— Lapseni, miksi et tahdo olla järkevä? sanoi leskimarkiisitar katsoen
Valérieta teeskennellyn hellästi.
He seisoivat Valérien huoneessa. Taempana oli rekryytti Battista
veltossa asennossa vartiopaikallaan hieman puhtaamman näköisenä kuin
silloin, kun hänet esitettiin markiisittarelle.
— Missä asiassa, madame, kysyi Valérie, —- ei käyttäytymiseni ole
järkevä?
— Olet järjetön, kun typerästi pidät kiinni lupauksesta, joka on sinun
puolestasi annettu.
— Jonka _minä_ olen antanut, oikaisi tyttö.
— Jonka sinä annoit, olkoon menneeksi, mutta ollessasi sellaisessa
iässä, ettet ymmärtänyt sen merkitystä. Ei ollut oikein sitoa sinua
niin.
— Jos jollakulla ihmisellä on oikeus panna se epäiltäväksi, niin juuri
minulla, vastasi Valérie, katsoen värähtämättä markiisitarta silmiin.
— Ja minä tyydyn enkä nosta siitä kysymystä. Tyydyn täyttämään annetun
lupauksen. Kunniallisesti en voisi menetellä muulla tavoin.
— Tämä on hulluutta, Valérie...
— Teissä sitä on, madame, keskeytti tyttö, — kun luulette voivanne
pakottaa, ohjata väkisin tunteita ja rakkautta keinoilla, joita olette
käyttänyt minua kohtaan.
— Älä ole niin varma, mademoiselle. Älä ole niin varma siitä, ettei
sinua voida pakottaa.
Heidän katseensa osuivat vastakkain. Molemmat naiset olivat
kalmankalpeat, mutta toisella se johtui hillitystä kiukusta, toisella
taas pelosta; sillä sen, minkä markiisitar oli jättänyt sanoin
lausumatta, ilmaisivat hänen silmänsä kaunopuheisesti.
— On Jumala taivaassa, muistutti tyttö markiisitarta.
— Niin — taivaassa, vastasi toinen nauraen ja kääntyi poispäin. Hän
pysähtyi ovella, jota aukaisemaan italialainen oli rientänyt.
— Marius tulee kanssasi kävelylle huomenna, jos ilma on kaunis. Mieti
siihen mennessä sanojani!
— Jääkö tuo mies tänne, madame? kysyi tyttö, turhaan koettaen pitää
ääntään pelottomana.
— Ulommassa etuhuoneessa on hänen paikkansa, mutta kun tämän huoneen
avain on hänen puolellaan ovea, voi hän tulla sisään milloin haluaa tai
milloin luulee olevan siihen syytä. Jos hänen näkemisensä vaivaa sinua,
niin voit sitä karttaaksesi sulkeutua tuonne omaan huoneeseesi.
Mies seurasi markiisitarta paljaan lattian poikki ja piti hänelle
ulompaa ovea auki.
Virkkamatta enää mitään markiisitar poistui, ja vartija kuuli hänen
askeleensa, kun hän sipsutteli alaspäin kivisiä kiertoportaita myöten.
Lopuksi sulkeutui pihalle vievä ovi paukahtaen, ja avaimen kitinä
ilmaisi palkkasoturille, että hän ja hänen vartioitavansa olivat
molemmat teljetyt Condillacin linnan torniin.
Jäätyään yksin etuhuoneeseen Valérie meni ikkunan ääreen ja vaipui
hervottomana tuoliin.
Hän oli voimakassieluinen, ylevämielinen tyttö, mutta tänä iltana
näytti toivo tukahtuneen hänen rinnassaan. Myös Florimond tuntui
hylänneen hänet. Hän oli joko unohtanut hänet tai kuollut. Kuinka
asianlaita todellisuudessa oli, siitä hän ei paljoa välittänyt. Tieto
siitä, kuinka ehdottomasti hän oli markiisitar de Condillacin ja tämän
pojan vallassa, täytti hänen mielensä niin, ettei sinne mahtunut mitään
muuta.
Häneltä pääsi huokaus. Jos Garnache olisi säästynyt, olisi Valérie
saanut rohkeutta, sillä Garnachessa oli jollakin lailla tarmoa ja
rohkeutta niin paljon, että häneen voi turvautua ahdingon hetkinä.
Hän oli taaskin kuulevinaan reippaan, metallisen äänen: — Oletteko
tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden
päivän osalle?
Ja sitten kuului keskellä hänen haaveilujaan juuri hänen uneksimansa
ääni niin äkkiä, niin luonnollisena ja elävänä, että hän hätkähti ja
oli vähällä kirkaista.
— Mademoiselle, se lausui, — pyydän, ettette tyyten menetä
rohkeuttanne. Olen palannut työskentelemään siinä tehtävässä, jonka
hänen majesteettinsa kuningatar käski minun suorittaa, ja minä suoritan
sen tuosta naarastiikeristä ja hänen penikastaan huolimatta.
Tyttö istui hiljaisena kuin patsas, tuskin hengittäen, katse tähdättynä
sinipunervaa taivasta kohti. Ääni oli vaiennut, mutta hän istui
yhä. Sitten hänelle hitaasti selveni, ettei se ollut harhaluuloa,
liikarasittuneiden aivojen erehdys.
Hän kääntyi ja taaskin oli häneltä päästä kiljahdus; sillä aivan hänen
takanaan, silmäillen häntä omituisen tutkivasti, seisoi tummaihoinen,
mustatukkainen italialainen vartija, joka oli määrätty sen vuoksi,
ettei hän osannut yhtään ranskaa.
— Älkää pelätkö, mademoiselle. Olen Garnache, tomppeli, kelvoton hupsu,
jonka kiivaus tuhosi kaikki ne pelastumisen toiveet, joita oli viikko
sitten.
Valérie tuijotti uskomatta silmiään.
— Garnache! hän kuiskasi käheästi.
Mutta hän tunsi, että ääni oli Garnachen eikä kenenkään muun.
Äkkiä levisi miehen kasvoille hymy, ja se antoi hänelle varmuuden,
haihduttaen hänen mielestään viimeisenkin epäilyksen hivenen.
— Monsieur, monsieur! Siinä kaikki, mitä hän sai suustaan, mutta häntä
halutti kiertää kätensä miehen kaulaan, kuten hän olisi syleillyt
veljeä tai isää, ja nyyhkyttää painautuneena hänen olkaansa vasten
siitä huojennuksen ja turvallisuuden tunteesta, jonka hänen läsnäolonsa
herätti.
Garnache oivalsi, kuinka liikuttunut hän oli, ja tyynnyttääkseen häntä
alkoi kertoa, millä tavoin hän oli palannut.
— Onni oli minulle hyvin suopea, mademoiselle. En voinut suuresti
toivoa, että sellaisia kasvoja, kuin minun ovat, voitaisiin naamioida,
mutta kunnia siitä, mitä näette, ei tulekaan minulle. Se on Rabecquen
käsialaa, hän on nokkelin lakeija, joka koskaan on palvellut kyvytöntä
isäntää. Se, että nuoruudessani olin kymmenen vuotta Italiassa ja opin
italiankieltä niin hyvin, että Fortuniokin pettyi, auttoi minua. Se
poisti heti kaikki epäluulot, ja jollen viivy täällä niin kauan, että
väri ehtii kulua hiuksistani, parrastani ja kasvoistani, on minulla
vain vähän pelättävää.
— Mutta, monsieur, huudahti tyttö, — teillä on paljon pelkäämistä! Ja
hänen katseensa kävi levottomaksi.
Garnache naurahti vastaukseksi. — Luotan onneeni, mademoiselle, ja
minusta tuntuu, että se on nykyisin nousu puolella. Tullessani tässä
asussa Condillaciin, en uskaltanut toivoakaan, että minut määrättäisiin
vartijaksenne sen tähden, etten osannut ranskaa. Minun oli vaikea
salata riemastunutta ilmettäni, kun kuulin sitä suunniteltavan. Se on
tehnyt kaiken muunkin helpoksi.
— Mutta mitä voitte tehdä yksin, monsieur? kysyi Valérie, ja hänen
äänessään oli miltei ärtymyksen värähdys.
— Antakaa minulle toki päivä tai pari keksiäkseni jotakin! Jokin keino
täytyy löytyä. En ole päässyt näin pitkälle sitä varten, että kärsisin
nyt tappion.
— Vietän yöni rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään näyttämään teille
etsimänne tien.
— Taivas luullakseni kuulee rukouksenne, mademoiselle, vastasi Garnache
katsellen haaveksien kalpeita, pyhimysmäisiä kasvoja, jotka näyttivät
hohtavan hämärässä. Sitten hän äkkiä liikahti ja herkisti korviaan.
— Sh! Joku tulee, hän kuiskasi. Ja hän riensi nopeasti Valérien luota
etuhuoneeseen, jossa hän äänettömästi vaipui tuolilleen askelten
lähestyessä kiviportaita.