Lähetin saapuminen Condillaciin kiidätti Tressanin linnaan samana
päivänä kiireisesti. Hän halusi kiihkeästi tietää, mistä lähetti tuli
ja mitä sanomia hän toi. Hän ilmestyi leskimarkiisittaren puheille,
salaten huolestumisensa hellällä hymyilyllä.
Hänet otettiin vastaan niin herttaisesti, että hänen päätänsä melkein
huimasi, sillä äärimmäisen turhamaisena miehenä hän ei kyennyt
oivaltamaan tämän sydämellisyyden ainoaksi mahdolliseksi syyksi sitä,
että häntä tarvittiin Condillacissa. Hetkisen hän empi ja puheli
tyhjänpäiväisistä seikoista, ennen kuin lausui julki asian, joka häntä
vaivasi. Kun he vihdoin jäivät kahdenkesken, hän esitti kielellään
pyörineen kysymyksen. — Kuulin, että Condillaciin on tänään saapunut
lähetti.
Vastaukseksi markiisitar kertoi hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää,
mistä lähetti oli tullut ja mitä sanomia hänellä oli ollut.
— Niinpä siis, herra de Tressan, ne päivänne Condillacissa ovat luetut.
— Kuinka niin? Tehän sanoitte, että Florimondin sävy teitä kohtaan on
ystävällinen. Varmastikaan hän ei häädä isänsä leskeä pois täältä.
Markiisitar katseli tuleen, hymyillen raskasmielisen haaveksivasti.
— Ei, hän ei häädä minua pois. Hän tarjosi minulle oleskelupaikan
Condillacissa, niin kauan kuin minua miellyttää pitää sitä kotinani.
— Erinomaista! huudahti käskynhaltija, hykertäen pieniä, lihavia
käsiään. — Miksi sitten puhua poistumisesta?
— Miksikö? Kysyttekö sitä, Tressan? Luuletteko, että minä alistuisin
elämään tuon miehen almuista? Perustin toiveeni Mariukseen, mutta hän
uhkaa osoittaa ne turhiksi. Minun taitaa olla parasta tyytyä elämään
köyhänä talossani Tourainessa.
Silloin käskynhaltija älysi, että hetki oli tullut. Tilaisuus, jota hän
olisi turhaan saanut etsiä, melkein työnnettiin hänelle. Mielessään
hän siunasi Florimondia siitä, että tämä oli palannut niin sopivaan
aikaan. Hän nousi tuolistaan ja heittäytyi muitta mutkitta polvilleen
leskimarkiisittaren eteen.
— Älkää ajatelko köyhyyttä, madame, hän rukoili, — ennen kuin olette
antanut minulle matkapassin! Lausukaa vain suostumuksen sana, ja
teistä tulee rouva de Tressan! Koko omaisuuteni riittäisi vain
huonoksi koruksi sellaiselle kaunottarelle kuin te olette ja varoisin
tarjoamasta sitä teille, jollen sen mukana voisi tarjota teille koko
Ranskan altteinta sydäntä. Markiisitar — Clotilde, polvistun nöyränä
jalkojenne juureen. Tehkää minulle, mitä haluatte! Rakastan teitä!
Tahtoaan ponnistellen rouva de Condillac nieli Tressania kohtaan
tuntemansa inhon. Hänen ylpeyttään loukkasi kuunnella Tressanin
puhetta, mutta hän tukahdutti tunteensa. Hän ei antaisi miehelle mitään
vastausta — hän ei voinut, sillä hän oli vähällä pyörtyä inhosta —
mutta kuitenkin hänen täytyi antaa Tressanille toiveita sen ajan
varalta, jolloin, jos kaikki muu raukeaisi, hän joisi sen kirpeän
maljan, jota hän nyt piteli huulillaan. Niinpä hän mukautui olojen
pakosta.
Hän hillitsi äänensä vienon murheelliseksi ja otti röyhkeille
kasvoilleen surullisen ilmeen.
— Monsieur, monsieur, hän huoahti ja voitti vastenmielisyytensä siinä
määrin, että kosketti hieman Tressanin kättä, — te ette saa puhua siten
naiselle, joka on ollut leskenä vasta kuusi kuukautta, enkä minä saa
sitä kuunnella.
Käskynhaltijan kädet ja ääni alkoivat vapista kovemmin, mutta nyt se
ei enää johtunut rukkasten pelosta; sen sai aikaan kiihkeä, voimakas
toivo, jonka markiisittaren sanat hänessä herättivät.
— Annatteko minun toivoa, markiisitar? Jos tulen uudelleen —?
Rouva de Condillac huokasi, ja hänen kasvonsa saivat murheellisen
kysyvän ilmeen.
— Jos luulisin, että olette puhunut kaiken tämän säälistä, koska
pelkäätte puutteen käyvän minulle raskaaksi, en voisi antaa teille
vähääkään toiveita. Minussa on ylpeyttä, _mon ami_. Mutta jos olisitte
puhunut näin sittenkin, vaikka olisin edelleenkin ollut Condillacin
emäntä, niin sitten, Tressan, saatte toistaa sen minulle myöhemmin
sellaisena aikana, jolloin minä voin kuunnella teitä.
Keväisen joen lailla tulviva riemu valtasi Tressanin mielen. Hän
kumartui eteenpäin, tarttui markiisittaren käteen ja vei sen huulilleen.
— Clotilde! hän huudahti tukahdutetulla äänellä. Mutta samassa avautui
ovi, ja avaraan huoneeseen astui Marius.
Oven narahtaessa käskynhaltija koetti nopeasti nousta pystyyn. Hän
kompuroi seisomaan vaivalloisesti — sitäkin vaivalloisemmin, kun hän
ponnisteli näyttäytyäkseen vielä ketteräksi sydämensä valtiattaren
silmissä.
— Herra käskynhaltija, alkoi markiisitar tyynesti, — tuli tapaamaan
meitä lähetin saapumisen johdosta.
— Niinkö? sanoi Marius, kohottaen loukkaavasti kulmakarvojaan ja luoden
silmäyksen Tressaniin, ja Tressan vannoi sydämessään valan, ettei
häneltä unohtuisi tämän katseen maksaminen nenäkkäälle pojalle, sitten
kun hän oli saanut äidin puolisokseen.
— Herra kreivi syö kanssamme illallista, ennen kuin lähtee ratsastamaan
takaisin Grenobleen, lisäsi markiisitar.
Ja ennen kuin Marius ennätti vastata, oli äiti mennyt hänen ohitseen,
poistuen alakertaan. Nuorukainen seurasi synkkänä ja istua murjotti
pöydässä välittämättä vähääkään käskynhaltijan vallattomasta
hilpeydestä ja markiisittaren pakotetusta iloisuudesta. Hän käsitti
hyvin, minkälaatuisen lausumattoman sopimuksen äiti oli tehnyt.
Markiisitar oli oivaltanut, että Mariuksen vastenmielisyys hänen ja
Tressanin välistä suunniteltua liittoa vastaan oli hänelle eduksi, ja
käyttänyt tätä etua hyväkseen täysin määrin. Nuorukaisen täytyi joko
pakottaa Valérie menemään kanssaan avioliittoon ennen lauantaita tai
tyytyä näkemään äitinsä — kauniin, verrattoman äitinsä — naimisissa
tuon otuksen kanssa.
Ja äkkiä, molempien toisten, jotka nyt olivat jo tottuneet hänen jöröön
äänettömyyteensä, ennakolta aavistamatta, puhkesi paha ilmoille.
Markiisitar oli puhunut joistakin vähäarvoisista toimista, jotka oli
suoritettava ennen Florimondin palaamista. Marius pyörähti jyrkästi
tuolillaan katsomaan äitiään silmiin.
— Täytyykö tämän Florimondin palata? hän kysäisi, ja vaikkei hän
virkkanutkaan mitään muuta, olivat näiden hänen lausumiensa neljän
sanan merkitys ja sävy siksi selvät, että ne jättivät hyvin vähän
tulkinnan varaa mielikuvitukselle.
Markiisitar kääntyi tuijottamaan häneen kasvoillaan sanoin
kuvaamattoman hämmästyksen ilme, joka ei aiheutunut itse viittauksesta,
vaan siitä, että se tehtiin niin jyrkästi.
Mariuksen sanoja oli seurannut jännittynyt hiljaisuus, ja suu auki
käskynhaltija katsoa töllisteli nuorukaista, samalla kun hänen lihavat
kasvonsa hieman kalpenivat, sillä hän arvasi, mihin nuorukaisen
viittaus tähtäsi. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.
— Kutsu Fortunio tänne! Siinä kaikki, mitä hän sanoi. Marius ymmärsi
täydellisesti, mitä varten hän tahtoi kutsua Fortunion tänne saapuville.
Hän nousi myhäillen pöydästä, meni ovelle ja käski etuhuoneessa
vetelehtivän hovipojan noutaa kapteenin. Sitten hän asteli verkkaisesti
takaisin, ei entiselle paikalleen pöydässä, vaan takan ääreen.
Fortunio saapui. Markiisitar pyysi häntä istumaan ja kaatoi omin käsin
hänelle lasin anjouta.
Hiukan ihmetellen ja vähän ujostellen kapteeni noudatti kehotusta ja
istuutui osoitetulle paikalle ikään kuin anteeksi pyydellen.
Marius kävi kärsimättömäksi ja toi häikäilemättä esiin asian, jonka
lausumiseksi markiisitar mietti hienostelevia sanoja.
— Olemme noudattaneet teidät, Fortunio, hän selitti rehentelevästi,
— tiedustaaksemme teiltä, minkä hinnan vaaditte veljeni, Condillacin
markiisin, surmaamisesta.
Käskynhaltija vaipui taaksepäin tuolissaan ähkäisten. Kapteeni hätkähti
ja kääntyi katsomaan poikaa, hänen vilpittömien silmiensä väliin tuli
ryppy.
— Herra de Condillac, hän virkkoi tekeytyen arvokkaaksi, — luullakseni
olette erehtynyt miehestä. Minä olen sotilas enkä salamurhaaja.
— Niinhän toki, tyynnytti häntä markiisitar, ryhtyen heti saattamaan
asiaa oikealle tolalle ja laskien pitkän, hoikan kätensä kapteenin
nukkavieruisen samettitakin hihalle. — Poikani tarkoitus ja hänen
sanansa ovat kaksi eri asiaa. Jos kysymyksessä olisi pelkkä salamurha,
niin olisimmeko kutsuneet teitä? Vartioväessä on kymmenkunta miestä,
jotka olisivat kelvanneet siihen tarkoitukseen.
— Mitä te sitten tarvitsette? kysyi Fortunio.
— Haluamme, että juttu hoidetaan kaikkien sopivaisuussääntöjen
mukaisesti. Markiisi on Sanglier Noirissa La Rochettessa. Teidän ei
ole lainkaan vaikea löytää häntä ja sen jälkeen joko loukata häntä tai
saada hänet loukkaamaan itseänne.
— Erinomaista, mutisi Marius takan luota. — Sellaisen tehtävän pitäisi
miellyttää teidän kaltaistanne miekkamiestä, Fortunio.
— Kaksintaistelu? sanoi mies, ja hänen olemuksestaan katosi röyhkeys,
jättäen sijaa pelkälle vastahakoisuudelle. Kaksintaistelu oli kokonaan
toista. — Mutta _sangdieu!_ Entäpä, jos hän surmaa minut? Oletteko
ajatelleet sitä?
— Surmaa _teidät_? huudahti markiisitar, katsoen Fortuniota silmiin
ikään kuin kummastuneena moisesta kysymyksestä. — Te laskette leikkiä,
kapteeni.
— Ja hänessä on kuumetta, tokaisi Marius pilkallisesti.
— Hänessä on kuumetta? Se on jotakin. Mutta — mutta — sattuuhan
vahinkoja.
— Florimond on aina ollut huono miekkailija, sanoi Marius, ikään kuin
itsekseen.
Kapteeni pyörähti uudelleen häneen päin.
— Miksi sitten, herra Marius, koska asia on niin ja koska te olette
yhtä taitava tai taitavampi kuin minä — ja hänessä on kuumetta, miksi
sitten on tarpeellista pestata minut tähän työhön?
— Miksikö? kertasi Marius. — Mitä se teihin kuuluu? Pyydämme teitä
mainitsemaan hinnan, josta olette valmis sen tekemään. Jättäkää sikseen
vastakysymykset!
— Jos ryhdyn tähän puuhaan, madame, niin en lähde yksin.
— No, mitä siihen tulee, sanoi Marius, — olkoon, kuten tahdotte!
Ottakaa mukaanne miehiä niin paljon kuin haluatte!
— Ja joudun sittemmin kenties hirteen heidän kanssaan, ärähti kapteeni,
käyden jälleen röyhkeäksi. — Nähkääs, herra de Condillac ja te, madame,
jos lähden, niin tahdon mukaani paremman vakuuden kuin tämän paikan
koko varusväen. Tarvitsen turvakseni sellaisen henkilön, joka huolehtii
siitä, ettei hänelle itselleen käy huonosti, aivan kuten minä pidän
huolta siitä, että hänelle käy huonosti ennemmin kuin minulle.
— Mitä tarkoitatte? Puhukaa suunne puhtaaksi!
— Tarkoitan, madame, etten lähde itse suorittamaan sitä, vaan olemaan
mukana ja auttamaan, jos apua tarvitaan. Menköön herra de Condillac! Ja
minä lähden hänen mukaansa ja otan vastatakseni siitä, että hän palaa
vahingoittumattomana ja että jätämme toisen kylmäksi.
Molemmat Condillacit säpsähtivät, ja käskynhaltija nojautui
raskaasti pöytää vasten. Kaikista vioistaan huolimatta hän ei ollut
verenhimoinen, ja tämä puhelu inhotti häntä.
Markiisitar koetti nyt turhaan horjuttaa kapteenin päätöstä. Äkkiä
Marius keskeytti äitinsä selittelyt puhuttelemalla kapteenia:
— Kuinka voitte sen luvata? Tarkoitatteko, että minun ja teidän on
karattava hänen kimppuunsa? Ette ota huomioon, että hänellä on väkeä
ympärillään. Kaksintaistelu on kokonaan toista kuin käsikähmä, enkä
usko, että meille jälkimmäisessä käy hyvin.
Häijyn ovela hymy levisi kapteenin kasvoille.
— Olen ajatellut sitä, en suunnittele kaksintaistelua enkä käsikähmää,
vaan niiden välimuotoa, joka näyttää kaksintaistelulta, mutta on
käsikähmä.
— Selittäkää tarkemmin!
— Mitäpä enempiä selityksiä se kaipaisi? Yllätämme markiisin
sellaisessa paikassa, jossa ei ole hänen väkeään. Tunkeudumme
esimerkiksi hänen huoneeseensa. Kierrän avainta hänen ovessaan. Olemme
yksin hänen kanssaan, ja te loukkaatte häntä. Hän suuttuu, ja hänen
täytyy taistella heti paikalla. Olen ystävänne; minun on toimittava
kummankin sekundanttina. Te aloitatte, ja minä seison vieressä ja annan
teidän taistella. Väitätte, että hän käyttelee miekkaa huonosti, ja
lisäksi hänessä on kuumetta. Niinpä saatte pistetyksi miekkanne hänen
lävitseen, ja se on ollut kaksintaistelu. Mutta jos hän onnen tai
taidon avulla saa teidät vaaraan, olen minä valmiina pistämään miekkani
väliin oikealla hetkellä ja tekemään aukon, josta te voitte suunnata
häneen iskun.
— Uskokaa minua, olisi parempi... aloitti markiisitar. Mutta Marius,
joka äkkiä oli mieltynyt ehdotukseen, keskeytti taas hänen puheensa.
— Oletteko varma siitä, ettette erehdy, Fortunio?
— _Per Bacco!_ Erehdys maksaisi minulle sata pistolia. Uskon, että
voitte luottaa minuun. Jos lainkaan erehdyn, niin se johtuu siitä,
että haluan kiihkeästi teidän suoriutuvan hänestä pian. Olette saanut
vastaukseni, monsieur. Vaikka keskustelisimme koko yön, niin pitemmälle
ette saa minua myöntymään. Mutta jos ehdotukseni on teistä sopiva, niin
olen valmis.
— Ja minä myös, Fortunio, vakuutti Marius, ja hänen äänessään oli
melkein riemuisa sointu.
Leskimarkiisitar katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, ikään kuin
punniten miehiä varmistuakseen siitä, ettei Mariusta uhannut vaara.
Hän teki pari kysymystä pojalleen ja kapteenille. Sitten hän näytti
tyytyvän sopimukseen, nyökkäsi ja huomautti, että heidän olisi parasta
lähteä liikkeelle aamun sarastaessa.