Ei kukaan ole nauttinut taistelusta enemmän kuin Martin de Garnache,
eikä hän nytkään jäänyt miettimään, että nyt hän todennäköisesti saisi
tyydyttää tätä haluaan liiaksikin. Noiden kolmen miehen ilmestyminen
hänen eteensä karkoitti hänen mielestään kaikki muut ajatukset, paitsi
pian alkavan ottelun.
Hän kävi asentoon torjuakseen heidän hyökkäyksensä; hänen katseensa oli
valpas, huulet tiukasti yhteen puristetut, polvet kuin teräsjoustimet.
Fortunion johdolla karkasivat miehet hänen kimppuunsa, ja seuraavien
minuuttien aikana kaikunut melu, taistelevien raskas huohotus,
kiroustulva, askelten töminä, kun he hypähtelivät sinne tänne, ja ennen
kaikkea miekkojen kalskahteleminen vastakkain, täytti huoneen ja kuului
linnan pihalle saakka.
Kului minuutteja, mutta he eivät mahtaneet mitään tälle yhdelle
ainoalle miehelle; näytti siltä, ettei hän heilutellut yhtä, vaan
kymmentä säilää, niin nopeat olivat hänen liikkeensä, niin vinhasti
sujahteli hänen miekkansa kaikkiin suuntiin. Jos hän olisi pysynyt
paikallaan, olisi hän pian saattanut saada surmansa, mutta hän
perääntyi hitaasti etuhuoneen ovea kohti. Valérie seisoi vielä siellä,
katsellen taistelua kauhistunein silmin ja henkeään pidättäen.
Omalla tavallaan hän auttoi Garnachea, vaikka hänellä itsellään
ei ollut siitä aavistustakaan. Hän piti kädessään haaraista
kynttilänjalkaa, jonka kuusi kynttilää oli tämän myrskyisen näyttämön
ainoana valaistuksena, ja niiden valo sattui Garnachen ahdistajien
silmiin, joten hän näki heidän kasvonsa, samalla kun hänen kasvonsa
olivat varjossa.
Pariisilainen vetäytyi yhtä mittaa taaksepäin ovea kohti. Hän ei voinut
sitä nähdä, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Hän tiesi sen olevan
suoraan sen oven vastassa, joka avautui portaisiin, ja viimemainitun
mukaan hän ohjasi peräytymistään.
Tarkkaillessaan Valérie arvasi, että hänen aikomuksensa oli tulla
sisempään huoneeseen, päästä sen kynnyksen yli, jolla hän itse seisoi.
Melkein koneellisesti hän astui taaksepäin askeleen tai pari antaakseen
Garnachelle tietä. Tämä liike oli vähällä maksaa pariisilaisen hengen.
Kun valo ei enää niin räikeästi osunut Fortunion silmiin, näki tämä
paremmin kuin siihen asti ja suuntasi vikkelästi murhaavan piston
suoraan Garnachen sydäntä kohti. Pariisilainen hypähti taaksepäin, kun
miekan kärki oli vain tuuman päässä hänen rinnastaan.
— Pankaa kynttilänne, mademoiselle, hän pyysi, uuninreunustalle
taakseni! Sijoittakaa sinne toinenkin kynttilänjalka!
Valérie kiiruhti kerkeästi täyttämään pyyntöä, vaikka hänen päätänsä
huimasi ja hänestä oli kaikki sekavaa kuin painajaisessa. Ja kun valo
taas oli Garnachen takana, se antoi hänelle vastustajiin verrattuna
saman pienen edun kuin aikaisemminkin. Reippaasti hän lausui uuden
määräyksen.
— Jaksatteko siirtää pöytää, mademoiselle? hän kysyi. — Koettakaa se
kiskoa tänne seinän viereen minusta vasemmalle, niin lähelle ovea kuin
suinkin saatte!
— Minä koetan, läähätti tyttö huulet kuivina ja riensi tekemään työtä
neuvottua. Tietämättään hän nyyhkytti kiihkeästi ehättäessään auttamaan
Garnachea mahdollisimman tehokkaasti. Hän tarttui rajusti jykevään
tammipöytään ja alkoi vetää sitä lattian poikki, kuten Garnache oli
pyytänyt. Fortunio älysi, mitä oli tekeillä, arvasi Garnachen aikeet
ja yritti äkkiryntäyksellä raivata itselleen tien huoneeseen. Mutta
Garnache piti varansa. Terässäilät kirskahtivat vastakkain, sitten
kuului kumea tömähdys, ja Fortunio oli jälleen vartiohuoneessa, minne
hän oli peräytynyt pelastaakseen nahkansa.
Taistelu keskeytyi sen jälkeen vähäksi aikaa, ja Garnache laski
miekkansa alas lepuuttaakseen kättään, kunnes hänen kimppuunsa
uudelleen käytäisiin. Oven toiselta puolen kapteeni kehotti häntä
antautumaan. Hän piti sellaista ehdotusta loukkauksena ja joutui
hetkeksi kiihkon valtaan.
— Antautua? hän karjaisi. — Antautua teille, murhaajat! Saatte
miekkani, jos tulette sitä noutamaan, mutta saatte sen kurkkuunne.
Vuorostaan raivostuneena Fortunio kumartui kuiskuttamaan toverinsa
korvaan, antaen tälle määräyksen. Sitä totellen astui mies esiin,
käyden miekkasille Garnachen kanssa. Äkkiä hän laskeutui polvilleen, ja
hänen päänsä ylitse Garnache äkkiä näki vastassaan Fortunion miekan.
Se oli sukkela temppu ja oli hyvin vähällä lopettaa Garnachen puuhat.
Mutta vaikka se hämmästyttikin häntä, oivalsi hän samalla myös sen
tarkoituksen. Hänen säilänsä alitse piti polvistuneen miehen syöstä
miekkansa hänen ruumiiseensa. Samalla kun Valérielta pääsi varoittava
huudahdus, hän hypähti syrjään seinän viereen, missä hän oli suojassa
Fortunion aseelta, kääntyi äkkiä ja pisti miekkansa kyljittäin
polvillaan olevan palkkasoturin lävitse.
Kaiken sen hän oli suorittanut koneellisesti, pikemminkin vaiston
kuin järjen ohjaamana. Ja kun kaikki oli ohitse ja juoni oli noin
tehokkaasti kääntynyt hänen vastustajansa turmioksi, hän tuskin
käsitti, kuinka hän oli sen tehnyt.
Kaatuneen ruumis telkesi nyt oviaukon, ja sen takana seisoi Fortunio
uskaltamatta tunkeutua eteenpäin, peläten, että näkymätön säilä —
Garnache oli yhä aivan seinän vieressä — tekisi hänelle samanlaisen
tempun.
— Älkää katselko tätä, mademoiselle, rukoili Garnache lempeästi. —
Olkaa rohkea, koettakaa olla rohkea!
Valérie koetti terästää horjuvaa rohkeuttaan; ponnistaen tahtoaan hän
käänsi katseensa ovelta ja silmäili pariisilaisen tyyniä, pelottomia
kasvoja. Garnachen valppaiden silmien näkeminen tuntui uudelleen
valavan häneen luottamusta ja uljuutta.
— Tässä on pöytä, monsieur, hän sanoi. — En voi saada sitä lähemmäksi
seinää.
Garnache ymmärsi, ettei sen syynä ollut tytön rohkeuden eikä voimien
loppuminen, vaan se seikka, että hän itse oli sillä kohdalla, johon
hän oli pyytänyt Valérieta työntämään pöydän. Hän viittasi tyttöä
väistymään, ja tämän siirryttyä hän syöksähti äkkiä ja nopeasti
sivulle, tarttuen pöytään, mutta pitäen miekkaa edelleen kahdella
sormellaan. Hän oli saanut vankan pöydän työnnetyksi puolitiehen oven
eteen ennen kuin Fortunio käsitti tilanteen. Heti koetti kapteeni
käyttää sitä edukseen, luullen pääsevänsä Garnachen kimppuun tämän
huomaamatta. Mutta niin pian kuin hänen nenänsä tuli näkyviin
ovenpielen takaa, välähti Garnachen miekka hänen silmiensä edessä,
pakottaen hänet vetäytymään takaisin verinen naarmu poskessaan.
— Varokaa, herra kapteeni, pilkkasi pariisilainen. — Jos olisitte
tullut tuuman verran kauemmaksi, olisitte saattanut menettää henkenne.
Portaista kuului askelia ja Garnache ryhtyi taas työhönsä, työntäen
pöydän avoimen oven eteen. Hänellä oli nyt hetkinen levähdysaikaa,
sillä haavoittuneena — joskin lievästi — ei Fortunio todennäköisesti
ahdistaisi häntä ennen kuin olisi saanut toisia avukseen. Ja sillä
aikaa kun toisia saapui, sillä aikaa kun heidän ääntensä hyminä
kävi yhä kuuluvammaksi ja heidän askeleensa lopulta kajahtelivat
vartiohuoneen paljailla lattialankuilla, oli Garnache temmannut
tuolin ja heittänyt sen pöydän alle suojaksi alhaalta suunnattuja
hyökkäyksiä vastaan sekä viskannut toisen tuolin pöydälle korottamaan
ja lujittamaan varustustaan.
Barrikaadinsa takaa hän tirkisteli ulompaan huoneeseen saadakseen
selville uusien vastustajiensa lukumäärän ja näki hämmästyksekseen
Fortunion vierellä vain neljä miestä. Heidän takaansa hän erotti
varjossa seisovan naisen hahmon ja tämän vierellä yhden miehen, joka
oli lyhyt ja pyylevä.
Nainen tuli lähemmäksi, ja hän näki, että se oli itse leskimarkiisitar.
Pyylevä olento siirtyi markiisittaren kanssa valojuovaan, joka tulvi
Garnachen puolustamasta oviaukosta, ja se paljasti hänen kasvonsa;
hän oli herra de Tressan. Jos Garnache vielä siihen asti oli ollut
vähääkään epävarma epäillessään käskynhaltijan vilpittömyyttä, niin nyt
se epävarmuus haihtui.
Äkkiä päästi markiisitar säikähtyneen kirkaisun. Hänen katseensa oli
osunut Mariukseen, ja hän riensi poikansa luokse. Tressan kiiruhti
hänen perässään, ja yhdessä he nostivat nuorukaisen lattialta ja
auttoivat hänet tuolille. Hän jäi istumaan hieroen vaivalloisesti
kädellään epäilemättä kipeää otsaansa. Oli selvää, että hän oli
tointumassa, ja Garnache huomasi harmikseen, että hänen iskunsa
oli ollut liian heikko. Leskimarkiisitar kääntyi häntä lähestyneen
Fortunion puoleen, ja hänen silmänsä näkyivät alkavan kiilua, kun
italialainen sanoi hänelle jotakin.
— Garnache? kuuli pariisilainen markiisittaren ääntävän ja näki
Fortunion osoittavan peukalollaan ovelle päin.
Markiisitar näytti unohtavan poikansa, ja tirkisti oviaukosta
Garnachea, joka näkyi epäselvästi häntä rinnan korkeudelle saakka
suojaavan huonekaluröykkiön takaa. Sanaakaan hän ei virkkanut
pariisilaiselle, vaan katseli häntä hetkisen huulet tiukasti yhteen
puristettuina ja kalpeilla kasvoilla pelästynyt, kiukkuinen ilme.
Sitten hän kuului sanovan Fortuniolle:
— Mariuksen ehdotuksestahan hänet pantiin vartioimaan tyttöä.
Hän vilkaisi lattialla viruviin ruumiisiin, joista toinen oli melkein
hänen jalkojensa juuressa, toinen juuri oven sisäpuolella, nyt melkein
piilossa pöydän varjossa. Sitten hän komensi hurjistuneena miehiään
käskien heidän kaataa kumoon esteen ja ottaa pariisilaiskoiran kiinni
elävänä.
Mutta ennen kuin sotilaat ennättivät liikahtaa totellakseen häntä,
kajahti Garnachen ääni käskevänä huoneessa.
— Sananen teille, herra de Tressan, ennen kuin leikki alkaa! hän
huusi, ja hänen sävynsä oli niin käskevä, että miehet pysähtyivät kuin
lattiaan naulattuina vilkuillen markiisittareen ja odottaen häneltä
uutta määräystä.
— Mitä sanomista teillä on minulle? tiedusteli Tressan, koettaen tehdä
sävynsä röyhkeäksi.
— Tämä: Palvelijani tietää, missä olen, ja jollen aivan lähipäivinä
pääse vahingoittumattomana Condillacista hänen luokseen, on hänen
ratsastettava Pariisiin ja vietävä sinne minulta saamansa kirje.
Siinä kirjeessä syytetään teitä osallisuudesta näihin Condillacissa
suoritettuihin häpeällisiin vehkeilyihin. Siinä selostetaan,
kuinka te epäsitte minulta apunne, kuinka uhmailitte kuningattaren
käskyjä, joiden tuojana minä olin; ja jos lisäksi saadaan näytetyksi
toteen, että minä olen menettänyt henkeni teidän petollisuutenne ja
niskuroimisenne tähden, niin lupaan, ettei mikään koko maailmassa voi
pelastaa teitä hirsipuusta.
— Älkää kuunnelko häntä, monsieur! huudahti markiisitar nähdessään
Tressanin hätkähtävän ja perääntyvän äkillisen pelon vallassa. — Se ei
ole muuta kuin epätoivoisen miehen juoni.
— Ottakaa varteen sanani tai älkää niistä huoliko! jatkoi Garnache
Tressanille. — Olette saanut varoituksen. En odottanut näkeväni teitä
täällä tänä iltana. Mutta tapaamisemme vahvistaa pahimmat epäluuloni,
ja jos minun on kuoltava, niin on kuollessani omatuntoni rauhallinen
tietäessäni, että jättäessäni teidät alttiiksi hänen majesteettinsa
kuningattaren vihalle en ole uhrannut viatonta ihmistä.
— Madame... aloitti käskynhaltija kääntyen markiisittaren puoleen.
Mutta tämä keskeytti kärsimättömänä sanat, jotka hän aikoi lausua,
hänen kielellään pyörivän rukouksen, että markiisitar ajattelisi hieman
ennen kuin antaisi surmata tämän pariisilaisen.
— Monsieur, sanoi rouva de Condillac, — voitte hieroa kauppaa hänen
kanssaan, sitten kun hänet on pidätetty. Tahdomme hänet käsiimme
elävänä. Tuokaa tuo lurjus ulos — elävänä! hän komensi miehiään
ja hänen äänensä oli nyt siksi päättäväinen, ettei yksikään enää
uskaltanut vitkastella.
Garnache hymyili Valérielle, kun nämä sanat lausuttiin. — He tahtovat
minut elävänä. Se on ilahduttava seikka. Pysykää uljaana! Saatan
tarvita apuanne ennen kuin olemme tästä selviytyneet.
— Minä olen valmiina, monsieur, vakuutti tyttö pelostaan huolimatta.
Sitten hyökkäys alkoi, ja pariisilainen olisi voinut nauraa nähdessään,
kuinka kaksi murhamiestä, joista kumpikaan ei halunnut kunniaa käydä
hänen kimppuunsa yksin, estivät toisiaan koettaessaan päästä häneen
käsiksi yhtä aikaa.
Vihdoin leskimarkiisitar komensi yhden miehistään menemään sisään. Mies
tuli, mutta hänet torjui takaisin miekka, joka suhahti häntä kohti
vallituksen ylitse.
Tapahtumien kehityksessä olisi tapahtunut keskeytys, jollei Fortunio
olisi astunut esille toistaakseen erään miehensä kanssa saman tempun,
joka jo oli maksanut hänelle yhden sotilaan hengen. Hänen toverinsa
laskeutui polvilleen, pisti miekkansa pöydän alitse ja tuolin jalkojen
välitse ja koetti pistää Garnachea jalkoihin. Samalla tarttui kapteeni
pöydällä olevan tuolin selkämykseen, pyrkien ahdistamaan Garnachea sen
ylitse. Temppu onnistui siinä määrin, että pariisilaisen oli pakko
peräytyä. Pöytä tuntui todennäköisesti muuttuvan hänen turmiokseen
turvan asemesta. Salamannopeasti hän notkisti toisen polvensa, koettaen
pakottaa alhaalla olevan miehen vetäytymään takaisin. Mutta samat
esteet, joiden olisi pitänyt häiritä ahdistajia, olivat tällä kertaa
vielä pahemmin Garnachen vastuksina. Juuri silloin Fortunio tempasi
tuolin pöydältä ja sinkautti sen eteenpäin. Yksi sen jaloista osui
Garnachen oikeaan käteen ja turrutti sen sekunnin ajaksi. Miekka
kirposi hänen kädestään, ja Valérie kirkaisi ääneen luullen taistelun
olevan lopussa. Mutta seuraavalla hetkellä oli pariisilainen pystyssä,
säilä jälleen lujasti kourassa, vaikka hänen käsivartensa vielä
tuntuikin vähän turralta.
— Vaippa, mademoiselle! Tuokaa minulle vaippa! hän pyysi.
Valérie sieppasi vaipan, joka oli tuolilla hänen makuuhuoneensa oven
pielessä, ja ojensi sen hänelle. Hän kiersi sen kahdesti vasemman
käsivartensa ympäri, antaen sen laskoksien riippua höllällä ja eteni
taaskin yrittääkseen selviytyä pöydän alta uhkaavasta miehestä.
Hän heitti vaipan niin, että se kietoutui miekan ympärille, kun se
seuraavan kerran tuli näkyviin. Astahtamalla ripeästi sivulle hän
syöksähti pöydän ääreen, ja hänen viuhuva säilänsä ajoi takaisin
miehen, joka ahdisti häntä pöydän ylitse. Paiskautuen sitä vastaan koko
painollaan hän sysäsi sen takaisin, kunnes se taaskin oli tiukasti
puristettuna pihtipielien väliin, niin että tuoli jäi aivan hänen
jalkojensa juureen. Alhaalla oleva mies oli tällä välin saanut säilänsä
vapaaksi ja koetti uudelleen käyttää sitä. Se oli hänen loppunsa.
Taaskin Garnache kietaisi hänen miekkansa vaipan laskoksiin, potkaisi
tai oikeammin työnsi jalallaan tuolin syrjään, kumartui äkkiä, pisti
miekkansa pöydän alle ja tunsi sen uppoavan kiusanhenkensä ruumiiseen.
Kuului ähkäisy ja käheä rykäisy, mutta ennen kuin Garnache sitten ehti
nousta pystyyn, huudahti Valérie hänelle varoittavasti. Pöytää oli
äkkiä tyrkätty eteenpäin melkein hänen päälleen; sen reuna sattui hänen
vasempaan olkaansa, singoten hänet askeleen mitan taaksepäin pitkälleen
lattialle.
Pystyyn nouseminen ja ilman haukkominen — sillä hän oli kaatuessaan
saanut kelpo täräyksen — vaativat vain hetkisen. Mutta sillä aikaa oli
Fortunio työntänyt pöydän syrjään, ja hänen miehensä työntyivät sisälle.
He karkasivat Garnachen kimppuun yhdessä rykelmässä, päästellen hurjia
pilkkahuutoja. Nopeasti hän kävi puolustusasentoon ja perääntyi heidän
tieltään, kunnes hänen hartiansa olivat kiinni seinälaudoituksessa,
joten hän ainakin oli varma siitä, ettei kukaan voinut hyökätä hänen
päällensä takaapäin. Hänellä oli vastassaan kolme säilää. Fortunio oli
jäänyt ovelle, jossa hän, haavoittunut poski veren peitossa, silmäili
näyttämöä. Markiisitar seisoi hänen vieressään, ja aivan heidän
takanaan oli Tressan kauhun vallassa.
Mutta tälläkin uhkaavan vaarallisella hetkellä liitivät Garnachen
ajatukset ensimmäiseksi Valériehen. Hän tahtoi säästää tytön näkemästä
sitä näkyä, joka pian avautuisi silmien eteen tässä teurastussalissa.
— Huoneeseenne, mademoiselle! hän huusi. — Te häiritsette minua,
hän lisäsi, siten pakottaakseen tytön tottelemaan. Valérie noudatti
kehotusta, mutta vain osittain. Hän ei mennyt edemmäksi kuin huoneensa
ovelle, jonne hän jäi seisomaan, katsellen taisteluntelmettä, kuten hän
aikaisemmin oli seisonut sitä katselemassa etuhuoneen ovella.
Äkkiä hän sai mielijohteen. Garnache oli sitä ennen päässyt
edullisempaan asemaan perääntymällä ovesta sisempään huoneeseen. Eikö
hän voisi menetellä samoin uudelleen ja parantaa mahdollisuuksiaan
perääntymällä nyt Valérien huoneeseen?
— Tänne, herra de Garnache! Minun huoneeseeni!
Markiisitar vilkaisi häneen päin ja naurahti pilkallisesti. Hänen
mielestään oli Garnachella siksi kiperät paikat, ettei hän voinut
yrittää niin uhkarohkeata temppua. Jos hän uskaltaisi irrottaa selkänsä
seinästä, kohtaisi häntä tuho nopeammin kuin asiain näin ollen. Mutta
niin ei Garnache ajatellut. Hänen vasemman käsivartensa ympärille
kiedottu vaippa tarjosi hänelle jonkin verran etua, ja hän käytti sitä
mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Hän pyyhkäisi sen liepeellä yhtä
vastustajaansa vasten kasvoja ja survaisi sen jälkeen miestä vatsaan
ennen kuin tämä ehti päästä jälleen miekkailuasentoon, samalla kun
hän toistamiseen heilauttamalla vaippaa kietaisi siihen säilän, joka
kerkeästi sujahti hänen paljastamaansa kohtaa kohti.
Markiisitar sadatteli, ja Fortunio kertasi hänen kirouksiaan.
Garnache pyörähti nyt irti seinästä ja sijoittui selin Valériehen päin
päättäneenä toimia hänen neuvonsa mukaan. Mutta juuri sillä hetkellä
hän ensimmäisen kerran tämän verileikin kestäessä kysyi itseltään: mitä
varten? Hänen käsivartensa olivat raskaat väsymyksestä, hänen suutaan
kuivasi, ja isoja hikihelmiä oli hänen otsallaan.
Tähän asti oli hänen mielensä ollut kiintynyt yksinomaan taisteluun,
ja jos hän oli ajatellut perääntymistä, oli hänen tarkoituksensa
ollut vain saavuttaa jonkin verran parempi asema. Kun hän nyt huomasi
väsyvänsä yhä enemmän, johtui hän vihdoinkin ajattelemaan pakoa. Eikö
ollut mitään keinoa selviytyä tästä pinteestä? Oliko hänen surmattava
jokaikinen mies Condillacissa, ennen kuin hän voisi toivoa pelastuvansa?
Hänen päähänsä pisti melkein koneellisesti laskea mielessään miehet.
Palkkasotureita oli kaikkiaan kaksikymmentä paitsi Fortuniota ja häntä
itseään. Hän saattoi luottaa, ettei Arsenio kävisi hänen kimppuunsa,
vaan kenties tulisi loppujen lopuksi hänen avukseen. Jäljellä oli siis
yhdeksäntoista. Neljä hän oli joko tyyten surmannut tai tehnyt kokonaan
taistelukyvyttömiksi, joten hänellä oli vielä vastassaan viisitoista.
Näistä viidestätoista selviytyminen oli aivan liian ylivoimainen
tehtävä hänelle. Pian saisivat ne kaksi, jotka häntä nyt ahdistivat,
epäilemättä avukseen muita.
Hän mietti mielessään, kykenisikö hän iskemään maahan nämä kaksi,
surmaamaan Fortunion ja juoksemalla koettamaan pelastautua takaportin
kautta, ennen kuin vartioväestön loppuosa ennättäisi saavuttaa hänet
tai arvaamaan hänen aikeitaan. Mutta sellainen ajatus oli liian hurja,
sen toteuttaminen liian mahdoton.
Hän taisteli parhaillaan selin Valériehen kasvot käännettyinä korkeata
ikkunaa kohti, jonka lyijykiskoilla kiinnitettyjen ruutujen läpi
hän näki epämuotoiseksi vääntyneen nousevan kuun. Äkkiä välähti
hänen päähänsä ajatus. Tuo ikkuna oli runsaasti viidenkymmenen jalan
korkeudella vallihaudasta, sen häh tiesi, ja jos hän yrittäisi
hypätä siitä alas, niin olisi yhtä mahdollista, että hän kuolisi
tärähdyksestä. Mutta hänen kuolemansa olisi varma, jos hän viipyisi
sisällä, kunnes toisia ennättäisi tulla avuksi hänen nykyisille
vastustajilleen. Ripeästi hän niin ollen päätti antautua pienempään
vaaraan.
Ja kun hänen päätöksensä nyt oli tehty, muutti hän taistelutapaansa
jyrkästi. Tähän asti hän oli liikkunut vähän, säästäen voimiaan sen
pitkän ottelun varalle, joka hänellä näytti olevan edessään. Oltuaan
tähän asti vain puolustautuja hän äkkiä muuttui hyökkääjäksi, tehden
sen perin tuhoisasti. Hän käytti tehokkaasti vaippaansa, kiersi sen
irti käsivarrestaan, heilautti sen yhden vastustajansa pään ja ruumiin
ympärille, niin että mies kietoutui siihen ja sokaistui. Hypähtäen
hänen viereensä Garnache potkaisi rajusti jalat hänen altaan, niin että
hän jysähtäen kellahti lattialle. Sitten pariisilainen äkkiä kumartui
ja syöksi miekkansa toisen palkkasoturin säilän alitse, lävistäen hänen
reitensä.
Nopeasti Garnache pisti kerran miekkansa vaippansa alla rimpuilevaan
mieheen. Rimpuileminen kävi rajummaksi, mutta lakkasi täydellisesti
muutamien sekuntien kuluttua.
Tressan tunsi olevansa päästä jalkoihin saakka märkä hiestä, jonka
kauhu oli pusertanut hänestä. Markiisittaren huulilta valui hirvittävä
tulva kirosanoja, ja Garnache oli sillä välin kääntynyt ottelemaan
viimeisen vastustajansa Fortunion kanssa.
Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa rohkeasti aseinaan miekka ja
tikari, ja silloin Garnache lopen uupuneena katui katkerasti sitä,
että oli luopunut vaipasta. Mutta sittenkin hän miekkaili sitkeästi,
ja heidän taistellessaan, häärien sinne tänne, tuli Marius hoippuen
äitinsä viereen heitä katselemaan, nojaten raskaasti Tressanin olkaan.
Markiisitar kääntyi häneen päin kasvot lyijynharmaina.
— Tuo mies on varmaankin itse paholainen, kuuli Garnache hänen sanovan
pojalleen. — Juoskaa noutamaan apua, Tressan, tai jumaliste hän voi
päästä meiltä pakoon! Rientäkää kutsumaan väkeä, tai Fortunio sortuu
myös! Käskekää miesten tuoda musketteja!
Huumaantuneen tavoin Tressan lähti täyttämään käskyä, samalla kun
ottelijat jatkoivat taisteluaan.
Markiisitar, joka piti silmällä ottelua ja ymmärsi hiukan miekkailua,
käsitti, että vaikkakin Garnache oli väsynyt, kaataisi hän pian
Fortunion toisten viereen, jollei apua saapuisi tai joku aavistamaton
sattuma saattaisi kapteenia edullisempaan asemaan.
Garnachen oikea olka oli etuhuoneen oven kohdalla, jossa markiisitar
seisoi, eikä hän lainkaan huomannut viimemainitun lähtevän Mariuksen
viereltä ja hiipivän varovasti huoneeseen kiertääkseen nopeasti hänen
taakseen.
Ainoa henkilö, jonka taholta hän luuli itsellään olevan syytä pelätä
salahyökkäystä, oli se mies, jota hän oli haavoittanut reiteen, ja hän
karttoi huolellisesti joutumasta niin lähelle tätä, että olisi voinut
saada häneltä äkillisen miekanpiston.
Mutta jollei hän nähnyt naisen liikkeitä, niin Valérie näki ne,
ja se sai hänen silmänsä laajentumaan uudesta pelosta, Hän arvasi
markiisittaren salakavalat aikeet. Ja heti kun hän sen arvasi,
tukahdutti hän nyyhkytyksensä ja vakuutti itselleen, että myös hän
voisi tehdä saman kuin markiisitarkin.
Äkkiä Garnache huomasi vastustajassaan suojattoman kohdan; Fortunion
katse oli osunut markiisittaren liikkeisiin ja suuntautui hetkiseksi
pariisilaisen ohitse, ja se seikka olisi ollut kapteenille tuhoisa,
jollei Garnache samalla hetkellä, jolloin hän oli tekemäisillään
syöksyn, olisi tuntenut, että häneen tartuttiin takaapäin, hennot kädet
kiertyivät hänen ympärilleen ja hänen käsivartensa puristettiin kupeita
vasten; hänen olkansa yli kuului kiukkuinen ääni, jonka hengitys tuntui
hänen polttavalla poskellaan, sähisevän:
— Pistäkää nyt, Fortunio!
Kapteeni ei toivonut mitään parempaa. Hän kohotti väsynyttä oikeata
kättään ja suuntasi säilänsä kärjen Garnachen rintaan, mutta samassa
muuttui käsi lyijynraskaaksi. Valérie oli jäljitellyt markiisitarta ja
ehtinyt ajoissa. Hän tarttui Fortunion puolittain nostettuun käteen,
heittäytyen sitä vastaan koko painollaan.
Kapteeni sadatteli häntä hirveän pelon valtaamana, sillä hän ymmärsi,
että jos Garnache saisi pudistetuksi markiisittaren irti, odottaisi
häntä itseään pikainen kuolema. Hän koetti kiskoutua irti tytön
estävästä otteesta, ja uupunut kun oli, vaipui hän ponnistellessaan
tytön painosta lattialle. Hän jäi polvilleen, ja Valérie, joka yhä piti
voimakkaasti kiinni, laskeutui hänen mukanaan, huutaen Garnachelle
pidättävänsä kapteenia.
Ponnistaen viimeiset voimansa pariisilainen kiertäytyi markiisittaren
syleilystä ja sinkautti tämän kauas luotaan paljon rajummin kuin oli
aikonut.
— Te, madame, olette ensimmäinen nainen, jonka kanssa Martin de
Garnache on koskaan ollut käsikähmässä, mutta milloinkaan ei
kaunottaren syleily ole ollut vähemmän tervetullut.
Läähättäen hän tempasi yhden kaatuneista tuoleista. Hän lähestyi
ikkunaa, pitäen tuolia selkämyksestä. Hän oli pudottanut miekkansa ja
pyysi Valérien pidättämään kapteenia vielä hetkisen. Heilautettuaan
tuolin korkealle hän iski sen ikkunaa vasten. Kuului korviasärkevä
kilinä, kun lasi särkyi, ja marraskuun yön vilpoisa tuulahdus raitisti
ilmaa.
Hän nosti tuolia uudelleen ja iski sillä ikkunaa toistamiseen, ja
sitten vielä kerran, kunnes ikkunasta ei ollut jäljellä muuta kuin
ammottava aukko, jota reunustivat säröinen lasi ja mutkistuneet
lyijykiskot.
Samassa Fortunio kompuroi pystyyn vapautuneena tytöstä, joka vaipui
lattialle melkein pyörtyneenä, ja syöksähti Garnachea kohti. Tämä
kääntyi ja viskasi särkyneen tuolinsa hyökkäävää Fortuniota vastaan. Se
putosi italialaisen jalkoihin, hänen säärensä sattuivat sen reunaan, ja
hän lennähti vahingoittuneena suinpäin lattialle. Ennen kuin hän pääsi
jälleen pystyyn, heittäytyi pariisilainen avoimesta ikkunasta ulos.
Valérie nousi istumaan ja kirkaisi.
— Te saatte surmanne, herra de Garnache! Hyvä Jumala! Te saatte
surmanne! Hänen äänensä oli tuskainen.
Se oli viimeinen ääni, joka kaikui Garnachen korviin, kun hän suistui
päistikkaa kolkon marraskuun yön pimeyteen.