Condillacin linnan isossa salissa istuivat leskimarkiisitar, hänen
poikansa ja käskynhaltija neuvottelemassa.
Oli iltapuoli, täsmälleen viikko siitä, kun herra de Garnache — sydän
melkein murtuneena tehtävänsä epäonnistumisesta — oli poistunut
Grenoblesta. Seurue oli syönyt päivällistä, ja pöydällä oli vielä
astioita ja aterian tähteitä, sillä ruokaa ei vielä ollut korjattu pois.
Parhaillaan puhui markiisitar. Hän toisti sanoja, jotka hän viimeksi
kuluneen viikon aikana oli lausunut ainakin kaksikymmentä kertaa
päivässä.
— Oli hulluutta päästää se mies menemään. Jos vain olisimme
toimittaneet tieltämme hänet ja hänen palvelijansa, niin voisimme
nyt nukkua rauhallisesti. Minä tiedän, miten hovissa menetellään.
Aluksi olisi kenties vähän ihmetelty, että hän viipyy niin kauan eikä
lähetä minkäänlaisia tietoja edistymisestään, mutta kun häntä ei olisi
näkynyt, olisi hänet pian vähitellen unohdettu ja hänen mukanaan koko
tämä juttu, johon kuningatar oli niin kärkäs sekaantumaan. Mutta
nyt mies palaa sinne kiukkuisena häntä kohdanneesta loukkauksesta;
siitä puhutaan Pariisissa kaikenlaista, se esitetään valtiopetoksena,
majesteetin uhmaamisena, kapinoitsemisena. Parlamentti saadaan kenties
julistamaan meidät henkipatoiksi, ja kaiken loppuna — kukapa voisi
tietää sen edeltäpäin?
— On pitkä matka Condillacista Pariisiin, madame, huomautti hänen
poikansa kohauttaen olkapäitään.
— Ja saatte nähdä, ettei siellä olla kovinkaan herkkiä lähettämään
sotaväkeä näin kauaksi, markiisitar, lohdutteli häntä käskynhaltija.
— Pyh! Olette kovin varma siitä mitä Pariisissa tehdään ja mitä siellä
jätetään tekemättä. Aika sen näyttää, ystäväni, ja olenpa pahasti
erehtynyt, jollette te vielä toista valitteluani sen johdosta, ettemme
vapautuneet herra de Garnachesta ja hänen lakeijastaan, kun he olivat
vallassamme.
Hänen katseensa osui synkän ennustavasti Tressaniin, joka vavahti ja
levitti avuttomana kätensä. Mutta Marius ei niin helposti säikähtänyt.
— Madame, hän sanoi, — pahimmassa tapauksessa voimme sulkea porttimme
ja uhmata heitä. Meillä on runsaasti miehiä, ja Fortunio etsii
parhaillaan lisää rekryyttejä.
— Etsii, niinpä kyllä, ärähti markiisitar. — Jo viikon ajan se lurjus
on tuhlannut rahaa kuin roskaa ja juottanut puoli Grenoblea humalaan
Auberge de Francen parhaalla viinillä, mutta emme tähän mennessä ole
saaneet ainoatakaan rekryyttiä.
Marius naurahti. — Pessimismisi harhauttaa sinut vääriin
johtopäätelmiin. Olet väärässä. Yksi rekryytti on saatu.
— Yksi! kertasi äiti. — Tuhat tulimmaista! Runsas korvaus
viinivirrasta, jolla olemme huuhdelleet grenoblelaisten kurkkuja!
— Mutta onhan se kuitenkin alku, rohkeni käskynhaltija huomauttaa.
— Niin, ja epäilemättä myös loppu, kivahti markiisitar. — Ja
minkälainen hullu lienee tämäkin, jonka tulevaisuus on niin
epätoivoinen, että hän voi liittää kohtalonsa meihin?
— Hän on italialainen -— Savoyn halki marssinut piemontilainen, joka
oli matkalla Pariisiin tavoittamaan onneaan, kun Fortunio sai hänet
käsiinsä ja selvitti hänelle, että onni odotti häntä Condillacissa.
Hän on kookas, vankka poika, ei puhu sanaakaan ranskaa ja lähestyi
Fortuniota tuntiessaan tämän omaksi kansalaisekseen.
Leskimarkiisittaren kauniissa silmissä välähti pilkallinen ilme.
— Siinä selitys, miksi Fortunio sai hänet värvätyksi. Hän ei osannut
sanaakaan ranskaa, raukka, eikä niin ollen voinut aavistaakaan, kuinka
harkitsematonta hänen pestautumisensa oli. Jos voisimme löytää enemmän
samanlaisia miehiä, niin olisi hyvä. Mutta mistäpä niitä löydämme?
Voi, Marius-kulta, asiamme eivät ole paljoakaan parantuneet eivätkä
paranekaan sen erehdyksen tähden, jonka teimme päästäessämme Garnachen
tiehensä.
— Madame, uskalsi Tressan taaskin virkkaa, — mielestäni teiltä puuttuu
toiveikkuutta.
— Ainakaan ei minulta puutu rohkeutta, herra kreivi, vastasi
markiisitar, — ja lupaan teille, että niin kauan kuin elän — ja
käyttelen miekkaa, jos tarvitaan — ei yksikään pariisilainen astu
jalallaan Condillaciin.
— Noin paljon jaksat ajatella, mutta siinä onkin kaikki, murahti
Marius. — Et käsitä, että asemamme ei ole läheskään toivoton, ettei
meidän lopultakaan kenties tarvitse vastustaa kuningasta. On kulunut
kolme kuukautta siitä, kun viimeksi saimme tietoja Florimondista.
Sodassa voi kolmessa kuukaudessa sattua paljon. Hän saattaa hyvinkin
olla kuollut.
— Toivoisinpa, että hän olisi haudassa — ja kadotuksessa, sähäytti
markiisitar.
— Niin, vahvisti Marius, huoahtaen, — se lopettaisi kaikki huolemme.
— Siitä en ole lainkaan varma. Vielä on otettava lukuun Valérie uusine
pariisilaisystävineen — tuhotkoon rutto heidät kaikki! Vielä voimme
menettää La Vauvrayen tilukset. Ainoa keino, jolla nykyiset vaikeutemme
saadaan loppumaan, on se, että menet avioliittoon tuon omapäisen
letukan kanssa.
— Voit syyttää vain itseäsi siitä, että se on mahdotonta, muistutti
Marius.
— Kuinka niin? huudahti äiti, silmäillen häntä tuikeasti.
— Jos olisit pysynyt ystävyydessä kirkon kanssa, maksanut kymmenykset
ja säästänyt meidät tästä kirotusta pannasta, ei meidän olisi lainkaan
vaikea saada tänne pappi ja järjestää asia, suostuipa Valérie tai ei.
Markiisitar katseli poikaansa, silmät kiukusta välkkyen. Sitten hän
käännähti puhuttelemaan Tressania.
— Kuuletteko, kreivi? Kas siinä rakastaja! Hän on valmis ottamaan
puolison, rakastipa tämä häntä tai ei — ja hän on vannonut minulle
rakastavansa tyttöä.
— Miten voitaisiin asia muutoin saada toimeen, koska hän panee vastaan?
kysyi Marius yrmeänä.
— Miten muutoin? Kysytkö sinä minulta, miten muutoin? Hyvä Jumala! Jos
olisin mies ja minulla olisi sinun vartalosi ja kasvosi, ei maailmassa
yksikään nainen kykenisi vastustamaan minua, jos ottaisin hänen
voittamisensa sydämenasiakseni. Jo kerran Valérien on onnistunut lahjoa
yksi miehistämme ja lähettää hänet Pariisiin kirjettä viemään. Siitä
on koko nykyinen pulmamme alkuisin. Toisella kerralla hän kenties saa
aikaan vielä enemmän. Kun hän on saanut lahjotuksi jonkun auttamaan
häntä karkaamaan, kun hän itse on päässyt turvaan kuningattaren luokse,
niin kenties kadutte sitä, että neuvoni on langennut karuun maahan.
— Juuri estääksemme kaikki sellaiset yritykset, olemme panneet hänet
vartioitavaksi, sanoi Marius. — Sinä unohdat sen.
— Unohdan sen! En suinkaan. Mutta mitä takeita teillä on siitä, ettei
hän lahjo vartijaansa?
— Vahinko, ettei teillä ole kuuromykkää miestä, virkkoi Tressan
puolittain leikillään. Mutta Marius katsahti äkkiä toisiin vakavan
näköisenä.
— Meillä on yhtä hyvä kuin kuuromykkä. Onhan meillä italialainen, jonka
Fortunio värväsi eilen, kuten olen kertonut. Hän ei tunne Valérieta
eikä hänen varallisuuttaan, ja vaikka hän tuntisikin, eivät he voisi
käydä neuvottelemaan keskenään, sillä toinen ei osaa ranskaa eikä
toinen italiaa.
Markiisitar taputti käsiään. — Siinä on sopiva mies! hän huudahti. —
Lähetä noutamaan rekryytti tänne!
Fortunio — joka oli juuri sama mies, jonka Garnache oli oppinut
tuntemaan »Sanguinettina» — toi hänet. Mies oli vielä samassa asussa,
jossa hän oli ollut saapuessaan. Hän oli kookas, iho oli hyvin tumma,
musta, öljyinen tukka valui lyhyinä suortuvina hänen korvilleen ja
niskaansa, mustat, riippuvat viikset tekivät hänet kavalan näköiseksi.
Hänen leukaansa ja poskiansa peitti muutamia päiviä vanha, sakea
parransänki. Silmissä oli luihu katse, mutta niiden syvän sininen väri
oli jyrkässä ristiriidassa hänen tummuutensa kanssa.
Hänen yllään oli risainen takki, ja sääriensä ympärille hän oli sukkien
puutteessa kiertänyt likaiset nauhat. Jalassa hänellä oli puukengät,
joista toisesta pilkotti oljenkorsia; epäilemättä oli nämä tungettu
sinne sitä varten, että kenkä pysyisi jalassa.
Markiisitar silmäili häntä tarkkaavasti. Hienosteleva Marius nyrpisti
nenäänsä. Käskynhaltija tirkisteli häntä uteliaana lyhytnäköisine
silmineen. — Enpä luule koskaan nähneeni likaisempaa roikaletta, hän
huomautti.
Rouva Condillac puhutteli rekryyttiä. Hän tiedusteli mieheltä, mikä
mies hän oli ja mistä hän tuli, käyttäen italiankieltä, jota hän osasi
auttavasti. Mies kuunteli hänen kysymyksiään hyvin huomaavaisesti
— joskus hänen nähtävästi oli vaikea ymmärtää — katse kiintyneenä
markiisittaren kasvoihin ja kaula hieman eteenpäin kurkotettuna.
Silloin tällöin piti Fortunion sekaantua keskusteluun selvittääkseen
typerälle piemontilaiselle markiisittaren kysymyksiä. Italialainen
vastasi syvällä, käheällä äänellä, jota sotki piemontilainen murre, ja
markiisittaren — jonka italiankielen taito oli epätäydellinen — piti
usein turvautua Fortunioon päästäkseen selville hänen puheestaan.
Vihdoin hän lähetti molemmat pois käskien kapteenin huolehtia siitä,
että tulokas saisi kylvyn ja sopivamman vaatetuksen.
Tuntia myöhemmin, kun käskynhaltija oli sanonut jäähyväiset
ratsastaakseen kotiinsa Grenobleen, vei markiisitar itse Mariuksen
ja Fortunion seuraamana Battistan — sen oli italialainen ilmoittanut
nimekseen — yläkerrassa olevaan huoneistoon, jossa neiti de La
Vauvrayeta nyt pidettiin melkein vankina.