Apein mielin pohtien, miten hän kertoisi Valérielle tietonsa ja
vapautuisi kiusallisesta tehtävästään, Garnache käveli edestakaisin
salin lattialla.
Valérie nojasi pöytään ja tarkkaili häntä. Pariisilainen mietti
turhaan, hän ei voinut keksiä mitään sopivaa ilmoittamistapaa.
Tyttö oli sanonut, ettei hän varsinaisesti rakastanut Florimondia,
ettei hänen uskollisuutensa ollut muuta kuin isän toivomuksien
kunnioittamista. Mutta kuinka pahan kolauksen hänen ylpeytensä siitä
huolimatta saisi, kun hän kuulisi, että Florimond oli tuonut puolison
mukanaan kotiin? Garnache tunsi voimakasta sääliä häntä kohtaan.
Kuinka yksinäiseksi hän jäisikään tästä lähtien suurten tiluksien
omistajattarena, yksin ja ystävittä? Ja hieman pahoillaan hän oli
omastakin puolestaan, yksinäiseksi täytyisi hänenkin tästedes tuntea
itsensä, mutta se oli sivuseikka.
Vihdoin Valérie itse keskeytti äänettömyyden.
— Monsieur, ehdittekö ajoissa pelastamaan Florimondin?
— Kyllä, mademoiselle, vastasi Garnache iloisena siitä, että Valérie
otti asian puheeksi.
— Entä Marius? Teidän puheistanne päättäen otaksun, ettei hän ole
vahingoittunut.
— Ei lainkaan. Säästin hänet, jotta hän voisi ottaa osaa iloon, jota
avioliitto herra de Tressanin kanssa tuottaa hänen äidilleen.
— Olen hyvilläni, että asia on niin. Kertokaa minulle, miten kaikki
kävi.
Mutta Garnache joko ei kuullut tai ei välittänyt mitään hänen
pyynnöstään.
— Mademoiselle, hän virkkoi hitaasti. — Florimond on tulossa...
— Florimond?
— Hän on vielä La Rochettessa. Mutta hän vain odottaa sanomaa siitä,
että hänen äitipuolensa on poistunut Condillacista.
— Mutta — miksi — miksi —? Eikö hänellä sitten ollut vähääkään kiire
minun luokseni?
— Hän on... Garnache keskeytti lauseensa ja alkoi pureksia viiksiään,
silmäillen Valérieta synkkänä. Hän oli pysähtynyt aivan tytön eteen,
laski kätensä keveästi hänen olalleen ja katseli pieniä, soikeita,
viehättäviä kasvoja. —
— Mademoiselle, koskisiko teihin hyvin kipeästi, jollette sittenkään
olisi määrätty herra de Condillacin puolisoksi?
— Koskisiko se minuun? kertasi tyttö. Pelkästään se kysymys pani hänet
huohottamaan toivosta. — Ei — ei, monsieur, se ei koskisi minuun.
— Onko se totta? Onko se todella, ihan todella totta? huudahti toinen,
ja hänen sävynsä näytti muuttuvan vähemmän alakuloiseksi.
— Ettekö tiedä, kuinka totta se on? sanoi Valérie, korostaen sanojaan
sillä tavoin ja luoden ylöspäin niin kainon silmäyksen, että Garnache
tunsi äkkiä kurkkuaan kuristavan. Veri tulvahti hänen poskiinsa.
Hän aavisti noissa sanoissa olevan sellaisen merkityksen, joka sai
hänen suonensa sykkimään kiivaammin kuin milloinkaan ennen vaaroissa
ja iloissa. Sitten hän hillitsi itseään ja oli sydämensä sisimmässä
kuulevinaan raikuvaa pilkkanaurua — aivan samanlaista pilkkanaurua,
jota hän itse oli toissa yönä nauranut juostessaan Voironiin. Hän
palasi asiaan.
— Minua ilahduttaa, että ajattelette niin, sillä Florimond on tuonut
mukanaan kotiin puolison.
Sanat oli lausuttu, ja hän astahti taaksepäin kuten mies, joka
sinkautettuaan loukkauksen valmistautuu torjumaan vastaukseksi
odottamaansa iskua. Hän oli otaksunut näkevänsä myrskyn, rajun,
epätoivoisen purkauksen, suuttumuksesta leimuavat silmät. Mutta Valérie
oli lempeän tyyni, hänen herttaisille, kalpeille kasvoilleen levisi
hymy ja sitten hän piilotti kasvonsa käsiinsä, painoi kasvonsa ja
kätensä Garnachen olkaa vasten ja alkoi itkeä hyvin hiljaa.
Tämä oli pariisilaisesta melkein pahempaa kuin hänen pelkäämänsä
myrskynpuuska. Kuinka hän olisi voinut tietää, että nämä kyyneleet
tulvivat sellaisesta sydämestä, joka oli pakahtumaisillaan ilosta? Hän
taputti Valérieta olalle ja tyynnytteli häntä.
— Lapsukainen, hän kuiskasi tytön korvaan. — Mitäpä sillä väliä?
Ettehän oikeastaan rakastanut häntä. Hän ei ole läheskään teidän
arvoisenne. Älkää surko. Näin on parempi.
Valérie katsoi häntä silmiin hymyillen kyyneltensä lävitse.
— Itken ilosta, monsieur, hän sanoi.
— Ilosta? _Vertudieu!_ Mistä kaikesta naiset voivatkaan itkeä?
Tietämättään, melkein vaistomaisesti Valérie painautui lähemmäksi
Garnachea, ja taas miehen sydämenlyönti kiihtyi ja puna lehahti hänen
laihoille kasvoilleen. Hyvin lempeästi hän kuiskasi Valérien korvaan:
— Tahdotteko lähteä kanssani Pariisiin, mademoiselle?
Hänen tarkoituksensa oli vain kysyä, eikö Valérien nyt, kun hän jäisi
Dauphinéhen yksin ja ystävittä, olisi parasta antautua kuningattaren
hoivattavaksi. Mutta voiko tyttöä moittia siitä, jos hän käsitti
kysymyksen väärin, jos hän piti sitä juuri niinä sanoina, joita
hänen sydämensä kaipasi kuulla Garnachen lausuvan? Garnachen äänen
hellä sointu oli omiaan viittaamaan, että hänen tarkoituksensa oli
juuri Valérien toivoma. Tyttö katsoi häntä ruskeilla silmillään ja
painautui vielä lähemmäksi häntä, sitten värähtivät hänen silmäluomensa
kainoudesta, hieno puna valahti hänen poskilleen, ja hän vastasi hyvin
hiljaa:
—Tahdon tulla kanssanne minne tahansa, monsieur .. minne tahansa.
Hän tarttui Valérien olkapäihin ja piti häntä käsivarren matkan päässä
itsestään, tarkastellen häntä, terävissä silmissään huolestunut ilme.
■— Mademoiselle, mademoiselle! hän huudahti. — Valérie, mitä te
sanoitte minulle.
— Mitä minun olisi pitänyt sanoa? kysyi tyttö, katse maahan luotuna.
— Onko kukaan koskaan auttanut ketään naista siten kuin te olette
auttanut minua? Onko kellään naisella koskaan ollut parempaa ja
ylevämpää ystävää? Miksi minun pitäisi sitten ujostella tunnustaessani
rakkauteni?
Garnache nielaisi rajusti, ja hänen silmiensä edessä leijaili
utua, vaikka ne olivat värähtämättä katsoneet vastustajaan monissa
verileikeissä.
— Ette ymmärrä mitä teette. Minä olen vanha.
— Vanha? kertasi Valérie syvästi kummastuneena ja silmäili Garnachea
ikään kuin etsien todistuksia hänen väitteelleen.
— Niin, vanha, vakuutti pariisilainen katkerasti. — Katsokaa harmaita
hiuksiani. En ole sopiva teille. Te tarvitsette komean, nuoren keikarin.
Valérie katseli häntä heikon hymyn värähdellessä suupielissään. Hän
näki Garnachen suoran uljaan vartalon, hänen hienon, arvokkaan ja
voimakkaan olemuksensa. Hänessä oli miestä joka tuuma.
— Olette juuri sellainen kuin toivoisin teidän olevan, vastasi Valérie.
— Olen äreä ja kärttyinen. Rakkaus ei ole milloinkaan osunut kohdalleni
ennen kuin nyt. Minkälainen mies minusta voi mielestänne tulla?
Tytön katse oli kiintynyt Garnachen takana oleviin ikkunoihin. Niiden
läpi paistava päivä tuntui antavan hänelle vastauksen, jota hän etsi.
— Huomenna on Pyhän Martin päivä, mutta katsokaapas, kuinka lämpimästi
aurinko paistaa!
— Surkea, kuviteltu Pyhän Martin kesä, syksyn hetkellinen
lenseytyminen. Sain sopivan vastauksen vertauksestanne.
— Oi, ei se ole kuviteltua, huudahti tyttö. — Auringon kirkkaudessa
ja lämmössä ei ole mitään luuloteltua. Me näemme sen ja tunnemme sen,
emmekä ole yhtään vähemmän iloissamme siitä sen tähden, että sattuu
olemaan marraskuu, pikemminkin riemuitsemme siitä sitäkin enemmän. Eikä
teidän elämänne ole vielä marraskuussa, ei vielä moneen kuukauteen.
— Sananne ovat kenties sattuvat, koska nimeni on Martin, vaikka en
olekaan pyhä. Ei, ei! Se olisi arvottomasti tehty.
— Jos rakastan sinua, Martin? kysyi Valérie hellästi.
Hetkisen Garnache tuijotti tyttöön ikään kuin tahtoisi noiden
kirkkaiden silmien lävitse tunkeutua hänen sielunsa sisimpiin
sopukoihin. Sitten hän vaipui polvilleen tytön eteen kuten rakastunut
poikanulikka ja suuteli Valérien käsiä merkiksi siitä, että hänet oli
voitettu.