Garnachella oli vain muutamia minuutteja käytettävinään kertomustaan
varten, ja lisäksi hän tarvitsi sekunnin tai pari pohtiakseen
tilannetta nykyisten tietojensa pohjalla.
Suppeasti, mutta osuvasti Garnache paljasti Florimondin murhaamiseksi
punotun juonen, ja hän riemuitsi nähdessään raivon kuvastuvan markiisin
kasvoista ja hehkuvan hänen silmistään.
— Mitä syytä on heillä turvautua niin katalaan tekoon? huudahti hän
epäilyksen ja vihan repiessä hänen mieltään.
— Heidän kunnianhimonsa. Marius himoitsee neiti de La Vauvrayen
tiluksia.
— Eikä hän saavuttaakseen tarkoituksensa empisi murhata minua?
Puhutteko tosiaankin totta?
— Annan kunniasanani takeeksi, _että se on totta_, vastasi Garnache,
katsellen markiisia terävästi. Florimond silmäili häntä hetkisen.
Noiden sinisten silmien vakava katse ja tuon joustavan äänen varma
sointu haihdutti häneltä epäilyksen rippeetkin.
— Ne konnat! huudahti markiisi. — Hupsut! hän lisäsi. — Minun
puolestani olisi Marius hyvin voinut saada Valérien. Hän olisi saanut
minut liittolaisekseen edistämään kosintaansa. Mutta nyt... Hän ojensi
kätensä ja pudisti nyrkkiään ilmassa ikään kuin taistelun uhkauksena.
— Hyvä! sanoi Garnache rauhoittuneena. — Kuulen heidän askeleensa
portaista. He eivät saa nähdä minua seurassanne.
Hetkisen kuluttua avautui ovi, huoneeseen astui hyvin upeasti puettu
Marius, ja aivan hänen takanaan seurasi Fortunio. Kummassakaan
ei näkynyt kovin pahoja jälkiä edellisen illan tapahtumista
lukuunottamatta pitkää tummanruskeata juovaa kapteenin poskessa, johon
Garnachen miekka oli sen kyntänyt.
Heidän astuessaan sisään nousi Florimond, joka istui rauhallisena
pöydässä, pystyyn ja meni herttaisesti hymyillen tervehtimään
veljeään. Hänen huumorintajuntansa oli saanut virikettä; hänellä oli
näyttelijäntaipumuksia, ja se osa, jota hän oli ottanut esittääkseen
tässä ilveilyssä, tuotti hänelle eräänlaista julmaa tyydytystä. Hän
tahtoi saada todistuksen siitä, mitä Garnache oli kertonut hänen
veljensä aikeista.
Marius otti hänen lähentelynsä hyvin kylmästi vastaan. Hän tarttui
veljensä käteen, alistui veljen suudeltavaksi, mutta hän ei vastannut
suuteloon eikä kädenpuristukseen. Florimond ei ollut sitä huomaavinaan.
— Toivon, että olet voinut hyvin, rakas Marius, hän puheli, tarttui
veljensä olkapäihin, työnsi hänet käsivarren matkan päähän ja katseli
häntä arvostelevasti. — _Ma foi_, sinähän olet muuttunut komeaksi,
sopusuhtaiseksi mieheksi. Entä äitisi, myös hän voi kai hyvin.
— Kiitos, Florimond, kyllä, vastasi Marius jäykästi. Markiisi hellitti
kätensä veljensä olkapäistä. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat yhä
naurussa, ikään kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä onnellisin hetki.
— On hauskaa olla jälleen Ranskassa, rakas Mariokseni, hän sanoi. —
Olin hullu, kun viivyin niin kauan poissa. Ikävöin päästä taaskin
Condillaciin.
Marius silmäili häntä ja koetti turhaan löytää kuumeen merkkejä.
Hän oli odottanut tapaavansa heikentyneen ja laihtuneen raukan; sen
sijaan hän näki edessään elinvoimaisen, terveen, hilpeän miehen, joka
oli pursuavan hyvällä tuulella ja silminnähtävästi hyvissä voimissa.
Hänen aikomuksensa alkoi miellyttää häntä vähemmän, Fortunion avun
herättämästä varmuudesta huolimatta. Mutta yhtäkaikki hänen oli
kuitenkin se suoritettava.
— Kirjoitit meille, että sinussa oli kuumetta, hän sanoi puolittain
kysyvästi.
— Ei se mitään. Mutta kuka sinulla on seurassasi? hän tiedusteli,
tarkastellen arvostelevasti Fortuniota, joka seisoi askeleen tai parin
päässä isäntänsä takana.
Marius esitteli kätyrinsä.
— Tämä on kapteeni Fortunio, Condillacin varusväen komentaja.
Markiisi nyökkäsi ystävällisesti kapteenille.
— Kapteeni Fortunio. Hänellä on hyvä maine onneaan etsivänä soturina.
Veljelläni on epäilemättä perheseikkoja puhuttavana minulle. Olisin
kiitollinen, jos menisitte alakertaan, herra kapteeni, ja joisitte
siellä maljan, pari odottaessanne.
Kapteeni joutui hämilleen ja vilkaisi Mariukseen. Florimond huomasi
sen. Mutta Mariuksen käytös kävi vieläkin hyytävämmäksi.
— Fortunio, hän selitti, käännähti hiukan ja laski kätensä kapteenin
olalle, — on perin läheinen ystäväni. En salaa häneltä mitään.
— Vai niin, kuten tahdot, vastasi markiisi kylmästi. Kenties ystäväsi
suvaitsee istua, ja sinä myös, Marius. Ja hän esiintyi isäntänä
reippaasti ja miellyttävästi. Osoittaen vierailleen tuolit hän pakotti
heidät istumaan ja tarjosi heille viiniä.
Marius viskasi hattunsa ja vaippansa samalle tuolille, jolle
Garnachen tamineet olivat jääneet. Pariisilaisen hatun ja vaipan hän
luonnollisesti otaksui kuuluvan veljelleen. Särkynyttä pulloa ja
lattialle valunutta viiniä hän tuskin huomasikaan, laskien sen joko
veljensä tai palvelijan kömpelyyden syyksi. He joivat kumpikin, Marius
ääneti, kapteeni esittäen maljan.
— Palaamisenne onneksi, herra markiisi.
Florimond kiitti häntä kumartamalla päätään. Sitten markiisi kääntyi
Mariuksen puoleen.
— Teillä on siis varusväkeä Condillacissa. Mitä hittoa siellä
on tapahtunut! Olen kuullut teistä outoja uutisia. Saattaisipa
melkein luulla, että te aiotte kapinoida pienessä rauhallisessa
kulmakunnassamme Dauphinéssa.
Marius kohautti olkapäitään, hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli
pahalla päällä.
— Condillacissa on huolta neiti de La Vauvrayen tähden.
Florimond hätkähti ja kumartui eteenpäin, alkaen heti näytellä
hätäilevää rakastunutta.
— Eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut? hän huudahti. Sano, ettei
hänelle ole tapahtunut mitään pahaa!
— Rauhoitu, vastasi Marius naurahtaen pilkallisesti, ja mustasukkainen
raivo teki hänen kasvonsa harmaiksi. — Ei hänelle ole mitään vahinkoa
sattunut. Pulma oli se, että minä kosin häntä, mutta hän ei huolinut
minusta, koska hän on kihlattu sinulle. Niin ollen veimme hänet
Condillaciin, yhä toivoen saavamme hänet suostutetuksi. Muistanet,
että äitini on hänen holhoojansa. Mutta tyttöä ei saatu taipumaan.
Hän lahjoi yhden miehistämme viemään häneltä Pariisiin kirjeen, ja
vastaukseksi siihen kuningatar lähetti kuumapäisen, ajattelemattoman
tomppelin Dauphinéhen huolehtimaan hänen vapauttamisestaan. Mies viruu
nyt Condillacin vallihaudan pohjassa.
Florimondin kasvoilla kuvastui kauhu ja suuttumus.
— Rohkenetko kertoa minulle sellaista? hän kivahti.
— Rohkenenko? vastasi Marius, naurahtaen ilkeästi. — Tämän asian tähden
on jo kuollut monta miestä. Sama Garnache jätti eilen illalla käsiimme
muutamia ruumiita, ennen kuin hän itse lähti toiseen maailmaan. Et voi
aavistaa, kuinka pitkälle uskallan mennä tässä jutussa. Olen valmis
lisäämään tähän asti kuolleiden luetteloon niin monta nimeä kuin
tarvitaan, ennen kuin sinä astut jalallasi Condillaciin.
— Aa! sanoi Florimond ikään kuin valo olisi äkkiä välähtänyt hänen
mieleensä. — Tämä asiako sinut siis toi luokseni! Olen epäillyt
veljenrakkauttasi, se minun on tunnustettava, rakas Marius. Mutta
sanopa, veljeni, mitä arvelet isämme toivomuksista tässä suhteessa!
Etkö kunnioita niitä vähääkään?
— Kunnioititko sinä? kivahti Marius, jonka ääni nyt kävi kovemmaksi
raivosta. — Oliko rakastuneen miehen tapaista viipyä poissa kolme
vuotta — antaa koko sen ajan kulua lähettämättä ainoatakaan sanomaa
kihlatullesi.-' Mitä olet tehnyt tukeaksesi vaatimuksiasi häneen?
— En mitään, sen myönnän, mutta —
— No niin, nyt sinun on tehtävä jotakin, huudahti Marius, nousten
seisomaan. — Olen tullut antaakseni sinulle tilaisuuden. Jos vielä
tahdot voittaa neiti de La Vauvrayen omaksesi, niin sinun täytyy
voittaa hänet minulta — miekallasi. Fortunio, sulkekaa ovi!
— Malta, Marius! huusi Florimond, näyttäen todella pelästyneeltä. —
Kuuntele minua hetkinen! Jos haluat pakottaa minut tähän luonnottomaan
taisteluun, niin anna ainakin kaiken käydä asianmukaisessa
järjestyksessä! Älkäämme taistelko täällä, näissä ahtaissa huoneissa,
vaan avoimessa ulkoilmassa. Jos tämä kapteeni suostuu sinun
sekundantiksesi, niin minä etsin jonkun ystäväni, joka tekee minulle
saman palveluksen.
— Me ratkaisemme asiamme täällä ja nyt, vastasi Marius tyynesti, mutta
jyrkästi.
— Mutta jos minä surmaisin sinut — alkoi Florimond.
— Ole huoleti, murahti Marius hymyillen ilkeästi.
— No niin, kumpi mahdollisuus hyvänsä kelpaa pohjaksi sille
kysymykselle, jonka tahdon esittää. Jos sinä tappaisit minut —
voitaisiin sitä pitää murhana. Taistelumme säännönvastaisuus ei voisi
olla herättämättä huomiota.
— Kapteeni toimii meidän kummankin sekundanttina.
— Olen kokonaan käytettävissänne, vakuutti Fortunio kohteliaasti,
kumartaen vuorotellen kummallekin veljekselle.
Florimond katseli häntä. — En pidä hänen ilmeestään, hän huomautti.
— Hän lienee sinun paras ystäväsi, Marius, et kenties salaa häneltä
mitään, mutta minä puolestani, avoimesti puhuen, toivoisin mieluummin,
että saapuvilla olisi joku minun ystäväni hänen vastustajanaan.
Marius kohautti olkapäitään.
— Puheessasi on järkeä, hän myönsi. — Mutta minulla on kiire. En voi
odottaa, kunnes sinä kävisit etsimässä jonkun ystäväsi.
— No siispä, vastasi markiisi nauraen huolettomasti, — täytyy minun
koettaa manata esille haamu huvittamaan teitä, herra kapteeni. Sitten
hän kohotti ääntään, hänen ja Mariuksen säilien sattuessa vastakkain,
ja huusi:
— Halloo, herra de Garnache! Tänne!
Huoneen toisessa päässä olevan astiakaapin ovet lennähtivät äkkiä auki,
ja niiden välistä astui esille Martin de Garnache kädessään paljastettu
miekka, joka välkkyi ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa.
Murhaajat jäivät seisomaan kauhistuneina ja kalmankalpeina. Sitten
välähti kummankin mieleen sama selitys tästä ilmiöstä. Tämä Garnache
oli samannäköinen kuin se mies, joka oli esittäytynyt sen nimisenä
tullessaan Condillaciin kaksi viikkoa sitten. Siispä se keltanaamainen,
mustatukkainen palkkasoturi, joka eilen illalla oli väittänyt olevansa
valepukuun puettu Garnache, oli petturi. Siihen johtopäätökseen he
pääsivät heti, ja niin pahasti kuin heitä harmittikin Florimondin
liittolaisen ilmestyminen, antoi se usko heille taaskin rohkeutta.
Mutta tuskin he olivat ehtineet päätellä siten, kun Garnachen ääni sen
pian kumosi.
— Herra kapteeni, hän lausui, ja Fortunio vavahti sen kuullessaan,
sillä se oli sama ääni, jonka hän oli kuullut puhuvan vain muutamia
tunteja sitten, — olen iloinen siitä, että saamme tilaisuuden jatkaa
eilen illalla keskeytynyttä otteluamme. Ja hän astui tyynesti eteenpäin.
Mariuksen miekka oli pudonnut irralleen veljen säilästä, ja molemmat
taistelijat seisoivat liikahtamatta. Fortunio syöksähti muitta mutkitta
ovea kohti. Mutta yhdellä hyppäyksellä Garnache katkaisi häneltä tien.
— Kääntykää! hän huusi. — Kääntykää! Tai minä pistän miekan selkäänne.
Pian pääsette ovesta, mutta tarvitaan kaksi miestä kantamaan teidät
siitä ulos. Varokaa saastaista nahkaanne!