Huoneistossaan pohjoisessa tornissa oli Valérie syönyt illallista ja
— säästääkseen herra de Garnachea jossakin määrin niistä alentavista
velvollisuuksista, joita vartijan tehtäviin sisältyi — itse korjannut
aterian pöydältä ja vienyt ruokailuvälineet vahtihuoneeseen, jossa ne
saivat olla aamuun saakka. Kun se oli tehty — hänen vastustelustaan
huolimatta oli Garnache tuppautunut auttamaan — muistutti pariisilainen
hänelle, että kello oli jo yli yhdeksän ja hoputti häntä tekemään
tarpeelliset matkavalmistukset.
— Minun valmistukseni on pian tehty, vakuutti tyttö hymyillen. —
Kaikki, mitä tarvitsen, voin kantaa vaipassani.
He alkoivat keskustella pian tapahtuvasta karkaamisesta ja nauroivat
leskimarkiisittaren ja tämän pojan pettymykselle, kun he aamulla
näkisivät häkin tyhjäksi. Sitten he käänsivät puheen Valériehin
itseensä, hänen aikaisempaan elämäänsä La Vauvrayessa, ja myöhemmin
keskustelu siirtyi Garnacheen. Tyttö kyseli hänen sotaseikkailujaan ja
tiedusteli sitten häneltä kaikenlaista Pariisista ja hovielämästä.
Siten he tutunomaisesti puhellen kuluttivat odotusaikaansa, ja silloin
he kenties oppivat tuntemaan toisiaan paremmin kuin koko aikana siihen
asti. He olivat todellakin tietämättään tulleet läheisiksi tuttaviksi.
Tänä iltana he tuntuivat henkisesti lähentyneen toisiaan, ja kenties
juuri se sai Valérien huokaamaan ja herttaisessa, ajattelemattomassa
viattomuudessaan sanomaan vielä kerran:
— Olen tosiaankin pahoillani, herra de Garnache, että täällä olomme
lähenee loppuaan.
Garnache ei ollut turhamainen narri eikä antanut näille sanoille väärää
merkitystä. Hän vastasi nauraen:
— Minä en ole, mademoiselle. Eikä mieleni saa rauhaa, ennen kuin tämä
kovanonnen linna on jäänyt ainakin kolmen peninkulman päähän taaksemme.
Sh! Joku tulee.
Ja äkkiä hänelle selvisi, kuinka vaarallista olisi, jos hänet
tavattaisiin tytön seurasta.
— Huoneeseenne, mademoiselle! hän kuiskasi, osoittaen peloissaan
sisemmän huoneen ovea. — Sulkeutukaa lukon taakse! Ja hän kehotti
merkillä Valérieta liikkumaan hiljaa.
Nopeasti ja äänettömästi kuin hiiri tyttö hiipi huoneesta ja sulki
meluttomasti oven.
Vahtihuoneesta kuului askelia. Garnache istuutui jälleen tuolille,
nojasi päätään sen selkämykseen, sulki silmänsä, avasi suunsa ja oli
nukkuvinaan.
Askeleet lähenivät nopeasti vahtihuoneen lattian poikki, ne olivat
keveät, kuin olisi tulijalla ollut pehmeäpohjaiset kengät, ja Garnache
mietti mielessään, oliko vastenmielinen vierailija äiti vaiko poika ja
mitä hän haluaisi.
Etuhuoneen ovi työnnettiin hiljaa auki — se oli ollut raollaan — ja
kynnykselle ilmestyi Marius. Hän pysähtyi hetkiseksi silmäilemään
huonetta. Sitten hän astahti eteenpäin, rypistäen otsaansa nähdessään
Battistan niin sikeässä unessa.
— Hei, mies! hän huudahti, potkaisten vartijan ojennettuja jalkoja. —
Tällä tavoinko sinä hoidat tehtäväsi?
Garnache avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi sekunnin ajan
teeskennellyn unensa häiritsijään. Sitten hän oli heräävinään täysin
valveille ja tuntevinaan isäntänsä, hypähti seisomaan ja kumarsi.
— Näinkö hoidat vartijantointasi? ärjäisi Marius toistamiseen, ja
Garnache, joka katseli nuorukaista typerästi hymyillen, huomasi
punan hänen poskillaan ja omituisen väikkeen hänen silmissään.
Garnachen valtasi levottomuus, mutta hänen kasvonsa pysyivät älyttömän
ilmeettöminä, tylsän hymyilevinä. Hän kumarsi taas, heilautti kättään
sisähuoneeseen päin ja sanoi:
— _La damigella é là_.
Vaikka Marius ei osannutkaan yhtään italiankieltä, ymmärsi hän
kuitenkin sanojen merkityksen, jota selvensi miehen ilmeikäs liike. Hän
virnisti julmasti.
— Asiasi olisivat huonosti, ruma ystäväni, jollei hän olisi siellä,
hän vastasi. — Tiehesi! Kutsun sinua tarvitessani. Ja hän osoitti
sormellaan ovea.
Garnache tunsi levottomuutta, jopa pelkoa. Hän arveli, että hänen olisi
parasta olla Mariuksen liikkeistä ymmärtävinään, mitä tämä tarkoitti.
Mutta hän aikoi jäädä oven taakse. Hän kumarsi sen vuoksi kolmannen
kerran, hymyili vielä typerästi ja löntysti huoneesta, sulkien oven
jälkeensä, jotta Marius ei huomaisi, kuinka lähellä hän oli.
Välittämättä hänestä sen enempää Marius astui Valérien ovelle ja
koputti sitä käskevästi.
— Kuka siellä?
— Minä — Marius. Avaa! Haluan puhella kanssasi.
Ovi avautui hitaasti. Tyttö näyttäytyi kalpeana ja arkailevana.
— Mitä tahdot, Marius?
— Nyt ja aina ja ennen kaikkea muuta nähdä sinua, Valérie. Et näy vielä
olleen vuoteessa, se on hyvä. Meidän on keskusteltava hiukan. Sitten
hän itse istuutui pöydälle ja silmäili tyttöä.
— Valérie, markiisi de Condillac, veljeni, on La Rochettessa.
— Hän on kotimatkalla! huudahti tyttö, pannen kätensä ristiin ja
näytellen hämmästymistä.
Marius pudisti päätään ja hymyili julmasti.
— Ei, hän ei palaa kotiin. Se on — jollet sinä sinä tahdo.
— Jollen minä tahdo! Mutta luonnollisestikin minä tahdon sitä!
— Niinpä siis, Valérie, jos tahdot saada tahtosi toteutetuksi, niin
täytyy minunkin saada. Jos Florimondin pitää palata Condillaciin, on
sinun tultava vaimokseni.
Hän kumartui Valérien puoleen, nojaten kyynärpäihin, työntäen kasvonsa
aivan lähelle tytön kasvoja. Tyttö peräytyi ja puristi käsiään yhteen,
niin että rystyset kävivät valkeiksi.
— Mitä — mitä tarkoitat? hän änkytti.
— En enempää kuin sanoin, enkä vähempää. Jos rakastat häntä kylliksi
paljon uhrautuaksesi, niin tule vaimokseni ja pelasta hänet tuhosta!
— Mistä tuhosta?
Marius heilautti itsensä alas pöydältä ja tuli seisomaan tytön eteen.
— Kerron sinulle kaikki, hän lupasi ja hänen äänensä oli hyvin uhkaava.
— Rakastan sinua, Valérie, enemmän kuin mitään muuta maan päällä ja
luullakseni taivaassa enkä luovuta sinua hänelle. Jos nyt vastaat
minulle kieltävästi, niin lähden päivän koittaessa La Rochetteen
voittaakseni sinut häneltä miekallani.
Pelostaan huolimatta ei Valérie kyennyt pidättämään vähäistä
halveksimisen hymyä.
— Siinäkö kaikki? No, jos olet niin ajattelematon, niin varmastikin
saat itse surmasi.
Marius naurahti rauhallisesti kuullessaan tämän rohkeudestaan ja
taidostaan lausutun viittauksen.
— Niin saattaisi käydä, jos menisin yksin, hän myönsi. Tyttö ymmärsi,
ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja inhosta.
— Sinä, roisto, raukkamainen salamurhaaja! Olisihan minun pitänyt
arvata, että jollakin sellaisella konnanjuonella aioit toteuttaa
uhkauksesi voittaa minut omaksesi aseilla!
Hän hypähti pystyyn Mariuksen eteen ennen kuin tämä ehti virkkaa
mitään. Hänen silmänsä leimusivat ja hän osoitti vapisevalla kädellä
ovea.
— Ulos! hän käski, ja hänen äänensä oli käheä. — Pois näkyvistäni!
Ulos! Tee pahimpasi, kunhan vain jätät minut rauhaan! En tahdo olla
missään tekemisissä kanssasi.
— Etkö tahdo? sähisi Marius hampaittensa välitse ja tarttui äkkiä hänen
ranteeseensa. Mutta tyttö ei huomannut häntä välittömästi uhkaavaa
vaaraa. Hän tiesi vaaran uhkaavan vain Florimondia, eikä se merkinnyt
kovinkaan paljoa, sillä hänhän lähtisi Condillacista La Rochetteen
hyvissä ajoin varoittaakseen sulhastaan.
— Olet esittänyt minulle sopimusta, hän jatkoi. — Olet maininnut
hintasi ja kuullut hylkäävän vastaukseni. Ja nyt mene!
— En vielä heti, vastasi mies, ääni niin inhottavan maireana, että
Garnache pidätti henkeään.
Marius kiskoi Valérieta puoleensa ja painoi häntä rintaansa vasten
rajusta rimpuilemisesta huolimatta. Vaikka tyttö olisi kuinka
ponnistellut, suuteli nuorukainen kiihkeästi hänen kasvojaan ja
hiuksiaan, kunnes hän sai toisen kätensä vapaaksi ja iski Mariusta
vasten kasvoja kaikin voimin. Silloin Marius päästi Valérien irti,
astahti taaksepäin kiroten — hänen kalpeilla kasvoillaan oli punaiset
sormenjäljet.
— Tämä lyönti maksaa Florimond de Condillacin hengen, sanoi hän
ilkeästi. — Hän kuolee huomenna puolenpäivän aikaan. Ajattele sitä,
tyttöseni.
— En välitä siitä, mitä teet, kunhan jätät minut rauhaan, vastasi
Valérie ponnistaen uljaasti pidättääkseen kiukun ja tuskan kyyneliä. Ja
yhtä kiukkuinen oli oven takana kuunteleva Garnache. Vain vaivoin hän
sai hillityksi itsensä syöksymästä Mariuksen kimppuun.
Marius silmäili tyttöä hetkisen, kasvot vääntyneinä raivosta.
— Jumalauta! hän vannoi. — Jollen saa sinua rakastamaan itseäni, niin
annan sinulle kylliksi syytä vihata itseäni.
— Jo nyt olet tehnyt sen varsin perinpohjaisesti, vastasi tyttö.
Seuraavassa silmänräpäyksessä häneltä pääsi pelokas kirkaisu. Marius
oli käynyt uudelleen häneen käsiksi ja painoi hänen hentoa vartaloaan
itseään vasten.
— Suutelen huuliasi ennen kuin poistun, _ma mie_, hän sähähti. Mutta
hänen vielä ponnistellessaan toteuttaakseen aikeensa tarttui hänen
vyötäisiinsä pari käsivarsia kuin rautapihdit.
Ällistyneenä hän päästi Valérien irti, ja samassa hänet pyöräytettiin
ympäri ja sinkautettiin runsaasti kuuden askeleen päähän lattialle.
Hän lennähti pöytää vasten ja tarrautui siihen kiinni välttyäkseen
kaatumasta ja silmäili kummastuneena ja raivoissaan Battistaa.
Garnache oli tyyten menettänyt malttinsa kuullessaan Valérien
kiljahduksen. Hän antoi varovaisuuden mennä menojaan, häneltä unohtui
kaikki järki, ja häntä ohjaamaan jäi vain sokea raivo, joka pakotti
häntä heti toimimaan. Mutta yhtä äkkiä kuin tämä raivo oli noussut,
se myös tyyntyi, kun hän nyt huomasi olevansa vastakkain vimmastuneen
Condillacin kanssa.
Rajun kiihkeästi hän koetti vielä nytkin korjata tekemäänsä erehdystä,
mutta turhaan. Hän kumarsi Mariukselle anteeksipyytävästi, heilutteli
käsiään ja täytti ilman italiankielisillä lauseilla, jotka hän lausui
mielipuolisen ponnekkaasti, ikään kuin olisi tahtonut sanan voimalla
takoa selityksen isäntänsä kalloon. Marius katseli ja kuunteli, mutta
hänen kiukkunsa ei suinkaan lauhtunut, päinvastoin se yltyi, ikään
kuin sekava puhetulva, jota hän ei ymmärtänyt, olisi ollut vain
lisäloukkaus. Hän vastasi vain kiroamalla. Sitten hän pyörähti ympäri
ja tempasi Garnachen miekan lähellä olevalta tuolilta, jolla se yhä
oli, ja silloin Garnache sadatteli ajattelemattomuuttaan. Kiskaistuaan
pitkän, terävän säilän tupestaan Marius syöksyi hänen kimppuunsa.
Mutta ennen kuin hän ehti iskeä, ennen kuin Garnache ehti liikahtaakaan
puolustautuakseen, oli Valérie rientänyt heidän väliinsä. Marius
katsahti hänen kalpeisiin, päättäväisiin kasvoihinsa ja ällistyi. Mitä
merkitsi tuo renki tytölle, miksi hän tuli väliin silläkin uhalla, että
miekka osuisi häneen itseensä?
Sitten levisi hymy hitaasti hänen kasvoilleen. Häntä kirveli vieläkin
Valérien halveksiminen ja vastarinta samoin kuin eräässä mielessä se
pettymys, jonka palvelijavintiö oli hänelle tuottanut. Hän oivalsi
voivansa loukata tyttöä, nöyryyttää hänen ylpeyttään ja häpäistä hänen
sisimpiä tunteitaan.
— Olet erittäin huolissasi tuon miehen hengestä, hän virkkoi, ja hänen
äänestään kuvastui halpamainen salaviittaus.
— En tahdo sinun murhaavan häntä, vastasi Valérie, koska hän on vain
totellut äitisi käskyjä.
— Epäilemättä hän on ollut tuiki oivallinen vartija, pisteli Marius.
Vielä nytkin olisi kaikki voinut käydä hyvin. Tällä loukkauksella olisi
Marius kenties arvellut maksaneensa kärsimänsä tappion. Hän olisi
saattanut malttaa mielensä ja uskoa, että kenties Battista, kuten tyttö
väitti, oli sittenkin vain noudattanut saamiaan määräyksiä hiukan liian
rajusti, olkoon menneeksi, mutta uskollisesti siitä huolimatta. Niin
ajatellen hän olisi saattanut tyytyä menemään tiehensä ja tyydyttämään
kostonhimoaan surmaamalla Florimondin seuraavana päivänä. Mutta
Garnachen kiivaus, joka taas yltyi, repi rikki tämänkin viimeisen
heikon toiveen.
Loukkaus, josta Valérie ei olisi välittänyt — jota hän kenties ei edes
ollut täysin ymmärtänyt — kiihdytti Garnachen vihan vimmaan hänen
puolestaan. Hän unohti esittämänsä osan, unohti senkin, ettei hän
osannut ollenkaan ranskaa.
— Mademoiselle, hän huusi, ja tyttö tuijotti häneen kauhistuneena, kun
hän oli näin tuhoisan varomaton, — pyydän teitä väistymään syrjään.
Hänen äänensä oli matala ja uhkaava, mutta sanat olivat pelottavan
selvät.
— _Par la mort Dieu!_ kirosi Marius perin ällistyneenä, — ethän tähän
asti ole osannut vähääkään ranskaa?
— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache, ja nyt aion tappaa
ainakin yhden Condillacin likaisesta joukkiosta.
Hän tarttui tuoliin, nostaen sen eteensä valmiina torjumaan toisen
hyökkäystä.
Mutta Marius epäröi hetkisen — aluksi pelkän hämmästyksen, sitten pelon
lamauttamana. Hän tunsi jonkin verran pariisilaisen toimintatapoja. Hän
vilkaisi oveen ja mittasi katseellaan sen etäisyyttä. Ennen kuin hän
pääsisi sinne, katkaisisi Garnache häneltä tien. Hän ei voinut muuta
kuin yrittää tunkea pariisilaista takaisinpäin. Ja niinpä hän alkoi
hyökätä, tehden äkillisen syöksyn. Garnache peräytyi ja nosti tuoliaan,
mutta siinä samassa astui Valérie uudelleen heidän väliinsä.
— Väistykää syrjään, mademoiselle! huusi Garnache, joka oli jälleen
kylmä kuten aina taistelussa ja huomasi selvästi Mariuksen aikeen. —
Väistykää! Tai hän pääsee hälyttämään vartioväkeä.
Hän hypähti Valérien ohitse estämään Mariuksen äkillistä juoksua
ovelle. Kynnyksellä oli nuorukaisen pakko kääntyä puolustautumaan,
sillä muutoin olisi raskas ase, jota Garnache käsitteli harvinaisen
keveästi, musertanut hänen aivonsa. Mutta onnettomuus oli tapahtunut,
kun hän oli päässyt kynnykselle.
Marius alkoi kiljua kohti kurkkuansa:
— Tännepäin! Fortunio! Abdon! Tänne, lurjukset! Minua ahdistetaan.
Pihalla kajahti hänen sanojensa kaiku, ja sen toisti vahtimiehen
luikkaus, joka oli kuullut hätähuudon. Pian he erottivat miehen nopeat
askeleet, kun hän riensi noutamaan apua.
Garnache hyppäsi äkkiä syrjään ahdistaakseen vastustajaansa sivulta
päin ja estääkseen hänet takaperin peräytymästä ulko-ovelle. Temppu
onnistui ja asteittain, aina puolustaen itseään, Garnache kiersi
edelleen, kunnes hän oli Mariuksen ja kynnyksen välissä.
Mutta nyt kuului juoksuaskelia pihalta. Portaista näkyi valon
hohdetta ja miesten läähättävä hengitys kantautui taistelijoille
saakka. Garnache arveli, että hänen viimeinen hetkensä oli varmasti
koittanut. No niin, koska hänen oli kuoltava, niin hän voisi kuolla
täällä Mariuksen miekasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Siispä hän
päätti antautua siihen vaaraan voidakseen samalla antaa Mariukselle
merkin, josta tämä muistaisi hänet. Hän heilautti tuolinsa korkealle,
paljastaen ruumiinsa sekunnin ajaksi. Salamannopeasti sujahti nuoren
miehen miekka häntä kohti. Mutta Garnache väistyi ketterästi sen tieltä
ja astahti lähemmäksi vastustajaansa. Tuoli putosi jysähtäen ja Marius
vaipui pyörtyneenä ja verissään lattialle saatuaan päähänsä hirvittävän
iskun. Kalahtaen putosi miekka hänen kädestään ja kieri heilahdellen
Garnachen jalkojen juureen.
Pariisilainen viskasi pois tuolin ja kumartui ottamaan tuiki
tervetullutta säilää. Hän suoristautui puristaen miekankahvaa ja saaden
itseluottamusta tuntiessaan kädessään aseen, ja pyörähti ympäri, juuri
kun Fortunio ja kaksi hänen kätyriään ilmestyivät ovelle.