Garnache oli tyytyväinen keskustelun tuloksiin.
— Mademoiselle, hän sanoi samana iltana Valérielle, — olin oikeassa
luottaessani onneeni ja uskoessani sen olevan nousemassa. Nyt
tarvitsemme vain vähän kärsivällisyyttä.
Oli illallisen aika. Valérie istui pöydässä etuhuoneessaan, ja Battista
oli palvelemassa.
— Jos onneani vain kestää ensi keskiviikkoon saakka, hän päätti
puheensa, — niin voitte olla varma, että pääsette hyvässä turvassa pois
Condillacista. Arseniolla ei ole aavistustakaan siitä, että te lähdette
mukaamme, joten meillä ei ole vähääkään syytä pelätä kavallusta, vaikka
hän muuttaisikin mieltään. Mutta hän ei muuta. Viisikymmentä pistolia
ovat tehneet sen horjumattomaksi.
Valérie katsahti häneen silmät loistaen toivosta ja rohkeudesta.
— Olette hoitanut asian ihmeen hyvin, hän kehui. — Jos se onnistuu
meille...
— Sanokaa, _kun_ se onnistuu meille, mademoiselle, oikaisi Garnache
nauraen.
— No niin sitten — kun meidän on onnistunut poistua Condillacista, niin
minne minun on mentävä?
— Tietysti kanssani Pariisiin, kuten on päätettykin. Palvelijani
odottaa minua Voironissa mukanaan rahaa ja ratsut. Meillä ei ole
enää mitään esteitä tiellämme, kun kerran olemme kääntäneet selkämme
Condillacin kolkoille muureille. Kuningatar ottaa teidät ystävällisesti
vastaan ja antaa teille suojaa siihen asti, kunnes herra Florimond
saapuu vaatimaan morsiantaan.
Valérie työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi hitaasti pystyyn. Hän
siirtyi verkkaisesti pöydän luota ikkunan ääreen.
Garnache meni lähemmäksi.
— Näyttää siltä kuin ette haluaisi avioliittoon Florimondin kanssa,
vaikka kuningattarelle lähettämästänne kirjeestä kävi käsittääkseni
ilmi, että te kiihkeästi halusitte tätä liittoa. Lienen tunkeileva,
mutta avoimesti puhuen käyttäytymisenne panee minut ymmälle.
— En ole sitä vastaan, vastasi Valérie, mutta tyynesti, innostumatta.—
Florimond ja minä olimme leikkitovereita, ja pienenä lapsena rakastin
ja ihailin häntä, kuten kenties olisin rakastanut ja ihaillut
veljeä. Hän on miellyttävä, jalo ja uskollinen. Uskon, että hän
olisi paras aviomies, mitä kellään naisella on ikinä ollut, ja
niinpä minä mielelläni uskon elämäni hänen hoiviinsa. Mitäpä muuta
tarvittaisiinkaan?
— Älkää sitä minulta kysykö, minä en suinkaan ole pätevä arvostelija,
torjui Garnache.
— Jos Florimond on elossa, niin tämä pitkä poissaolo, tämä sanomien
puute on kummallista. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi
kuulimme hänestä — ei, neljä kuukautta. Ja kuitenkin on hänen täytynyt
saada tieto isänsä kuolemasta, ja sen olisi pitänyt saada hänet
palaamaan.
— Saiko hän todella siitä tiedon? kysyi Garnache? — Lähetittekö te itse
siitä hänelle ilmoituksen?
— Enhän toki, monsieur. Me emme ole keskenämme kirjeenvaihdossa.
— Sepä vahinko, sillä pelkään, että hänen äitipuolensa on salannut
häneltä markiisin kuoleman.
— _Mon Dieu!_ Tarkoitatteko, ettei hän kenties vieläkään tiedä sitä?
— En. Kuukausi sitten kuningatar lähetti pikalähetin. Viimeisten
tietojen mukaan — jotka, kuten sanoitte, saatiin noin neljä kuukautta
sitten — hän oli Milanossa Espanjan palveluksessa. Pikalähetti
lähetettiin sinne etsimään häntä ja jättämään hänelle kirjeen, jossa
kerrottiin, kuinka asiat ovat Condillacissa.
-— Kuukausi sitten? kummasteli Valérie. — Emmekä vieläkään ole saaneet
häneltä sanaa. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä, monsieur.
■— Ja minä, sanoi Garnache, — Toivon varmasti, että saamme häneltä
tietoja millä hetkellä hyvänsä.
Ennen kuin he olivat tulleet montakaan päivää vanhemmiksi, osoittautui
että hän toivoessaan oli ollut oikeassa. Sillä välin Garnache edelleen
näytteli vanginvartijan osaa saaden osakseen yhä enemmän luottamusta.
Ratkaisevana keskiviikkona Battista etsi käsiinsä Arsenion — kuten
hänellä nyt oli säännöllisesti tapana tehdä -— niin pian kuin hän sai
lomahetken keskipäivällä.
Battista puheli mahdollisimman lyhyesti pian yritettävästä paosta.
— Onko kaikki kunnossa? Oletko vahdissa ensi yönä?
— Kyllä. Vahtivuoroni on auringonlaskusta päivänkoittoon. Mihin aikaan
lähdemme liikkeelle?
Garnache mietti hetkisen.
— Meidän on parasta odottaa puoliyöhön, jotta toiset ennättävät vaipua
sikeään uneen. Jos silloinkin joku on vielä jalkeilla, on sinun
odotettava. Olisi typerää antautua vaaraan, että matkamme estetään,
lähtemällä puoli tuntia liian aikaisin.
— Saat luottaa minuun, vastasi Arsenio. — Kun avaan tornin oven,
vihellän sinulle. Takaportin avain riippuu vahtihuoneen seinällä.
Anastan sen ennen tuloani.
— Hyvä, kiitti Garnache, — ymmärrämme toisiamme.
He olisivat sen jälkeen heti eronneet, mutta samassa kuului portilta
hälyä. Miehiä riensi sinne vahtituvasta, ja Fortunio lausuili
äänekkäitä komennuksia. Condillaciin oli saapunut täyttä neliä
ratsumies, kävelyttänyt hevosensa sillan yli — joka oli nostettuna vain
öisin — ja pyrki sisälle, koputtaen raippansa nupilla käskevästi portin
lankkuihin.
Fortunion määräyksestä portti avattiin, ja porttikäytävästä ilmestyi
linnan pihalle pölyn peittämä mies, joka ratsasti väsyneellä,
vaahtoisella hevosella.
Garnache silmäili häntä uteliaana; miehen ulkonäkö osoitti, että hän
oli pikalähetti. Ratsumies oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän
Battistasta ja tämän toverista ja nähdessään, että halpapukuinen
Garnache kuului Condillacin palveluskuntaan, hän heitti hänelle
suitsensa ja laskeutui sitten jäykästi satulasta.
Fortunio astui heti tärkeänä tulokkaan luokse, vasen käsi miekan
kahvassa, kierrellen oikealla kädellään pitkiä vaaleita viiksiään, ja
vaati häntä ilmoittamaan asiansa.
— Tuon kirjeen leskimarkiisitar de Condillacille, oli vastaus, minkä
jälkeen Fortunio käski ylpeästi nyökäten miehen lähteä mukaansa.
Arsenio oli luonnostaan utelias ja arvaili, mitä uutisia lähetti
saattoi tuoda. Garnache pohti samaa kysymystä, vaikkakin aivan
erilaisista syistä. Mistä tämä lähetti tuli? Miksi ei tuo
Fortunio-tomppeli ollut sitä kysynyt, että Garnachekin olisi kuullut
vastauksen?
Hän esitti hätäisesti Arseniolle jonkin verukkeen ja poistui.
Vilkaistuaan ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä
tarkkailtu, oli hän lähtemäisillään käytävään, mutta empi äkkiä.
Mitä varten hän sinne menisi? Urkkimaanko? Käyttäytyisikö hän kuten
avaimenreiästä kuunteleva lakeija? Ei! Hänellä oli velvollisuuksia
kuningatarta kohtaan, mutta hänellä oli velvollisuuksia myös itseään
kohtaan, ja ne kielsivät häntä menemästä sellaisiin äärimmäisyyksiin.
Niinpä hän kääntyikin poispäin, mielihalun ja ylpeyden taistellessa
vallasta hänen sydämessään, ja asteli synkkänä pihalla Arsenion
ihmetellessä, mikä hänelle oli tullut. Ja hyvä olikin, että ylpeys
oli häntä pidättänyt; näytti todellakin siltä, että hänen onnensa oli
nousussa ja antanut ylpeyden pelastaa hänet hengenvaarasta. Sillä äkkiä
joku huusi: — Battista!
Hän kuuli sen, mutta kun oli sillä hetkellä kokonaan omissa
ajatuksissaan, ei hänen mieleensä muistunut, että hänet tunnettiin
Condillacissa sillä nimellä.
Vasta sitten kun se toistettiin äänekkäämmin ja käskevämmin, hän
pyörähti ympäri ja näki Fortunion viittaavan häntä luokseen. Hänet
valtasi äkkiä huolekas pelko, ja hän kiiruhti kapteenin eteen. Oliko
hänet yllätetty? Mutta Fortunion sanat rauhoittivat hänen epäilyksensä
heti.
— Teidän on heti saatettava neiti de La Vauvraye takaisin asuntoonsa.
Garnache kumarsi ja seurasi kapteenia portaita myöten sisälle panemaan
toimeen määräystä. Hän arvasi, että neidin äkillinen poisvieminen
aiheutui lähetin saapumisesta.
Kun he — hän ja Valérie — olivat kahden etuhuoneessa pohjoisessa
tornissa, kääntyi tyttö häneen päin, ennen kuin hän ennätti kysyä
mitään, kuten oli aikonut.
— On saapunut pikalähetti, virkkoi Valérie.
— Tiedän sen; näin hänet pihalla. Mistä hän on? Saitteko tietää sen?
— Florimondilta. Tyttö oli kalpea kiihtymyksestä.
— Markiisi de Condillacilta? huudahti Garnache tietämättä, olisiko
hänen pitänyt toivoa vai pelätä. — Italiasta?
— Ei, monsieur. En luule, että hän on tullut Italiasta. Siitä, mitä
puhuttiin, voin päättää, että Florimond on jo matkalla Condillaciin.
Kylläpä se synnytti aika hälyn. Heiltä meni koko ruokahalu päivällisen
osalta, ja he tuntuvat arvelleen, että minulle oli käynyt samoin, sillä
he päättivät lähettää minut heti takaisin huoneisiini.
— Sitten ette kai tiedä mitään — paitsi että lähetti on markiisilta?
— En mitään, enkä todennäköisesti saakaan tietää, vastasi tyttö.
Garnache ei voinut pidättää kirousta. Sitten hän hiljensi ääntään ilman
mitään nähtävää syytä ja puhui nopeasti ja kiihkeästi: — Minun on
mentävä ottamaan selvää, mikäli kykenen. Se saattaa olla vaarallista,
mutta se vaara on mitätön verrattuna siihen, mikä meitä uhkaa, jos
teemme erehdyksiä, kun emme tiedä mitä on tulossa. Jos joku tulee
— mikä ei ole luultavaa, sillä kaikki asiaan sekaantuneet henkilöt
viipyvät salissa siihen asti, kunnes lähetistä on selviydytty — ja jos
tiedustetaan, missä olen, niin ette saa tietää siitä mitään, koska te
ette osaa lainkaan italiaa enkä minä ranskaa. Sanotte vain luulevanne,
että minä vastikään menin noutamaan vettä. Ymmärrättekö?
Valérie nyökkäsi.
— Lukitkaa sitten itsenne huoneeseenne palaamiseen! saakka!
Hän otti lattialta ison saviastian, jossa säilytettiin vettä hänen
ja Valérien tarpeiksi, tyhjensi sen vahtihuoneen ikkunasta alhaalla
olevaan suojakaivantoon ja poistui pihalle vieviä portaita myöten.
Hän tirkisti ulos. Ei ketään ollut näkyvissä. Iällä sisäpihalla oli
tähän aikaan päivästä vähän liikettä, ja tornin ovelle sijoitettiin
vartija vain yöksi. Tämän oven vieressä oli toinen. Se avautui
käytävään, josta saattoi päästä linnan mihin osaan hyvänsä. Pistettyään
tuomansa saviastian viimemainitun oven taakse, Garnache riensi nopeasti
käytävää pitkin salin oven taakse kuuntelemaan.