten hän voisi palvella vierasta.
Hattu kädessä Garnache astahti askeleen eteenpäin alastomassa, niukasti
kalustetussa pikku huoneessa, jossa oli heikko vahan tuoksu. Empimättä
hän ilmoitti vierailunsa syyn.
— Isä, yksi Condillacin perheen jäsenistä kuoli tänä aamuna La
Rochettessa.
Munkin silmät saivat eloa ikään kuin hänen mielenkiintonsa ulkoista
maailmaa kohtaan olisi äkkiä virinnyt.
— Se on Jumalan käsi, hän huudahti. — Heidän huono elämänsä on
viimeinkin nostattanut vihan. Miten tämä onneton sai surmansa?
Garnache kohautti olkapäitään.
_De mortuis nihil nisi bonum_. Hänen ilmeensä oli vakava, sinisissä
silmissä juhlallinen katse, eikä apotilla ollut mitään syytä varoa
tuon silmäparin valpasta tarkkailua. Hän punastui hieman epäsuorasta
nuhteesta, mutta taivutti päätään ikään kuin alistuen oikaistavaksi, ja
odotti, että toinen jatkaisi.
— Hänen ruumiinsa pitäisi haudata, isä, sanoi Garnache hiljaa.
Silloin munkki nosti päätään ja — suuttumuksen puna — levisi hänen
kellahtavan kalpeille poskilleen. Garnache huomasi sen ja oli iloissaan.
— Miksi tulette minun luokseni? kysyi apotti.
— Miksi? kertasi Garnache, ja nyt hänen äänensä kuulosti empivältä.
— Eikö vainajien hautaaminen kuulu kirkolle? Eikö se ole yksi teidän
pyhiä velvollisuuksianne?
— Kysytte sitä ikään kuin vaatisitte minulta vastausta, virkkoi munkki
päätään pudistaen. — Asia on kuten sanotte, mutta velvollisuutemme ei
ole haudata jumalattomia kuolleita eikä sellaisia, jotka eläessään ovat
olleet erotettuja seurakunnasta ja kuolleet katumatta.
— Kuinka voitte otaksua, että hän kuoli katumatta?
— Sitä en otaksu, vaan oletan hänen kuolleen ilman synninpäästöä,
sillä ei yksikään pappi olisi rohjennut ripittää häntä, tietäen hänen
nimensä, ja jos joku olisi tehnyt sen tietämättä, kuka hän oli ja että
hän oli pannassa, niin se olisi katsottava tekemättömäksi. Pyytäkää
muita hautaamaan tämä Condillacin perheen poika.
— Kirkko on kovin tyly, isä, huomautti Garnache.
— Kirkko on hyvin oikeamielinen, vastasi pappi.
— Eläessään hän oli mahtava ylimys, arveli Garnache miettivänä. — On
oikein ja kohtuullista, että hänen ruumiilleen osoitetaan kunnioitusta
ja arvonantoa.
— No kunnioittakoot tätä kuollutta Condillacia siis ne, jotka itse
ovat saaneet osakseen kunnioitusta Condillacien puolelta. Kirkko ei
kuulu niiden joukkoon, monsieur. Markiisi-vainajan kuolemasta saakka on
Condillacin perhe ollut kapinassa meitä vastaan, pappejamme on kohdeltu
pahoin, arvovaltaamme pilkattu, Condillacit eivät ole maksaneet
kymmenyksiä eivätkä olleet osallisina sakramenteistä. Tuskastuneena
heidän jumalattomuudestaan kirkko julisti heidät pannaan, näyttää
siltä, että he kuolevat tämän pannan alaisina. Sydäntäni kirvelee
heidän tähtensä, mutta...
Hän levitti pitkät ja melkein läpinäkyvät laihat kätensä, ja hänen
kasvoillaan oli murhetta.
— Siitä huolimatta, intti Garnache, — kaksikymmentä
fransiskaaniveljestä kantaa ruumiin kotiin Condillaciin, ja te itse
kävelette tämän synkän kulkueen etunenässä.
— Minä? Munkki astahti taaksepäin, ja hänen vartalonsa näytti venyvän
pitemmäksi. — Kuka olette te, monsieur, joka määräätte, mitä minun on
tehtävä, vastoin kirkon lakeja?
Garnache tarttui apotin karkean puvun hihaan ja veti häntä lempeästi
ikkunaa kohti. Hänen huulillaan ja hänen terävissä silmissään oli
suostutteleva hymy, jota munkki totteli melkein tietämättään.
— Kerron teille jotakin, lupasi Garnache, — ja samalla koetan taivuttaa
teitä luopumaan tylystä kannastanne.
Samaan aikaan kuin herra de Garnache hellytteli Cheylasin
fransiskaaniluostarin apottia lempeämmäksi kuollutta miestä kohtaan,
rouva de Condillac istui päivällispöydässä seurassaan Valérie de La
Vauvraye. Ei kumpikaan nainen syönyt juuri ollenkaan. Toista kalvoi
suru, toista levoton huoli. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.
— Muutamia päiviä sitten saimme sanoman, että Florimond oli matkalla
kotiin, mutta että kuume pidätti häntä La Rochettessa. Sittemmin
kuulimme hänen sairautensa muuttuneen niin vakavaksi, että hänen
paranemisestaan on vain vähän toiveita.
— Ja hänen viime hetkiään lohduttamaanko Marius lähti Condillacista
tänä aamuna?
Markiisitar katsahti terävästi tyttöön, mutta Valérien kasvot olivat
poispäin käännetyt, ja hän tuijotti tuleen. Hänen äänensä ei ilmaissut
muuta kuin luonnollista uteliaisuutta.
— Niin, vastasi markiisitar.
— Ja siltä varalta, etteivät hänen omat ponnistuksensa yksin riittäisi
auttamaan hänen veljeään pois tästä maailmasta, hän otti kapteeni
Fortunion mukaansa? jatkoi Valérie yhtä ilmeettömällä äänellä.
— Mitä tarkoitat? kysäisi markiisitar melkein sähisten.
Valérie kääntyi häneen päin kalpeilla kasvoillaan heikko puna.
— Juuri sitä, mitä sanoin, madame. Tahdotteko tietää mitä olen
rukoillut? Siitä alkaen, kun tulin jälleen tajuihini, olin koko
yön polvillani ja rukoilin, että taivas sallisi Florimondin tuhota
poikanne. En sen tähden, että toivoisin Florimondin palaavan, sillä en
välitä, vaikka en enää ikinä häntä näkisi. Tätä taloa painaa kirous,
madame, jatkoi tyttö, nousten tuoliltaan ja puhuen nyt kiihkeämmin,
samalla kun markiisitar, jonka kasvot olivat kaameasti muuttuneet
ja äkkiä käyneet harmaiksi, horjahti askeleen taaksepäin, — ja olen
rukoillut että se kirous kohdistuisi Mariukseen, tuohon salamurhaajaan.
Soman puolison, madame, te työntäisitte Gaston de La Vauvrayen
tyttärelle!
Hän pyörähti ympäri, poistui vastausta odottamatta verkkaisesti salista
ja meni omiin huoneisiinsa. Ne olivat täynnä muistoja miehestä, jota
hän suri, jota kuten hänestä tuntui, hänen piti aina surra, joka lepäsi
kuolleena hänen ikkunansa alla tummassa vallihaudassa.
Äkillisen, selittämättömän kauhun valtaamana hypähti leskimarkiisitar
pystyyn ja lähti ulos tiedustelemaan eikö vielä ollut saapunut
sanansaattajaa, vaikka hän tiesikin, ettei sanansaattaja olisi vielä
ennättänyt linnaan. Hän nousi kivisiä kiertoportaita myöten muurille
ja asteli siellä yksin edestakaisin marraskuun auringon paistaessa,
odottaen tietoja, pinnistäen katsettaan nähdäkseen Isèren laaksoon ja
hakien silmillään ratsumiestä, jonka piti tulla sitä tietä.
Vihdoin hän erotti kaukana liikkuvan olennon, ja hiljaisessa
iltailmassa kantautui hänen korviinsa etäinen kavioiden kapse. Siellä
ratsasti joku täyttä laukkaa. Vihdoinkin hän palasi! Markiisitar
nojautui rintasuojusta vasten, hänen hengityksensä oli nopeata, lyhyttä
läähätystä, ja hän silmäili ratsastajaa, joka kasvoi isommaksi hevosen
jokaisella harppauksella.
Sitten häneltä pääsi parahdus, ja hän puri huultaan tukahduttaakseen
toisen, sillä hän oli nähnyt ratsastajan kasvot, ja ne olivat
Fortunion. Fortunio — ja haavoittuneena! Siispä oli Marius varmasti
kuollut!
Fortunio oli vihdoin perillä; hän horjahteli kävellessään jäykkänä
pitkästä ratsastuksesta. Markiisitar astui askeleen häntä kohti. Rouvan
huulet avautuivat.
— No? hän kysyi ja hänen äänensä oli käheä ja pingoittunut. — Kuinka
yritys luonnistui?
— Kaikki kävi ainoalla mahdollisella tavalla, vastasi kapteeni. — Niin
kuin te toivoitte.
Sen kuullessaan luuli markiisitar pyörtyvänsä. Hänen keuhkonsa
tuntuivat nytkähtelevän saadakseen ilmaa; hän avasi suunsa ja veti
pitkin henkäyksin nousevaa usvaa, virkkamatta vähään aikaan sanaakaan,
kunnes hän oli kylliksi toipunut pelkonsa kauheasta vastavaikutuksesta.
— Missä sitten on Marius? hän kysyi vihdoin.
— Hän jäi jälkeen saattamaan ruumista kotiin. He tuovat sen tänne.
— He? kertasi markiisitar. — Kutka »he»?
— Cheylasin fransiskaaniluostarin munkit, vastasi Fortunio.
Kapteenin äänensävy, hänen eloisien silmiensä ilme ja hänen
kauniita, tavallisesti vilkkaita kasvojaan synkistävä pilvi herätti
markiisittaressa epäluuloja ja masensi hänen uudelleen virinnyttä
rohkeuttaan.
Hän tarttui rajusti Fortunion käsivarteen ja pakotti miehen katsomaan
itseään silmiin hämärtyvässä valossa.
— Puhutteko minulle totta, Fortunio? hän tiukkasi, ja hänen äänensä oli
puolittain kiukkuinen, puolittain pelokas.
Italialainen kohtasi hänen katseensa värähtämättä ja kohotti kätensä
ylös antaakseen pontta sanoilleen.
—- Vannon sieluni autuuden nimessä, madame, että herra Marius on terve
ja vahingoittumaton.
Markiisitar rauhoittui ja hellitti irti hänen kätensä.
— Tuleeko hän tänä iltana?
— Ei tänään, vaan huomenna. Siitä tuli jonkin verran hälyä, selitti
kapteeni. — Markiisilla oli väkeä mukanaan, ja jos tämä juttu olisi
tapahtunut Ranskassa, niin siitä olisi voinut koitua ikävyyksiä.
— Teidän on selostettava se minulle täydellisesti, sanoi markiisitar,
aivan oikein arvellen, että asiassa oli vielä jotakin selitettävää.