Vallihaudassa

Fortunio ja markiisitar riensivät yhdessä ikkunaan ja ennättivät

parhaiksi kuulemaan kumean loiskahduksen viidenkymmenen jalan päässä

alhaalla olevasta vedenpinnasta. Vähäinen kuunsirppi oli pilven

peitossa, eivätkä heidän kynttilänvalon häikäisemät silmänsä voineet

erottaa pimeässä mitään.

— Hän on vallihaudassa, huudahti markiisitar kiihtyneenä, ja Valérie,

joka istui lattialla siinä, mihin hän oli vaipunut, kun Fortunio sysäsi

hänet irti, huojutteli itseään kauhuissaan.

Markiisitar ravisteli häntä äkäisesti.

— Mitä hän oli sinulle? Mitä hän oli sinulle? hän tiukkasi kiihtyneenä.

Ja tyttö, joka vain puolittain tajusi mitä sanoi, vastasi:

— Uljain herrasmies, ylevin ystävä, mitä minulla on milloinkaan ollut.

— Pyh! Markiisitar hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi antamaan

komennuksen Fortuniolle. Mutta italialainen oli jo poistunut. Hän

ei välittänyt naisista, vaan siitä miehestä, joka oli päässyt hänen

kynsistään.

Hän saapui kohdalle, johon Garnachen oli täytynyt pudota, pysähtyi

viidenkymmenen jalan korkeudessa yön pimeyden läpi hohtavan rikotun

ikkunan alle ja valaisi tulisoihdullaan vallihaudan tummaa vedenpintaa

kaikkiin suuntiin. Ei värähdystäkään näkynyt tasaisena välkkyvässä

vedessä. Hänen takaansa kuului ääniä, ja voimakkaasti hehkuva punainen

valo ilmoitti, että hänen miehensä olivat tulossa. Hän kääntyi heidän

puoleensa ja osoitti miekallaan poispäin linnasta.

— Hajautukaa! hän huusi. — Etsikää tuolta! Hän ei ole voinut mennä

kauaksi.

Ja miehet, jotka vain hämärästi tiesivät, ketä etsittiin, riensivät

käskyn mukaisesti tarkastamaan niittykaistaletta, jossa jokaiselle

pakolaiselle täytyi käydä huonosti, sillä siellä ei ollut minkäänlaista

piilopaikkaa.

Fortunio jäi paikoilleen vallihaudan reunalle. Kumarassa hän siirtyi

linnan kaukaisimpaan kulmaukseen saakka, heiluttaen soihtuansa pitkin

maata ja tutkien pehmeää, kosteaa savea. Ihmisen olisi ollut mahdotonta

kiivetä sen yli jättämättä jälkiä. Hän saapui nurkkaukseen; saviäyräs

oli koskematon; ainakaan ei hän ollut huomannut ainoatakaan käden eikä

jalan jälkeä, joita olisi täytynyt löytyä, jos joku olisi noussut

vedestä.

Hän palasi samaa tietä takaisin ja eteni linnan itäiseen kulmaukseen

saakka, mutta tulos oli sama. Vihdoin hän suoristautui ja kävi

tyynemmän näköiseksi; hänen hätäinen kiireensä oli mennyt, ja

rauhallisesti hän nyt kohotti soihtuaan ja antoi sen taaskin valaista

vedenpintaa. Hän katseli sitä hetkisen, ja hänen tummissa silmissään

oli melkein valittavan haaveileva ilme.

— Hukkunut! hän sanoi ääneen ja pisti miekkansa tuppeen.

Ylhäältä ikkunasta kuului huuto. Hän katsahti sinne ja näki

leskimarkiisittaren ja hänen poikansa.

— Oletteko saanut hänet kiinni, Fortunio?

— Kyllä, madame, vastasi hän vakuuttavasti. — Saatte hänen ruumiinsa,

milloin vain tahdotte. Hän on tuolla alhaalla. Ja hän osoitti veteen.

Nähtävästi hypätessään oli Garnache ollut valmis siirtymään toiseen

— ja hän toivoi parempaan — maailmaan. Hän oli kiepahtanut ilmassa

kahdesti ympäri, tullut jalat edellä kaivannon kylmään veteen ja

painunut, kunnes hänen varpaansa koskettivat ainetta, joka ei ollut

yhtä pehmeää kuin vesi, mutta antoi kuitenkin perään. Kummastuneena

siitä, että hän oli pysynyt tajuissaan siihen saakka, hän kuitenkin

ajoissa oivalsi, että hän oli painumassa mutaan, että hän oli jo

nilkkaa myöten siihen uponnut. Rajun voimakas potkaisu molemmilla

jaloilla irrotti hänet heti, ja hän tunsi hitaasti kohoavansa pinnalle.

Vedenpinta särkyi, ja hänen päänsä kohosi yön koleaan pimeyteen. Hän

veti syvän henkäyksen kylmää, mutta virkistävää ilmaa ja liikutellen

käsiään hiljaa veden alla ui tyynesti, ei kaivannon reunalle, vaan

linnan seinustalle, johon painautuneena hän arveli voivansa säilyä

huomaamatta. Onneksi hän löysi kahden kiven välisen raon; hän

ei sitä nähnyt, vaan tunsi sen sormillaan haparoidessaan pitkin

graniittiseinää. Hän pysytteli hetkisen kiinni siinä ja punnitsi

asemaansa. Ylhäältä kuului ääniä, ja sinne katsahtaessaan hän näki

valonhohteen särkemästään aukosta.

Hämmästyksekseen hän huomasi voimiensa palaavan. Heittäytyessään

ikkunasta hän oli tuskin jaksanut hypätä, hän oli ollut yltäpäältä

hiessä ja luullut voimiensa tyyten ehtyneen. Vallihaudan jääkylmä vesi

tuntui olleen omiaan reipastuttamaan häntä, pyyhkäisemään pois hänen

väsymyksensä ja uudistamaan hänen tarmonsa. Hänen päänsä oli selvä ja

aistinsa herkät, ja hän alkoi miettiä, mitä hänen olisi paras tehdä.

Ensiksi hänen mieleensä luonnollisestikin juolahti uida vallikaivannon

reunalle, kiivetä siitä ylös ja lähteä juoksemaan. Mutta ajatellessaan,

kuinka avointa ympäristö oli, hän tajusi, että se koituisi hänen

tuhokseen. Pian tultaisiin ottamaan selkoa, miten hänelle oli käynyt,

ja kun ei häntä löydettäisi vedestä, etsittäisiin häntä läheisyydestä.

Hän koetti asettua takaa-ajajiensa sijaan, ajatella heidän tavallaan,

parhaansa mukaan arvailla, kuinka he toimisivat, ja sitten hänen

mieleensä välähti ajatus, jota kannatti miettiä. Hänen asemansa oli

joka tapauksessa vieläkin hyvin epätoivoinen; siinä suhteessa hän ei

antautunut harhaluulojen valtaan. Hän ei ollut kylliksi toiveikas

uskoakseen että hänen hukkumistaan pidettäisiin varmana.

Hän hellitti otteensa muurista ja alkoi varovasti uida itäistä

kulmausta kohti. Jos tultaisiin ulos, niin olisi pakko laskea

nostosilta. Hän sijoittuisi niin, että se laskettaessa peittäisi hänet

ja piilottaisi hänet näkyvistä. Hän kiersi rakennuksen kulman ympäri,

ja nyt siirtyi kuun edestä pois ystävällinen pilvi, jonka takana se oli

ollut, ja heikko hopeinen hohde välkkyi vedenpinnalla hänen edessään.

Mutta tuolla edessäpäin oli jotakin mustaa kaivannon yläpuolella. Heti

hän tunsi sen sillaksi. Se oli alhaalla. Ja selityksen siihen hän tiesi

muistaessaan, ettei käskynhaltija ollut vielä poistunut Condillacista.

Vähät hän välitti, oliko asia niin vai näin.

Muutamilla nopeilla, äänettömillä vedoilla hän pääsi sen luokse. Hän

empi hetkisen ennen kuin uskaltautui sen alla vallitsevaan pimeyteen;

sitten hän ajatteli, että hänen oli mentävä sinne tai jouduttava ilmi,

ja ui eteenpäin. Hän lähestyi muuria ja hapuillessaan eteenpäin osuivat

hänen käteensä riippuvat ketjut, jotka ulottuivat veteen saakka.

Tarttuen niihin molemmin käsin hän jäi riippumaan.

Ensimmäistä kertaa sinä iltana hänen sydämentykytyksensä nyt todella

kiihtyi. Hän odotteli pimeässä, aika tuntui hänestä vierivän kovin

hitaasti, ja hän oli hyvin levoton.

Pian hän erotti askelten töminää ja äänten sorinaa, jonka ylitse

kuului Fortunion huuto. Sillalla hänen päällään juostiin raskaasti,

ja jalkojen kopse tuntui alhaalla olevasta miehestä ukkosen jymyltä.

Hänen kummallekin puolelleen vallihautaan loi soihtu punaista,

hulmuavaa valoa. Sillalla juokseva mies oli pysähtynyt. Valo liikkui

sinne tänne, ja Garnache melkein vapisi, odottaen joka hetki, että sen

säteet tunkeutuisivat sinne, missä hän riippui, ja paljastaisivat hänet

piilottelemassa kuten säikähtänyt vesirotta. Mutta mies lähti jälleen

liikkeelle, ja valo lakkasi lepattamasta.

Hänestä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys ennen kuin miehet

palasivat ja marssivat taaskin hänen ylitseen. Hän sai odottaa vielä

toisen iäisyyden ennen kuin kavioiden kopse pihalla ja kumahdukset

siltapalkeilla ilmoittivat hänelle, että Tressan ratsasti kotiinsa.

Mutta sitten, kun kapse eteni, kuului taaskin äänten sorinaa ylhäältä.

Eikö kaikki ollut ohitse vieläkään? Eikö tämä koskaan päättyisi? Hän

tunsi, että jos hänen pitäisi olla vedessä vielä jonkin aikaa, niin hän

olisi auttamattomasti mennyttä; hän kohmettuisi niin, ettei jaksaisi

uida suojakaivannon poikki.

Äkkiä kantautui hänen korviinsa ensimmäinen ilahduttava ääni sinä

iltana. Ketjut kalisivat, saranat kitisivät, ja hänen yläpuolellaan

oleva laaja, tumma katos alkoi vähitellen kohota. Sen liike kiihtyi,

kunnes se vihdoin pysähtyi pystyasentoonsa, liittyen tiiviisti linnan

muuriin, ja kuun himmeät valonsäteet osuivat hänen kylmettyneille

kasvoilleen.

Hän päästi ketjut irti ja ui toiselle puolelle niin nopeasti ja

äänettömästi kuin suinkin voi. Äyräälle kiivettyään hänen voimansa

olivat melkein lopussa. Hetkiseksi hän kyykistyi sinne kuuntelemaan.

Oliko hän lähtenyt liikkeelle liian hätäisesti? Oliko hän ollut

varomaton?

Takaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän ryömi hiljaa pois kovalta

tieltä, jolle oli noussut vedestä. Kun hänen jalkojensa alla sitten oli

joustava, pehmeä nurmikko, ei hän enää lainkaan muistanut kohmetustaan.

Oli vielä jonkin verran toista tuntia puoliyöhön, kun Garnache

likomärissä vaatteissaan lähti Condillacista. Hän suuntasi matkansa

pohjoiseen ja jatkoi juoksuaan, kunnes hän oli edennyt suunnilleen pari

kilometriä, jolloin hänen oli pakostakin hiljennettävä vauhtiaan.

Hänen päämääränsä oli Voiron, jossa hänen palvelijansa Rabecquen piti

majailla Beau Paonin majatalossa valmiina ottamaan hänet vastaan millä

hetkellä hyvänsä. Jo kerran ennen, mennessään Condillaciin, hän oli

kulkenut samaa tietä, ja se oli niin suora, että tuntui tuskin olevan

pelättävissä, että hän voisi siitä erehtyä. Yhä eteenpäin hän juoksi

nousevan kuun valaistessa tietä; ilma oli niin tyyni, että märistä

vaatteista huolimatta häntä ei vähääkään palellut.

Asteltuaan ripeästi kolme tuntia Garnache saapui vihdoin Voironiin,

ja hänen askeleensa kajahtelivat hiljaisilla kaduilla, pelästyttäen

kulkukissan tai pari, jotka olivat saalistamassa ovien edustoilla.

Pienessä kaupungissa ei ollut yövahtia eikä valaistusta, mutta

himmeässä kuutamossa Garnache etsi Beau Paonin majataloa ja löysi sen

hieman harhailtuaan. Räikeänvärinen riikinkukko pyrstö levitettynä

koristi ovea, jota Garnache jyskytti ja potki ikään kuin olisi aikonut

särkeä sen.

Se avautui jonkin ajan kuluttua, ja puolipukeissa oleva mies, jolla

oli kynttilä kädessä ja yömyssy harmailla hiuksillaan, työnsi raosta

näkyviin äkäiset kasvonsa.

Nähtyään sisälle pyrkivän ränsistyneen ja ryvettyneen olennon isäntä

olisi sulkenut oven jälleen, peläten joutuneensa tekemisiin jonkun

hurjan vuoristorosvon kanssa, mutta Garnache esti sen jalallaan.

— Täällä majailee eräs Rabecque-niminen mies Pariisista. Minun täytyy

heti saada puhua hänen kanssaan. Garnachen sanat ja niiden ripeä,

käskevä sävy tehosivat isäntään.

Rabecque oli näytellyt korkeata herraa sen viikon ajalla, jonka hän oli

viettänyt Voironissa, ja saanut talonväen kohtelemaan häntä alistuvasti

ja kunnioittavasti. Se seikka, että tämä kopeasävyinen ryysyläinen

vaati tavata häntä siihen aikaan yöstä, vähät välittäen siitä, kuinka

paljon hän vaivaisi suurta herra Rabecquea, tuotti myös hänelle

jossakin määrin arvonantoa, vaikka siihen vielä sekaantuikin hieman

epäluuloa.

Isäntä käski pariisilaista sisään. Hän ei oikein tiennyt, antaisiko

herra Rabecque hänelle anteeksi häiritsemisen; hän ei voinut sanoa,

suostuisiko herra Rabecque ottamaan vastaan tämän vieraan sellaiseen

aikaan; luultavasti hän ei suostuisi. Mutta sittenkin sai mies astua

sisään.

Garnache keskeytti hänet jyrkästi ennen kuin hän oli edes päässyt

selittelyjensä puoliväliin, sanoi nimensä ja käski hänen ilmoittaa

sen Rabecquelle. Lakeijan vilkkaus, kun hän ponnahti vuoteestaan

kuullessaan, kuka tulija oli, vaikutti isäntään hyvin voimakkaasti,

mutta ei puoliksikaan niin voimakkaasti kuin se, että hän pian sai

nähdä, kuinka nöyrästi tämä suuri herra Rabecque Pariisista esiintyi

joutuessaan vastakkain portaiden alapäässä odottavan kulkurin kanssa.

— Oletteko terve ja vahingoittumaton, monsieur? huudahti Rabecque

kunnioittavan riemastuneesti.

— Kyllä, ihmeen kautta, _mon fils_, vastasi Garnache naurahtaen. — Auta

minut vuoteeseen ja tuo minulle sitten malja maustettua viiniä. Olen

uinut vallihaudan poikki ja suorittanut muitakin ihmeellisiä tekoja

tässä puvussani.

Isäntä ja Rabecque häärivät nyt yhdessä palvelemassa häntä, ja

kun hän vihdoin lopen uupuneena oli pitkänään hyvältä tuoksuvien

lakanoiden välissä ja hänestä tuntui, että hän todennäköisesti nukkuisi

tuomiopäivään saakka, hän antoi viimeiset määräyksensä.

— Herätä minut päivän sarastaessa, Rabecque, hän sanoi unisesti. —

Meidän on lähdettävä liikkeelle silloin. Laita hevonen ja vaatteet

valmiiksi! Sinun on pestävä minut puhtaaksi, ajeltava partani ja

muutettava minut jälleen samaksi mieheksi, joka olin, ennen kuin

temppusi ja värisi tekivät minut siksi, jona olen ollut yli viikon.

Vie pois valo! Päivän koittaessa! Älä anna minun maata kauempaa, jos

pidät palveluspaikastasi. Huomenna saamme toimia nopeasti. Päivän —

sarastaessa — Rabecque!