Seuraavana päivänä kello kahdentoista vaiheilla saapui La Rochetten
läheisyydessä olevalle ylänteelle kaksi ratsastajaa, jotka
pysähdyttivät hevosensa antaakseen niiden hengähtää ja silmäilläkseen
jalkojensa juurella leviävällä tasangolla sijaitsevaa pientä kauppalaa.
Toinen heistä oli herra de Garnache, toinen hänen palvelijansa
Rabecque. Mutta nyt ei Garnache enää ollut irvikuva, joka Condillacissa
viime aikoina oli tunnettu Battistana, vaan herrasmies, joka hän oli
silloin, kun hän ensi kerran ilmestyi linnaan. Rabecque oli ajanut
hänen partansa ja puhdistanut hänen ihostaan ja hiuksistaan värin,
jonka hän oli aikaisemmin niihin hieronut.
Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat sisälle Mustan Karjun majatalon
portista. Tallimieheltä, joka riensi pitelemään heidän suitsiaan,
Garnache kysyi, asuiko markiisi de Condillac siellä. Hän sai myönteisen
vastauksen.
Garnache antoi määräyksen hevosten hoidosta ja käski Rabecquen syödä
itsensä kylläiseksi arkituvassa. Isännän ilmoittamana pariisilainen
sitten nousi portaita herra de Condillacin huoneeseen.
Isäntä opasti hänet talon parhaaseen huoneeseen, painoi kädensijaa,
avasi oven selälleen ja astui syrjään päästääkseen herra de Garnachen
sisään.
Huoneesta kuului ääniä, miehen hiljaista naurua ja naisen vielä
hiljaisempaa pyytelyä.
— Laskekaa minut irti, monsieur! Jumalan tähden, antakaa minun mennä!
Joku tulee.
— Mitä minua liikuttaa kenenkään tulo? vastasi ääni, joka tuntui olevan
tukahtumaisillaan nauruun.
Garnache astui huoneeseen — se oli tilava ja hyvin kalustettu,
kuten Auberge du Sanglier Noirin parhaan huoneen sopikin — ja näki
siellä katetun pöydän, josta levisi maukkaiden ruokien tuoksu,
mutta tarjoilijattaren viehkeys oli saanut vieraan unohtamaan
aterian ja kiertämään kätensä tytön vyötäisille. Kun hänen katseensa
osui kookkaaseen pariisilaiseen, hän päästi tytön irti ja käänsi
tulokkaaseen päin puolittain nauravat, puolittain ällistyneet kasvonsa.
— Kuka hitto te olette? hän tiedusteli ja hänen ruskeat silmänsä
kohdistuivat eloisan tutkivasti Garnacheen, joka puolestaan
vastasi kohteliaisuuteen, tarkastellen tyynesti tätä keskikokoista
herrasmiestä, jolla oli vaalea tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.
Tyttö hypähti syrjään ja kiiti ulos, väistäen isännän uhkaavan käden,
jonka tämä kohotti, kun hän pujahti sivuitse. Pariisilaisen sisu
kiehahti. Tämänlainen kuumeko pidätti markiisia La Rochettessa, sillä
aikaa kun Valérie sai nääntyä vankina Condillacissa?
Huulet kaartuneina tuimaan hymyyn Garnache kumarsi jäykästi, esitellen
itsensä kylmästi ja muodollisesti.
— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache. Minut lähetti hänen
majesteettinsa kuningatar Pariisista huolehtimaan siitä, että neiti
de La Vauvraye pääsee vapaaksi vankeudesta, jossa teidän äitipuolenne
häntä pitää.
Herrasmiehen kulmakarvat kohosivat, ja hänen kasvoilleen levisi melkein
loukkaava hymyily.
— Kun asia on siten, niin mitä hemmettiä teette täällä?
— Olen täällä, monsieur, vastasi Garnache nykäisten päätään taaksepäin,
koska te ette ole Condillacissa.
Hänen sävynsä oli ynseä, lähennellen halveksimista, sillä siitä
huolimatta, että hän oli edellisenä iltana päättänyt siitä lähtien aina
hillitä luontoaan, alkoi Garnachelta jo mennä maltti.
Markiisi pani merkille hänen sävynsä ja tarkasteli miestä. Eräissä
suhteissa hän piti kummastakin; toisissa suhteissa olivat ne kumpikin
hänestä vastenmielisiä. Mutta hän tajusi selvästi, ettei tätä kiivasta
herrasmiestä saanut kohdella kovin uhittelevasti; muutoin voisi koitua
ikävyyksiä. Niinpä hän viittasikin herttaisesti pöytään, jossa oli pari
pulloa höyryävien ruokalajien keskellä.
— Suvaitsette kai syödä päivällistä kanssani. Otaksun, että teillä
on jotakin asiaa minulle, koska olette tullut tänne minua etsimään.
Keskustelkaamme syödessämme. Minusta on ikävää syödä yksin. Hänen
sävynsä ja käyttäytymisensä olivat erittäin tyynnyttäviä. Garnache oli
noussut ylös aikaisin ja ratsastanut pitkän matkan; ruokien tuoksu
oli kiihottanut hänen ruokahaluaan, joka jo ennestään oli hyvä; ja
kun lisäksi hänen ja tämän herrasmiehen piti olla liittolaisia, niin
olisihan hyvä, etteivät he alkaisi riitelemällä.
Hän kumarsi vähemmän jäykästi, esitti kiitoksensa, pani hattunsa,
raippansa ja vaippansa syrjään, irrotti miekkansa ja istuutui pöytään
isännän itsensä valmistamalle paikalle.
Garnache tarkasteli nyt markiisia huolellisemmin ja löysi hänen
piirteistään paljon miellyttävää. Ne olivat avoimet ja miellyttävät,
mies vaikutti rehelliseltä.
Aterian aikana herra de Garnache kertoi matkastaan Pariisista,
käynneistään Tressanin luona ja seikkailuistaan Condillacissa. Hän
kuvasi oivallisesti, kuinka häntä oli siellä kohdeltu, ja hänen
oli vaikea valita sanoja ilmoittaakseen syyn, jonka vuoksi hän oli
naamioituna palannut esiintyäkseen Valérien vaeltavana ritarina.
Lopuksi hän puhui edellisen illan tapahtumista ja paostaan. Markiisi
kuunteli koko ajan kasvot vakavina ja totinen, tarkkaavainen ilme
silmissään, mutta pariisilaisen lopetettua väikkyi hänen huulillaan
hymy.
— Sen kirjeen nojalla, jonka sain Milanoon, odotin joitakin tämän
suuntaisia vastauksia, hän sanoi, ja Garnachea kummastutti hänen kevyt
sävynsä, samoin kuin hän oli ihmetellyt nähdessään, kuinka levollisena
mies kuunteli kertomusta Valérien vaikeasta asemasta. — Arvasin kauniin
äitipuoleni puuhailevan tällaisissa katalissa juonitteluissa, koska
hän ei lähettänyt minulle tietoa isäni kuolemasta. Mutta vilpittömästi
sanoen, monsieur, kertomuksenne voittaa hurjimmatkin kuvitteluni.
Te olette käyttäytynyt perin — perin uljaasti tässä asiassa. Näytte
oikeastaan toimineen neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi innokkaammin
kuin kuningattarella olisi ollut oikeus odottaa. Hän hymyili, ja
hänen silmissään oli paljon puhuva ilme. Garnache nojautui taaksepäin
tuolissaan ja tuijotti mieheen.
— Teidän kevyet sananne, monsieur, tällaisessa asiassa saattavat minut
ymmälle, hän virkkoi vihdoin. — Entä sitten tyttöparka, joka viruu
Condillacissa vankina sen tähden, että hän on uskollisesti pysynyt
teille antamassaan lupauksessa?
Tämä huomautus täytti tarkoituksensa. Toisen kasvot kävivät heti
vakaviksi.
— Rauhoittukaa toki, monsieur! hän huudahti, kohottaen kättään
tyynnyttävästi. — Olen loukannut teitä jollakin tavoin, se on selvää.
Tässä jutussa on jotakin, mitä en oikein käsitä. Sanoitte Valérien
kärsineen minulle annetun lupauksen tähden. Mitä tarkoitatte?
— Häntä pidetään vankina, monsieur, koska halutaan hänen menevän
avioliittoon Mariuksen kanssa, vastasi Garnache, koettaen kaikin voimin
hillitä suuttumustaan.
— _Parfaitement!_ Sikäli olin selvillä.
— No niin, monsieur, eikö muu sitten ole selvää? Koska hän on teidän
kihlattunne... Hän vaikeni. Vihdoinkin hän oivalsi lausuvansa
sellaista, mikä ei täysin pitänyt paikkaansa. Mutta toinen ymmärsi heti
hänen tarkoituksensa, heittäytyi takakenoon tuolissaan ja purskahti
nauramaan.
Veri suhisi Garnachen päässä, kun hän puristi huulensa yhteen ja
silmäili tuota herrasmiestä, joka antautui aiheettomasti hyvän tuulen
valtaan. Aivan varmasti oli herra de Condillacilla herkin huumorintaju
koko Ranskassa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, ja Garnache rukoili
palavan hartaasti, että hän tukehtuisi nauruunsa. Sen ääni sai koko
majatalon tärisemään.
— Monsieur, monsieur! hän ähkyi. — Taivaan nimessä, älkää olko noin
äkäisen näköinen! Onko minun syyni, että minua naurattaa? Koko juttu
on niin suunnattoman hullunkurinen. Kolme vuotta poissa kotoa, ja
sittenkin nainen pysyy uskollisena ja pitää hänen puolestaan annetun
lupauksen! Totisesti, monsieur, tehän olette nähnyt maailmaa, ja
teidän täytyy myöntää, että tässä on jotakin kerrassaan erikoista,
harvinaisen huvittavaa. Pieni Valérie-parkani! sopersi hän puolittain
tukahdutettujen naurunpuuskiensa lomassa, — odottaako hän minua
vieläkin? Vieläkö hän pitää minua sulhasenaan? Ja sen tähden vastaa
»ei» Marius-veljelleni! Tulimmaista! Minä kuolen nauruun.
— Minusta tuntuu, että niin teille saisikin käydä, sanoi Garnache
karkeasti, ja samalla narahti hänen tuolinsa liukuessaan lattiaa
pitkin. Hän oli noussut seisomaan ja katseli iloista isäntäänsä hyvin
kiukkuisesti, kasvot kalpeina, silmät säihkyen. Oli mahdotonta erehtyä
hänen eleistään ja sanoistaan.
— No? sanoi toinen, alkaen vihdoinkin älytä, kuinka uhkaavaksi tilanne
näytti kääntyvän.
— Monsieur, selitti Garnache, ääni perin kylmänä, — onko minun
käsitettävä tämä niin, ettette enää aio pysyä lupauksessanne ettekä
ottaa neiti de La Vauvrayeta puolisoksenne?
Synkkä puna levisi markiisin kasvoille. Hänkin nousi pystyyn ja
silmäili pöydän yli vierastaan kasvoillaan ylpeä ilme ja katse
korskeana.
— Luulin, monsieur, hän vastasi hyvin arvokkaasti, — kutsuessani teidät
pöytääni luulin, että halusitte tehdä minulle palveluksen, niin vähän
kuin saatoinkin aavistaa ansainneeni sitä kunniaa. Mutta sen sijaan
näyttää siltä, että olette tullut tänne loukataksenne minua. Olette
vieraani, monsieur. Sallikaa minun pyytää teitä poistumaan, ennen kuin
pahastun kysymyksestä, joka koskee minua yksin!
Hän oli oikeassa, ja Garnache oli väärässä. Hänellä ei ollut mitään
oikeutta ryhtyä ajamaan neiti de La Vauvrayen asioita. Mutta nyt ei
järki pystynyt häneen, eikä hän koskaan suvainnut ylimielistä kohtelua,
olipa se sitten verhottu vaikka kuinka kohteliaaseen asuun.
— Monsieur, hän virkkoi, — ymmärrän tarkoituksenne täydelleen. Puoli
sanaa minulle on yhtä hyvä kuin kokonainen lause jollekulle toiselle.
Olette kohteliain sanoin moittinut minua tunkeilemisesta. En ole
tungettelija; ja minä pahastun siitä viittauksesta.
— Vai niin! äännähti markiisi, naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.
— Jos pahastutte siitä... Loppu kävi selväksi hänen hymystään ja
liikkeestään.
— Juuri niin, monsieur, oli Garnachen vastaus. — Mutta minä en taistele
sairaiden kanssa.
Florimondin otsa meni ryppyihin, ja hänen silmiinsä tuli hämmästynyt
ilme.
— Sairaiden! hän kertasi. — Hetki sitten, monsieur, tunnuitte epäilevän
järkeäni. Onko laitanne kuten humalaisen, joka luulee, että koko
maailma on humalassa häntä lukuun ottamatta?
Garnache katsoi markiisia silmiin. Hänen äskeinen epäilyksensä alkoi
muuttua melkein varmuudeksi.
— En tiedä, kuumeko tuo sanoja kielellenne... hän aloitti, mutta hänet
keskeytti markiisi, jonka silmiin äkkiä välähti ymmärtämyksen ilme.
— Olette erehtyneet, hän huudahti. — Minussa ei ole kuumetta.
— Entä Condillaciin lähettämänne kirje? kysyi Garnache, perinpohjin
ällistyneenä.
— Mitä siitä? Voin vannoa, etten maininnut olevani kuumeessa.
— Minä voin vannoa, että mainitsitte.
— Syytätte siis minua valehtelijaksi?
Mutta Garnache heilautti kättään ikään kuin pyytäen toista jättämään
sikseen molemminpuoliset solvaukset. Heidän välillään oli joku
väärinkäsitys, sen hän tajusi, ja pelkkä hämmästys oli jäähdyttänyt
hänen raivonsa. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli nyt saada selvitetyksi
tämä hämärä seikka.
— En millään muotoa. Haluan vain selvyyttä.
Florimond hymyili.
— Lienen kirjoittanut, että _meitä_ pidätti kuume, mutta en suinkaan
sanonut, että sairas olin minä itse.
— Kuka sitten? huudahti Garnache.
— Siinäpä se, monsieur! Nyt käsitän. Vaimonihan on kuumeessa.
— Teidän —! Garnache ei rohjennut lausua sitä sanaa.
— Vaimoni, monsieur, toisti markiisi. Matka kävi liiaksi hänen
voimilleen, kun kuljimme nopeasti.
Syntyi hiljaisuus. Garnachen voimakas leuka painui rinnalle, ja hän
seisoi liikkumattomana, tuijottaen pöytäliinaan ja ajatellen viatonta
tyttöparkaa, joka odotteli Condillacissa niin varman luottavana ja
uskollisena sulhastaan, tämän palatessa Italiasta vaimoineen.
Hänen seisoessaan ja Florimondin katsellessa häntä uteliaana avautui
ovi ja isäntä astui sisään.
— Herra markiisi, hän ilmoitti. — Alhaalla on kaksi herrasmiestä
kysymässä teitä. Toinen heistä on Marius de Condillac.
— Marius? mutisi Garnache, mutta sitten hän älysi, että salamurhaajat
olivat tulleet niin nopeasti hänen kintereillään, ja hän hylkäsi
mielestään kaikki muut paitsi nykyhetkeä koskevat ajatukset. Hänellä
oli itsellään velka maksettavana niille miehille. Nyt oli aika tullut.
Hän pyörähti ympäri, ja ennen kuin hän itsekään oikein aavisti, oli hän
lausunut sanat:
— Tuokaa heidät ylös, isäntä!
Florimond katsahti häneen kummastuneena.
— Oh, kaikin mokomin, jos te niin haluatte, hän virkkoi.
Garnache vilkaisi häneen ja kääntyi sitten jälleen empivän isännän
puoleen.
— Olette kuullut, hän sanoi kylmästi. — Tuokaa heidät ylös!
— _Bien_, monsieur, vastasi isäntä ja poistui.
— Sekaantumisenne asioihini käy todella omituiseksi, monsieur,
huomautti markiisi yrmeästi.
— Kun saatte tietää, mitä varten sekaannun, niin kenties se ei ole
teistä aivan niin omituista, oli yhtä yrmeä vastaus. — Meillä on vain
hetkinen, monsieur. Kuunnelkaa, kun selitän teille, millä asialla he
saapuvat.