Sattumalta oli Condillacissa eräs Battistan kansalainen,
Pohjois-Italiasta kotoisin oleva palkkasoturi, Arsenio-niminen lurjus,
jonka Fortunio oli pestannut silloin, kun hän kuukausia sitten oli
alkanut lisätä vartioväkeä. Tähän mieheen luottaen oli Garnache tehnyt
suunnitelmansa.
Hän oli aluksi pitänyt miestä ovelasti silmällä. Kun Arsenio oli hänen
ainoa kansalaisensa Condillacissa, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä,
että Battista niinä harvoina vapaahetkinä, joita hänellä joka päivä oli
vanginvartijan toimesta, etsi käsiinsä hänet ja istui keskustelemassa
hänen kanssaan. Miehet tutustuivat toisiinsa, ja ystävystyivät.
Garnache odotti sopivaa tilaisuutta tahtomatta panna mitään vaaraan
hätäilemällä. Tilaisuus tuli pyhäinmiestenpäivän aamuna. Tänä vainajien
päivänä teki Arsenion, joka oli kasvatettu kirkon uskolliseksi pojaksi,
levottomaksi muisto äidistään, joka oli kuollut noin kolme vuotta
sitten. Hän oli vaitelias ja alakuloinen, eikä Garnachen leikillinen
tuuli saanut hänestä vastakaikua. Garnache kummasteli, mitä miehen
mielessä liikkui, ja tarkkaili häntä valppaasti.
Äkkiä pikku mies — hän oli lyhyt ja länkisäärinen — huoahti raskaasti
ja kumartui veltosti nyhtäisemään sisäpihan kiveyksen raossa kasvavaa
rikkaruohoa. He istuivat kappelin portailla.
— Olet jörö tänään, valitti Garnache, taputtaen häntä olalle.
— Nyt on kuoleman päivä, vastasi mies ikään kuin se olisi ollut
riittävä selitys. Garnache purskahti nauramaan.
— Niin, vainajille epäilemättä; niin oli myös eilen, ja niin on
huomennakin. Mutta meille, jotka istumme täällä, tämä on elämän päivä.
— Sinä olet pilkkaaja, nuhteli toinen, ja hänen naamansa oli omituisen
vakava. — Et ymmärrä.
— Valista sitten minua!
— Tänä päivänä ajatuksemme luonnollisestikin kohdistuvat vainajiin,
ja minun ajatukseni ovat äidissäni, joka on jo kolme vuotta maannut
haudassaan. Mietin sitä, miksi hän minut kasvatti ja minkälainen olen.
Garnache virnisti, mutta sitä ei toinen huomannut. Hän silmäili pientä
lurjusta, ja hänen katseensa oli vähän levoton. Mikä miestä vaivasi?
Aikoiko hän katua syntejään, luopua pahuudesta ja petollisuudesta? Eikö
hän enää vastaisuudessa halunnut katkaista kenenkään kurkkua? Halusiko
hän olla uskollinen sille, joka maksoi hänelle palkan, ja viettää
kristillistä elämää? _Peste!_ Hän avasi huulensa ja päästi leveän
pilkkanaurun.
— Saamme sinusta munkin, hän ivasi, — paljasjalkaisen
pyhimystarjokkaan, jonka selkä on ruoskittu ja pää ajeltu. Ei viiniä,
ei arpanappuloita, ei naisia ei...
— Rauhaa! ärähti toinen.
— Sano _Pax_, ilvehti Garnache. — _Pax tecum_, tai _vobiscum_. Niinhän
sanot sitten.
— Jos omatunto vaivaa minua, niin mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla
itselläsi olekaan omaatuntoa?
— Ei ole. Se tekee ihmiset heikoiksi. Sen ovat mahtavat keksineet
voidakseen kiusata ja sortaa vähäväkisiä. Jos isäntäsi maksaa sinulle
huonon palkan likaisesta työstä, jota hänelle teet, ja joku toinen
tarjoaa sinulle runsasta palkkiota, jos teet virheen tai laiminlyönnin
työssäsi, niin omatuntosi kalvaa sinua myöhemmin. Pyh! Se on kömpelö,
lapsellinen temppu, jolla sinut pysytetään uskollisena.
Arsenio vilkaisi häneen päin. Sanat, jotka herjasivat ylhäistä väkeä,
olivat hänestä aina tervetulleita, väitteet, että häntä sorrettiin,
kuuluivat aina kauniilta hänen korvissaan. Hän nyökkäsi myöntävästi
Battistan puheelle.
— Bacchuksen nimessä, hän kirosi, — olet oikeassa, mutta minun
laitani on toisin. Ajattelen sitä kirousta, johon kirkko on tämän
talon julistanut. Eilen oli pyhäinmiesten päivä, mutta en saanut
kuulla ainoatakaan messua. Tänään on sielujenpäivä, enkä voi tässä
synninpesässä uhrata ainoatakaan rukousta äitini sielun rauhan puolesta.
— Miksi niin? kysyi Garnache katsoen kummastuneena tätä uskonnollista
salamurhaajaa.
— Mitenkä niin? Eikö Condillacin perhe ole suljettu pois seurakunnan
yhteydestä ja sen mukana joka mies, joka on täällä omasta vapaasta
tahdostaan? Rukoukset ja sakramentit ovat kaikki täällä kielletyt.
Garnache sai äkkiä mielijohteen. Hän hypähti seisomaan, kasvot
nytkähdellen kuin kauhusta, kun hän sai tietää asiain todellisen tilan,
josta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Hän ei
jäänyt hetkeksikään miettimään, kuinka ihmeellinen oli tämän lurjuksen
sielu, joka salli hänen viikon jokaisena päivänä häiritsemättä rikkoa
kaikkia käskyjä louisdorin tai parin maksusta, mutta jota vaivasivat
omantunnon tuskat sen tähden, että hän asui sellaisessa talossa, jonka
kirkko oli julistanut kiroukseensa.
— Mitä sinä puhut?
— Totta! Jokainen, joka tahallaan pysyy Condillacin palveluksessa,
vaistomaisesti Arsenio hiljensi ääntään, ettei vain kapteeni tai
markiisitar sattuisi kuulemaan, — on suljettu pois seurakunnan
yhteydestä.
— Minä olen myös kristitty, Arsenio, enkä ole tietänyt tästä seikasta
mitään.
— Tietämättömyytesi tähden saanet anteeksi. Mutta nyt, kun tiedät..
Arsenio kohautti olkapäitään.
— Nyt, kun tiedän sen, olisi minun parasta huolehtia sielustani ja
etsiä uusi työpaikka.
— Voi! huokasi Arsenio. — Sitä ei ole niinkään helppoa löytää.
Garnache vilkaisi häneen. Pariisilaisen katse alkoi näyttää varmemmalta
kuin siihen saakka. Hän katsahti vaivihkaa ympärilleen, istahti sitten
jälleen, niin että hänen suunsa oli aivan Arsenion korvan juuressa.
— Täällä maksetaan huono palkka kuin kerjäläiselle, mutta kuitenkin
olen kieltäytynyt ottamasta vastaan kokonaista omaisuutta, jonka eräs
toinen minulle tarjosi, voidakseni olla uskollinen Condillacissa
olevalle isäntäväelleni. Mutta tämä kertomasi seikka muuttaa kaikki.
— Omaisuuden? kertasi Arsenio epäillen.
— Niin, omaisuuden — ainakin viisikymmentä pistolia. Se on omaisuus
muutamille meistä.
Arsenio vihelsi. — Selitähän tarkemmin! hän pyysi.
Garnache nousi sen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä.
— Minun on harkittava sitä, hän sanoi ja liikahti muka poistuakseen.
Mutta toinen tarttui kiihkeänä hänen käsivarteensa.
— Mitä sinun on harkittava? hän kivahti. — Selitä minulle, minkälaista
palvelusta sinulle on esitetty. Omatuntoni soimaa minua. Jos sinä
kieltäydyt noista viidestäkymmenestä pistolista, niin miksi en minä
saisi hyötyä sinun typeryydestäsi?
— Se ei olisi tarpeen. Siihen puuhaan, josta puhun, tarvitaan kaksi
miestä, ja kumpikin saa viisikymmentä pistolia. Jos päätän ryhtyä
tehtävään, niin mainitsen, että sinä suostut toiseksi.
Hän nyökkäsi synkkänä toverilleen, irrottautui hänen otteestaan ja
lähti astelemaan pihan poikki. Mutta Arsenio ryntäsi hänen perässään ja
tarttui uudelleen hänen käsivarteensa.
— Senkin hullu! Et suinkaan aio kieltäytyä ottamasta vastaan sitä
omaisuutta?
— Se olisi petosta, kuiskasi Garnache.
— Se on paha, myönsi toinen, ja hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi.
Mutta kun hän muisti, mitä Garnache oli sanonut, kirkastuivat hänen
kasvonsa taaskin pian. — Kohtaako se näitä Condillacin asukkaita?
hän tiedusteli. Garnache nyökkäsi. — Ja ne, jotka pyytävät meiltä
palvelusta — maksaisivat sinulle viisikymmentä pistolia?
— He pyytävät toistaiseksi palvelusta vain _minulla_. He pyytävät
kenties sinulta, jos puhun puolestasi.
— Ja sinä puhut; olemmehan saman maan miehiä. Puhuthan, eikö niin?
Olemme toveruksia. Ystävyksiä vieraassa maassa. Ei ole mitään, mitä
en olisi valmis tekemään hyväksesi, Battista. Näetkö, olisin valmis
kuolemaan puolestasi, jos tarvittaisiin! Kautta Bacchuksen! Olisin!
Sellainen olen, kun pidän miehestä.
Garnache taputti häntä olalle. — Sinä olet kelpo poika, Arsenio.
— Ja puhuthan puolestani?
— Mutta ethän tiedä, mistä on kysymys,'huomautti Garnache. — Kenties
kieltäydyt, kun sitä tarjotaan sinulle.
— Kieltäydynkö viidestäkymmenestä pistolista? Jos tapani olisivat
olleet sellaiset, niin olisin ansiosta se köyhä raukka, joka olen.
Olkoonpa tehtävä minkälainen tahansa, omatuntoni soimaa minua siitä,
että palvelen Condillaceja. Selitä minulle, kuinka ne viisikymmentä
pistolia on ansaittava, ja voit olla varma, että olen valmis ryhtymään
vaikka mihin!
Garnache oli tyytyväinen. Mutta sinä päivänä hän ei ilmaissut
Arseniolle sen enempää, vakuutti vain puhuvansa hänen puolestaan ja
kertovansa hänelle tarkemmin seuraavana päivänä. Mutta kun he sitten
Arsenion kiihkeästä vaatimuksesta uudelleen keskustelivat asiasta, ei
Garnache vieläkään ilmoittanut hänelle kaikkea, ei edes sitä, että
palvelusta tarvitsi neiti de La Vauvraye.
— Olen saanut sanan, hän sanoi salaperäisesti. — Et saa kysyä minulta,
millä tavoin.
— Mutta kuinka pääsemme Grenobleen? Kapteeni ei ikinä laske meitä
sinne, valitti Arsenio pahantuulisena.
— Kun sinä olet yöllä vahdissa, Arsenio, lähdemme yhdessä kysymään
lupaa kapteenilta. Sinä aukaiset takaportin, kun minä yhdyn seuraasi
täällä pihalla.
— Entä mies, joka on tuolla ovella? Ja hän heilautti peukaloaan sitä
tornia kohti, jossa Valérie oli vankina ja johon Battista suljettiin
yöksi. Pihalta torniin vievälle ovelle oli lisävarmuuden vuoksi
sijoitettu vahti. Tämä ovi ja vahti olivat sellaisia esteitä, joiden
raivaamisen Garnache näki mahdottomaksi ilman apua.
— Sinun on pidettävä huolta hänestä, Arsenio.
— Näinkö? kysäisi Arsenio kylmästi, hipaisten kämmenensä syrjällä
kurkkuaan. Garnache pudisti päätään.
— Ei, se ei ole tarpeellista. Isku päähän riittää. Lisäksi se
käy kenties hiljaisemmin. Tornin avaimen löydät hänen vyöstään.
Nujerrettuasi hänet, otat sen ja avaat oven, sitten vihellät minua.
Loppu sujuu helposti.
— Oletko varma, että hänellä on avain?
— Sen sain tietää itse markiisittarelta. Heidän oli pakko luovuttaa
se hänelle kaiken varalta. Kun neiti yritti paeta ikkunasta, niin
he oivalsivat, kuinka tarpeellista se oli. Hän ei maininnut, että
heidän sokea luottamuksensa Battistaan oli saanut heidät voittamaan
vastahakoisuutensa ja luovuttamaan avaimen vahdille.
Sopimuksen vahvistukseksi ja esimauksi kaikesta tulevasta kullasta
Garnache antoi Arseniolle pari kultarahaa lainaksi, jonka tämä
suorittaisi takaisin, kun heidän tuntematon työnantajansa maksaisi
hänen viisikymmentä pistoliaan Grenoblessa.
Kun Arsenio näki ja tunsi kullan kourassaan, hän oli varma, ettei juttu
ollut unta. Hän ilmoitti Garnachelle olevansa vahdissa luultavasti
seuraavan keskiviikon jälkeisenä yönä — silloin oli perjantai —
ja seuraavaan keskiviikkoon he niin ollen jättivät suunnitelmansa
toteuttamisen.