_Florirnond_.
Luettuaan kirjeen loppuun leskimarkiisitar toisti ääneen lauseen: —
Uskon kuitenkin varmasti, madame, Teidän voivan haihduttaa kaikki
epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Hän katsahti poikaansa, joka nyt
oli siirtynyt seisomaan häntä vastapäätä.
— Hän epäilee, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi, murahti Marius.
— Mutta hänen sävynsä on kauttaaltaan herttainen. Pariisista
lähetetyssä kirjeessä ei ole voinut olla liikoja. Häneltä pääsi pieni,
katkera naurahdus. — Meidän on edelleenkin pidettävä tätä kotinamme,
niin kauan kuin se meitä miellyttää.
Sitten hän kävi äkkiä vakavaksi, taittoi kirjeen kokoon, pani kädet
selän taakse ja katsoi poikaansa silmiin.
— No? Mitä aiot tehdä? Hän on La Rochettessa, päivän ratsastusmatkan
päässä, ja siellä häntä pidättää vain kuume. Joka tapauksessa hän lupaa
olla täällä viikon lopulla. Lauantaina Condillac on siis luisunut pois
käsistämme, olet menettänyt sen peruuttamattomasti. Aiotko menettää
samoin myös La Vauvrayen?
Marius antoi käsiensä pudota riipuksiin ja kääntyi katsomaan äitiään
suoraan kasvoihin.
— Mitä voin tehdä? Mitä voimme me tehdä?
— Sinulta puuttuu luovaa mielikuvitusta, Marius, mutta kuitenkin pyydän
sinua käyttämään järkeäsi, muutoin olemme ensi sunnuntaina melkein
kodittomia. Minä en ota vastaan almuja Condillacin markiisilta enkä
usko sinunkaan ottavan.
— Jos kaikki raukeaa, vastasi Marius, — niin onhan meillä vielä sinun
talosi Tourainessa.
— Minun taloni? kivahti markiisitar, ääni kimeänä kiukusta. —
Hökkelini, aiot kai sanoa. Voisitko sinä viihtyä siellä — mokomassa
pahnassa?
— _Vertudieu!_ Jos kaikki muu menee myttyyn, niin meidän pitäisi toki
olla iloissamme siitäkin.
— Iloissamme? En ainakaan minä. Ja kaikki muu menee myttyyn, jollet
sinä toimi nopeasti kolmena lähipäivänä.
— Voinko minä tehdä mahdottomia?
— En vaadi sinulta muuta kuin että viet Valérien rajan yli Savoijiin,
jossa voit saada jonkun papin vihkimään teidät, ja teet sen ennen
lauantaita.
— Ja eikö se ole mahdotonta? Hän ei suostu lähtemään mukaani, kuten
hyvin tiedät.
— Senkin pelkuri, hupsu! Oletko tosiaan minun poikani? Pelkästä
arkuudesta olisit valmis viettämään koko elämäsi kerjäläisenä. Mutta
minä en, en taivu siihen, niin kauan kuin käteni liikkuu ja saan sanan
suustani. Sinä saat mennä tiehesi, mutta minä hinautan nostosillan ylös
ja varustaudun puolustamaan itseäni näiden muurien sisällä. Florimond
de Condillac ei astu jalallaan tänne minun eläessäni, ja jos hän tulee
musketin kantomatkan päähän, niin sitä pahempi hänelle.
— Minusta tuntuu, että olet hullu puhuessasi hänen vastustamisestaan ja
nimittäessäsi minua pelkuriksi. Jätän sinut yksin siihen asti, kunnes
mielesi on rauhoittunut. Ja hän lähti kasvot punaisina salista jättäen
markiisittaren yksin.
Pohjoisessa tornissa Valérie istui keskustellen Garnachen kanssa.
Pariisilainen oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli saanut selville
kirjeen sisällöstä. Florimond oli niin lähellä kuin La Rochettessa,
jossa häntä pidätti kuumekohtaus, mutta hän lupasi saapua Condillaciin
viikon lopulla. Asiain näin ollen ei heidän Valérien mielestä enää
tarvinnut vaivautua karkaamaan, kuten he aiemmin olivat suunnitelleet.
He voisivat odottaa Florimondin tuloa.
Mutta Garnache pudisti päätään. Hän oli kuullut muutakin, ja vaikka
hän arvelikin, että Valérie oli sillä hetkellä turvassa Mariukselta,
ei hän kuitenkaan harhautunut arvostelemaan väärin tämän luonnetta
eikä antanut hänen hetkellisen hienotunteisuutensa pettää itseään.
Hänestä oli varsin mahdollista, että Marius muuttuisi epätoivoiseksi
Florimondin saapumishetken lähestyessä. Jääminen oli hyvin vaarallista.
Siitä hän ei virkkanut mitään, mutta todisti Valérielle, että olisi
parasta lähteä.
— Mutta enää meidän ei tarvitse suorittaa vaivalloista matkaa Pariisiin
saakka. Neljän tunnin ratsastus La Rochetteen, ja te saatte syleillä
sulhastanne.
— Mainitsiko hän minusta kirjeessään, tiedättekö mitään siitä, monsieur?
— Kuulin heidän sanovan, ettei hän maininnut, vastasi Garnache. — Mutta
kenties hänellä oli siihen hyvät syynsä. Hän saattaa epäillä enemmän
kuin hän kirjoitti.
— Kuinka voisi siinä tapauksessa kuumekohtaus pidättää häntä La
Rochettessa? Voisiko kuumekohtaus estää teitä, monsieur, rientämästä
rakastamanne naisen luokse, jos tietäisitte tai edes epäilisitte, että
häntä pidetään vankina?
— En tiedä, mademoiselle. En ole koskaan rakastanut, minun olisi
kohtuutonta käydä tuomitsemaan rakastuneita. On yleisesti tunnettua,
etteivät he ajattele samoin kuin muut ihmiset, heidän mielensä on sillä
hetkellä hämmennyksissä.
Mutta kun hän katseli Valérieta, joka seisoi ikkunan ääressä niin
ylevän lempeänä, solakkana, viehättävänä ja hentona, oli hän kuitenkin
varma siitä, että jos hän olisi Florimond de Condillac ja pelkäsipä hän
sitten tytön olevan vankina tai ei, niin ei kuume eikä edes ruttokaan
voisi pidättää häntä suurinta osaa viikosta La Rochettessa, helpon
ratsastusmatkan päässä.
Valérie hymyili vienosti hänen sanoilleen ja käänsi keskustelun asiaan,
joka oli heille tärkein.
— On siis päätetty, että meidän on lähdettävä tänä yönä.
— Puoliyön aikana tai vähän sen jälkeen. Olkaa valmiina, mademoiselle,
älkääkä antako minun odottaa, kun koputan ovellenne. Joutuminen saattaa
olla hyvin tarpeen.
— Saatte luottaa minuun, ystäväni, vastasi tyttö ja ojensi kätensä
äkillisen mielijohteen vallassa. — Olette ollut perin hyvä minua
kohtaan, herra de Garnache.
Garnache tarttui tytön käteen ja omituinen hellyys pani hänen likaiset,
naamioidut kasvonsa värähtelemään. Häntä sykähdytti samanlainen tunne
kuin isän tytärtään kohtaan — ainakin hän silloin luuli niin.
— Te liioittelette tekojani. En ole tehnyt muuta kuin minkä voin, minkä
jokainen olisi tehnyt.
— Kuitenkin enemmän kuin Florimond on tehnyt — ja hän on sulhaseni.
Kuume oli hänelle riittävänä syynä jäädä La Rochetteen, mutta
hengenvaara ei voinut pelottaa teitä tulemasta tänne.
— Unohdatte, mademoiselle, ettei hän kenties tiedä, missä oloissa
olette.
— Kenties hän ei sitä tiedä, myönsi tyttö, keveästi huokaisten.