Poistuttuaan Kapusiini-kentältä Gaubert oli juossut koko matkan Imevään
Vasikkaan ja saapunut sinne noin viidessä minuutissa hengästyneenä ja
hätääntyneenä.
Rabecque seisoi ovella valppaana, mutta antamatta isäntänsä odotuksesta
johtuvan huolestumisen ja mallittomuuden vähääkään kuvastua ilmeissään.
Nähdessään Gaubertin saapuvan juoksujalkaa ja läähättävänä hän hätkähti
ja astui eteenpäin ihmeissään ja levottomana. Samaan aikaan tuli herra
de Tressan kadun poikki käskynhaltijan palatsista. Hän saapui majatalon
ovelle yhtäaikaa Gaubertin kanssa.
Pahojen aavistusten valtaamana huusi Rabecque juoksijalle:
— Mitä on tapahtunut? Missä on herra de Garnache?
Gaubert pysähtyi hoippuen. Hän valitti ja väänteli käsiään.
— Tapettu! hän huohotti. — Oi, se oli kauheata!
Rabecque tarttui häntä olkapäästä niin lujasti, että se koski. — Mitä
te puhutte? hän änkytti kasvot kalmankalpeina.
Myöskin Tressan pysähtyi ja kääntyi Gaubertiin päin epäilevä ilme
lihavilla kasvoillaan. — Kuka on surmattu? hän kysyi. — Ei kai herra de
Garnache?
— Juuri hän! valitti toinen. — Se oli ansa, johon meidät houkuteltiin.
Neljä miestä karkasi hänen kimppuunsa Kapusiini-kentällä. Niin kauan
kun hän oli hengissä, olin hänen vierellään. Mutta kun näin hänen
kaatuvan, riensin tänne noutamaan apua.
— Hyvä Jumala! sopersi Rabecque, ja hänen otteensa Gaubertin olkapäästä
heltisi.
— Kuka sen teki? tiedusteli Tressan ja hänen äänensä jymisi uhkaavasti.
— En tuntenut heitä. Se mies, joka haastoi riitaa herra de Garnachen
kanssa, nimitti itseään Sanguinettiksi. Siellä on parhaillaan mellakka.
— Mellakka? Niinkö sanoitte? huudahti Tressan. Virkamies näytti
heräävän hänessä.
— Niin, vastasi toinen välinpitämättömästi, — he katkovat toistensa
kurkkuja.
— Mutta... mutta... oletteko varma, että hän on kuollut? tiukkasi
Rabecque.
Gaubert katsahti ylös ja näytti miettivän asiaa tarkemmin. — Näin hänen
kaatuvan. Kenties hän ei ollut muuta kuin haavoittunut.
— Ja te jätitte hänet sinne? mylvi palvelija.
Gaubert kohautti olkapäitään. — Mitäpä mahdoin neljää vastaan? Ja
lisäksi sekaantui väkijoukko jo silloin leikkiin, ja minusta tuntui
parhaalta lähteä hakemaan apua. Nämä sotilaathan...
— Tämä on nyt jo minun asiani, keskeytti hänet Tressan, pyörähtäen
ympäri ja huutaen kersanttia. — Olen Dauphinén käskynhaltija.
— Olipa onni, että tapasin teidät, vastasi Gaubert kumartaen. — En
voisi jättää tätä asiaa parempiin käsiin.
Hänestä välittämättä Tressan komensi jo parhaillaan kersanttia
ratsastamaan miehineen nopeasti Kapusiini-kentälle. Mutta Rabecque
syöksähti äkkiä eteenpäin.
— Ei niin, herra käskynhaltija, hän esteli taaskin hädissään, muistaen
tehtävänsä. — Nämä miehet ovat täällä neiti de La Vauvrayen vartiona.
Antakaa heidän pysyä täällä! Minä lähden herra de Garnachen luokse.
Käskynhaltija tuijotti häneen päin alahuuli halveksivasti pitkälle
työnnettynä. — Te lähdette? hän kummasteli. — Entä mitä saatte aikaan
yksin? Kuka te olette?
— Olen herra de Garnachen palvelija.
— Lakeija? Ja Tressan kääntyi poispäin, toistaen määräyksensä, ikään
kuin Rabecquea ei olisikaan olemassa tai ikään kuin hän ei olisi
sanonut mitään. — Kapusiini-kentälle! Täyttä laukkaa, Pommier! Lähetän
lisäväkeä perässänne.
Kersantti ärjäisi komentosanan. Ratsumiehet pyörähtivät ympäri; toinen
komentosana, ja he olivat poissa.
Rabecque seisoi paikallaan, puserrellen käsiään nyrkkiin ja vapisten
raivosta. Hän kirosi kiihkeästi Tressania ja hänen typeryyttään. Asiain
näin ollen, ja kun herra de Garnache oli kuollut tai ainakin poissa,
tuntui kaikki menetetyltä. Olisihan hän voinut ajatella, että nyt,
kun hänen isäntänsä oli surmattu, oli melkein samantekevää, mitä hän
tekisi, sillä loppujen lopuksi saisivat Condillacit varmasti tahtonsa
toteutetuksi neiti de La Vauvrayehen nähden. Mutta sellaista hän ei
juuri silloin käynyt lainkaan miettimään. Uskollisuudentunne oli
hänessä voimakas; hänen velvollisuutensa isäntäänsä kohtaan oli selvä.
Hän astui taaksepäin ja veti miekkansa.
— Päästäkää minut sisälle! hän kiljaisi. Mutta samassa kuului hiljaista
kahinaa, kun toinenkin säilä paljastettiin, ja Rabecquen oli pakko
kääntyä torjumaan Gaubertin hyökkäystä.
— Sinä halpa petturi! karjaisi kiukustunut lakeija, mutta sen enempää
hän ei ennättänytkään lausua. Häneen tartuttiin takaapäin voimakkain
käsin. Miekka kierrettiin hänen kädestään. Hänet paiskattiin rajusti
maahan, ja yksi hänen ahdistajistaan kävi polvilleen hänen selkäänsä,
pitäen häntä pitkänään nurkassa. Ja sitten aukeni ovi uudelleen, ja
Rabecque-rukka ähkyi voimattomassa kiukussaan nähdessään neiti de La
Vauvrayen kasvot kalpeina ja silmät levällään pysähtyvän kynnykselle
herra de Condillacin kumartaessa syvään hänen edessään.
Hän kääntyi epätoivoissaan poispäin tuosta ilkkuvasta herrasmiehestä,
koettaen vedota isäntään, ikään kuin tämä, joka ei kyennyt auttamaan
itseään, olisi voinut auttaa häntä.
— Herra isäntä .. hän aloitti, mutta Marius keskeytti hänet tuikeasti.
— Viekää hänet pois tuota tietä, hän komensi ja osoitti taakseen
portaiden vierestä lähtevään käytävään. — Vaunuille! Nopeasti!
Valérie koetti vastustaa, mutta hänet kiskottiin mukaan. Toiset
kiiruhtivat hänen jäljessään ulos ovesta, Gaubert viimeisenä.
— Seuraa pian meitä! käski hän poistuessaan miestä, joka yhä oli
polvillaan Rabecquen selässä.
Miesten askeleet häipyivät käytävään, kaukana pamahti ovi. Syntyi
hiljaisuus, jota häiritsi vain Rabecquen vaivalloinen hengitys. Sitten
kuului melua majatalon edustalta; joku huusi komentosanan. Kaviot
kopisivat, pyörät kirskuivat ja ratisivat, ja pian vierivät raskaat
vaunut nopeasti poispäin. Rabecque arvasi liiankin hyvin, mitä oli
tapahtunut.
Mies päästi hänet vihdoinkin irti, hypähti seisomaan ja katosi, ennen
kuin hän pääsi pystyyn. Noustuaan Rabecque syöksyi ovelle. Hän näki
äskeisen ahdistajansa juoksevan jo kaukana vinhaa vauhtia; vaunut
olivat ennättäneet pois näkyvistä.
— Rabecque!
— Monsieur! Oi, Jumalan kiitos! sopersi palvelija itku kurkussa.
— Mistä? kysyi Garnache, tullen lähemmäksi, otsa synkkänä kuin
ukkospilvi. — Missä ovat vaunut, missä ratsumiehet? Missä neiti de La
Vauvraye? Vastaa!
Hän tempasi Rabecquen ranteesta niin rajusti, että se oli vähällä
murtua. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä
liekehtivät.
— Hän — hän... änkytti Rabecque, joka ei uskaltanut kertoa, mitä oli
tapahtunut.
Mutta sitten hän sai kummallisen rohkeuden puuskan. Hän puhui
Garnachelle tavalla, josta ei olisi uneksinutkaan. — Senkin hullu!
hän kiljui. — Minä kehotin teitä olemaan varuillanne. Varoitin teitä
toimimaan harkitsevasti. Mutta te ette välittänyt sanoistani. Olittehan
muka viisaampi kuin Rabecque. Tahdoitte noudattaa omaa mieltänne ja
näyttää rohkealta. Ja he vetivät teitä nenästä, minkä ikinä halusivat!
Garnache hellitti palvelijan käden ja peräytyi askeleen. Tuo kiihkeä
ja suora puhe niin odottamattomalta taholta oli omiaan ainakin osaksi
jäähdyttämään hänen mieltään.
— Kuka — kuka minua narrasi? hän kysyi kangertaen.
— Gaubert — se vintiö, joka sanoo itseään Gaubertiksi.
— Kuinka kauan sitten he lähtivät? keskeytti Garnache.
— Vain muutamia minuutteja ennen teidän tuloanne.
— Sitten juuri heidän vaununsa ajoivat minua vastaan lähellä Savoyn
porttia. Meidän on lähdettävä heidän jälkeensä, Rabecque. Oikaisin St.
Françoisin hautausmaan kautta, muuten minun olisi täytynyt kohdata
saattojoukko. Tuhat tulimmaista! hän kirosi iskien oikean kätensä
nyrkillä vasempaan kämmeneensä. — Niin paljon hyvää työtä hukassa
hetkellisen varomattomuuden tähden!