Garnache vietti Grenoblessa unettoman yön, ollen siitä suurimman osan
vahdissa — sillä vain niin saatiin Valérien pelko rauhoittumaan. Mutta
yö kului, eivätkä Condillacit antaneet itsestään mitään sotaisia
merkkejä, joita Valérie pelkäsi, mutta joita Garnachen varman uskon
mukaan ei ilmaantuisi — ei voisi ilmaantua.
Hyvissä ajoin seuraavana aamuna hän lähetti Rabecquen Auberge de
Franceen noutamaan luvattuja vaunuja ja ruokaili majatalon tuvassa
odottaessaan palvelijansa paluuta. Huoneessa oli taaskin eilisiltainen
muukalainen, joka kuitenkin istui syrjässä eikä näyttänyt enää haluavan
sekaantua pariisilaisen asioihin.
Eräässä toisessa pöydässä oli kaksi herrasmiestä, jotka olivat
hillitysti puetut sekä käyttäytyivät säädyllisesti. Heihin hän ei
kiinnittänyt sanottavasti huomiotaan, ennen kuin heistä toinen —
hoikka, tummaverinen, haukankasvoinen mies — äkkiä katsahti ylös,
säpsähti vähän nähdessään pariisilaisen ja puhutteli häntä heti
nimeltä. Garnachelta jäi pöydästä nouseminen kesken; hän kääntyi
sivullepäin ja tarkasti tummaa herrasmiestä terävästi, mutta ei
tuntenut häntä. Vieras astui lähemmäs.
— Minulla on kunnia olla tuttavanne, monsieur? sanoi hän puolittain
kysyvästi.
— _Parbleu_, herra de Garnache! huudahti toinen kasvoillaan hymy, joka
oli sitäkin miellyttävämpi, kun se kirkasti muuten varsin synkkiä
piirteitä. — Kukapa pariisilainen ei teitä tuntisi? Olen usein nähnyt
teidät Hôtel de Bourgognessa.
Garnache otti vastaan kohteliaisuuden taivuttamalla hiukan päätään.
— Ja kerran, jatkoi toinen, — sain sen kunnian, että herra herttua
itse esitti minut teille. Nimeni on Gaubert — Fabre Gaubert.
Ja esitellessään itsensä hän nousi pystyyn kunnioituksesta
Garnachea kohtaan, joka oli jäänyt seisomaan. Garnache ei tuntenut
häntä lainkaan, mutta ei vähääkään epäillyt hänen puheittensa
todenperäisyyttä. Miehen olemus oli perin kohtelias ja miellyttävä,
lisäksi alkoi Garnachesta tuntua yksinäiseltä Dauphinén erämaissa;
hän oli niin ollen mielissään saadessaan seurakseen miehen, jota hän
jossakin määrin voi pitää vertaisenaan ja toverinaan. Hän ojensi
kätensä.
— Minulle tuottaa kunniaa se, että olette pitänyt minut muistissanne,
monsieur, hän sanoi. Hän oli lisäämäisillään, että hän olisi erittäin
iloinen, jos herra Gaubert sattuisi olemaan matkalla Pariisiin, koska
hän siten saisi nauttia tämän seurasta tällä vaivalloisella matkalla,
mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Hänellä ei ollut mitään syytä
epäillä tätä herrasmiestä; mutta kuitenkin hänen mieleensä juolahti,
että ottaen kaikki huomioon hänen olisi parasta pitää silmänsä visusti
auki. Niinpä hän lausuttuaan jonkin kohteliaan, mutta merkityksettömän
huomautuksen herra Gaubertin oleskelusta niillä tienoin meni
edelleen ja avasi oven. Kova räminä ilmaisi, että Auberge de Francen
kömpelötekoiset vaunut olivat tulossa. Ne — tavattoman iso puusta ja
nahasta kyhätty tekele — vierivät kolmen hevosen vetäminä katua myöten
ja pysähtyivät majatalon ovelle. Niistä hyppäsi ulos Rabecque, jonka
hänen isäntänsä heti lähetti kutsumaan neiti de La Vauvrayeta. He
lähtisivät liikkeelle heti paikalla.
Totellen käskyä Rabecque kääntyi mennäkseen sisään, mutta samassa hänet
tyrkkäsi kovakouraisesti syrjään eräs palvelijalta näyttävä mies, joka
tuli majatalosta, kantaen matkalaukkua. Aivan hänen kintereillään
seurasi eilisiltainen muukalainen, pää pystyssä ja katse suoraan
eteenpäin tähdättynä ikään kuin hän ei olisi huomannutkaan Garnachea.
Garnache ei liikahtanut ennen kuin palvelija oli tempaissut auki
vaunun oven ja laskenut sinne kantamansa matkalaukun. Ja vasta sitten,
kun muukalainen oli nostanut jalkansa vaunun astuimelle, valmistuen
menemään sisälle, Garnache puhkesi puhumaan.
— Hei, monsieur! hän huusi. — Mitä tahdotte vaunuistani?
Muukalainen kääntyi tuijottamaan Garnacheen silmissään ihmettelevä
ilme, jonka hän sitten taidokkaasti muutti halveksivan tuntevaksi.
— _Teidän_ vaunuistanne? hän kertasi. — _Voyons_, anteeksipyytelevä
ystäväni, onko Grenoblessa kaikki teidän omaanne? Hän puhutteli
kyytipoikaa, joka tylsänä katseli kohtausta. — Olette Auberge de
Francesta, eikö niin?
— Olen, monsieur, vastasi poika. — Nämä vaunut tilasi eilen illalla
eräs Veau qui Tètessä majaileva herrasmies.
— Aivan niin, vahvisti muukalainen lopullisen päättävään tapaan. —
Tilaaja olin minä. Ja hän aikoi mennä menojaan, mutta Garnache astui
vielä yhden askeleen häntä kohti.
— Pyydän huomauttaa teille, monsieur, hän sanoi — ja vaikka hänen
sävynsä ja sanansa olivatkin kohteliaat, oli äänen vapisemisen
nojalla kuitenkin ilmeistä, että kohteliaisuus oli pakotettua, pyydän
huomauttaa teille, että vaunut nouti minun oma palvelijani, joka ajoi
tänne niissä.
Muukalaisen huulet koukistuivat, ja hän mittasi katseellaan
pariisilaista.
— Näyttää siltä, hän virkkoi, leveä ivahymy huulillaan, — että te
olette noita tunkeilevia otuksia, jotka alituisesti ahdistavat
herrasmiehiä, toivoen jotakin hyötyvänsä. Hän veti esille kukkaron ja
avasi sen.
— Eilen illalla anastitte illalliseni. Sen siedin. Nyt aiotte tehdä
samoin vaunuilleni, mutta sitä en siedä. Kas tässä vaivoistanne ja
palkkioksi siitä, että jätätte minut rauhaan!
Taustalta kuului kauhunhuudahdus, ja Gaubert syöksähti esille.
— Monsieur, monsieur, hän varoitti kiihtyneellä äänellä, — te ette
tiedä, ketä puhuttelette. Tämä herra on Martin Marie Rigobert de
Garnache, _Mestre-de-Champ_ kuninkaan armeijassa.
— Kaikista noista nimistä luulisin yhden vain sopivan hänen ilkeytensä
perusteella hänelle parhaiten, nimittäin Marien, vastasi ulkomaalainen
pilkallisesti, kohautti halveksivasti olkapäitään ja aikoi jälleen
nousta vaunuihin.
Tämä kaikki sai Garnachen unohtamaan itsehillintänsä, ja häh teki
valitettavan teon. Hän sai yhden sokeita raivonpuuskiaan, astui
eteenpäin uskollisen ja valppaan Rabecquen pidättelemisestä huolimatta
ja laski raskaan käden ylimielisen herrasmiehen olalle. Hän tarttui
muukalaiseen, juuri kun tämä oli nostanut toisen jalkansa maasta
laskettuaan toisen vaununastuimelle ja menetti niin ollen helposti
tasapainonsa. Hän kiskaisi miestä rajusti taaksepäin, kiepautti hänet
ympäri ja paiskasi hänet sätkyttelemään liejuiseen katuojaan.
Sen jälkeen syntyi pahaenteinen, uhkaava hiljaisuus. Tapausta
katselemaan oli kerääntynyt pieni vetelehtijäjoukko, joka nyt nopeasti
kasvoi, ja jotkut päästivät »häpeä»-huutoja nähdessään Garnachen
väkivaltaisen tempun.
Äänettömyyden vallitessa nousi muukalainen verkkaisesti ylös ja koetti
pyyhkiä likaa kasvoistaan ja vaatteistaan. Hänen palvelijansa ja
ystävänsä riensivät häntä auttamaan, mutta hän viittasi heitä pysymään
poissa ja meni Garnachen luokse, silmät säihkyen, suu irvessä.
— Kenties, hän ivasi, puhuen pehmeään ulkomaalaiseen tapaansa, johon
nyt sekaantui raivoisan pilkallista kohteliaisuutta, — kenties herra
aikoo taaskin pyytää anteeksi.
— Monsieur, te olette hullu, pisti Gaubert väliin. — Olette
muukalainen, huomaan, muuten...
Mutta Garnache työnsi tyynesti hänet syrjään. — Olette perin
ystävällinen, herra Gaubert, hän sanoi, ja nyt oli hänen
käyttäytymisensä jäätävän levollista, eikä hänen sisässään kiehuvasta
raivosta näkynyt merkkiäkään. — Mielestäni, monsieur, hän jatkoi
vierasmaalaiselle, omaksuen hieman verran tämän miehen ivallisuutta, —
on maailma rauhallisempi, kun te olette poissa. Vain se syy pidättää
minua pyytämästä anteeksi. Mutta kuitenkin, monsieur, jos lausutte
katuvanne sitä, että koetitte, ja lisäksi niin säädyttömällä tavalla,
anastaa vaununi...
— Jo riittää, keskeytti toinen. — Me tuhlaamme aikaa, ja minulla on
pitkä matka edessäni. Courthon, hän puhutteli ystäväänsä, — tahdotko
mitata puolestani tämän herrasmiehen miekan pituuden? Nimeni, monsieur,
hän lisäsi Garnachelle, -— on Sanguinetti.
— Todellakin, virkkoi Garnache, — se sopii hyvin verenhimoiseen
luonteeseenne.
— Ja piakkoin epäilemättä sopii hänelle hyvin muutoinkin, tokaisi
haukannaamainen Gaubert. — Herra de Garnache, jollei teillä ole
saapuvilla ketään ystävää, niin pitäisin kunnianani, jos saisin toimia
sekundanttinanne. Ja hän kumarsi.
— Niinpä niin, kiitos, monsieur! Tarjouksenne on perin tervetullut.
Teidän pitäisi olla aatelismies, koska käytte usein Hôtel de
Bourgognessa. Suuri kiitos!
Gaubert meni syrjään neuvottelemaan Courthonin kanssa. Sanguinetti
seisoi yksin, ylpeänä ja mahtipontisena, silmäillen halveksivasti
uteliaita, jotka nyt jo muodostivat tungoksen. Kadulle päin olevia
ikkunoita avattiin, niissä näkyi päitä, ja kadun ylitse Garnache
olisi voinut nähdä Tressanin veltot kasvot tämän pienen kohtauksen
katselijain joukossa.
Rabecque siirtyi lähelle isäntäänsä.
— Olkaa varuillanne, monsieur! hän rukoili. — Jospa tämä on ansa.
Garnache hätkähti. Tämä huomautus selvitti hänen ajatuksensa ja johti
hänelle mieleen hänen omat eilisiltaiset epäluulonsa, jotka kiukku oli
hetkeksi syrjäyttänyt. Nyt hän oli jälleen valpas ja halusi siirtää
kaksintaistelun toistaiseksi.
— Herra Courthon, hän sanoi, tunsi häpeäpunan kohoavan otsalleen
ja käsitti, että kaksintaistelun välttäminen saattaa vaatia paljon
enemmän rohkeutta kuin siihen ryhtyminen, — kiihtymyksessäni minulta
unohtui eräs seikka. Olen Grenoblessa valtion asioissa, kuningattaren
lähettinä, ja sen vuoksi minun tuskin sopii taistella yksityisriitojen
tähden.
Courthon nosti kulmakarvojaan.
— Teidän olisi pitänyt ajatella sitä ennen kuin kieräytitte herra
Sanguinettin lokaan, hän vastasi kylmästi.
— Esitän hänelle anteeksipyyntöni sen johdosta, lupasi Garnache,
niellen sisuaan: — jos hän sittenkin tahtoo taistelua, niin hän saa
sen, sanokaamme, kuukauden kuluessa.
— En voi sallia... aloitti Courthon kiivaasti.
— Suvainnette ilmoittaa ystävällenne, mitä olen sanonut, vaati
Garnache, keskeyttäen hänet.
Courthon pelästyi, kohautti olkapäitään ja meni sivulle neuvottelemaan
ystävänsä kanssa.
— Ah! kuului Sanguinettin ääni hiljaisena, mutta kuitenkin siksi
kovana, että kaikki saapuvilla olijat sen kuulivat. — Sitten hän saa
julkeudestaan selkäsaunan. Ja äänekkäästi hän käski kuskipojan tuoda
piiskansa. Mutta tämä loukkaus sai Garnachen tulistumaan, ja hänen
varovaiset päätöksensä romahtivat olemattomiin. Hän astahti eteenpäin
ja ääni myrkyllisen purevana ja kasvot hirvittävän näköisinä, ilmoitti,
että koska herra Sanguinetti omaksui häntä kohtaan tuollaisen sävyn,
oli hän valmis katkaisemaan muukalaisen kaulan heti paikalla, missä se
vain sopisi tehdä.
Vihdoin sovittiin, että taisteltaisiin heti Kapusiinikentällä, joka oli
lähes kilometrin päässä fransiskaaniluostarin takana.
Sen mukaisesti lähdettiin liikkeelle, Sanguinetti ja Courthon edellä,
Garnache ja Gaubert seurasivat heitä. Garnache oli varovaisuuden vuoksi
jättänyt Rabecquen Imevään Vasikkaan ja antanut kersantille ankarat
määräykset, ettei hän saisi sallia miestensä poistua paikoiltaan
hänen poissaollessaan ja että ratsumiesten tuli ehdottomasti totella
Rabecquen käskyjä. Verrattain rauhallisena ja vain vähän ajatellen
läheistä kaksintaistelua Garnache asteli reippaasti eteenpäin.
Vihdoin he saapuivat Kapusiini-kentälle. Se oli kaunis, vihreä, noin
neljänneshehtaarin suuruinen aukeama, jota ympäröi pyökkejä kasvava,
vyömäinen puisto.
Ihmisjoukko hajaantui nurmikon reunamille, ja kaksintaistelijat menivät
kentälle, ryhtyen valmisteluihin.
Kaikki neljä lähestyivät toisiaan ja mittasivat miekkojen pituutta.
Sanguinettin miekka huomattiin kaksi tuumaa pitemmäksi kuin mikään
muista kolmesta.
— Se on Italiassa tavallinen pituus, ilmoitti Sanguinetti, kohauttaen
olkapäitään.
— Jos te, monsieur, olisitte käsittänyt, ettette enää ollut Italiassa,
niin olisimme kenties säästyneet koko tästä perin hullusta puuhasta,
vastasi Garnache ärtyisesti.
— Mutta mitä meidän on tehtävä? huudahti ymmälle joutunut Gaubert.
— Taisteltava, sanoi Garnache kärsimättömästi.
— Mutta minä en voi sallia teidän antautuvan alttiiksi, kun
vastustajallanne on kahta tuumaa pitempi miekka kuin teillä, kivahti
Gaubert, melkein kiivastuen.
— Miksi ette, jos minä kerran suostun? kysyi Garnache. — Minä yletän
kauemmaksi, ja se tasaa miekkojen eri pituuden.
— Tasaa? kiljaisi Gaubert. — Sen edun, että yllätte pitemmälle, olette
saanut Jumalalta, mutta hän on saanut miekkansa asesepältä. Onko se
tasaista?
— Ottakoon hän minun miekkani, minä otan hänen, sekaantui italialainen
puheeseen, myös maltittoman näköisenä. — Minullakin on kiire.
— Kiire kuolemaanko? murahti Gaubert.
— Monsieur, tuo ei ole sopivaa, nuhteli häntä Courthon.
— Opettakaa minulle hyviä tapoja taistellessamme, ärähti
haukannaamainen herrasmies.
— Hyvät herrat, hyvät herrat, pyyteli Garnache, — aiommeko kuluttaa
koko päivän sanasotaan? Herra Gaubert, tuolla on useita herrasmiehiä,
joilla on miekka vyöllä; epäilemättä löydätte heidän joukostaan jonkun,
jonka säilä on yhtä pitkä kuin teidän ja joka on siksi hyväntahtoinen,
että lainaa miekkansa herra Sanguinettille.
— Sen palveluksen voi ystäväni tehdä minulle, pisti Sanguinetti väliin,
minkä jälkeen Courthon poistui, palaten pian mukanaan lainattu,
sopivanpituinen ase.
Vihdoinkin näytti siltä, että he voivat käydä käsiksi varsinaiseen
asiaansa, jonka vuoksi he olivat tulleet.
Pilkkahuudot ja mutina, joita oli kuulunut aukeaman reunustoilta
seisovasta, yhä kasvavasta väkijoukosta, lakkasivat, kun säilät
vihdoinkin kalahtivat vastakkain. Mutta tuskin olivat taistelijat
aloittaneet, kun suuttunut ääni huusi:
— Seis, Sanguinetti! Odottakaa!
Iso, leveäharteinen mies, jolla oli yllään yksinkertainen puku ja
päässään töyhdötön hattu, raivasi kovakouraisesti itselleen tien
väkijoukon läpi ja tunkeutui puistikkovyön ympäröimälle kentälle.
Taistelijat olivat keskeyttäneet ottelunsa kuullessaan tämän käskevän
huudon, ja tulokas syöksähti heidän luokseen, läähättäen kasvot
punaisina ikään kuin juoksusta.
— _Vertudieu!_ Sanguinetti, hän sadatteli, ja hänen sävynsä oli
puolittain suuttunut, puolittain pilaileva, — onko tämä ystävyyttä?
— Rakas François, vastasi muukalainen, — tulet kovin sopimattomaan
aikaan.
— Ja eikö sinulla ole minulle muuta sanomista?
Paremmin tarkastaessaan luuli Garnache tuntevansa hänet yhdeksi
Sanguinettin eilisiltaisista tovereista.
— Mutta etkö näe, että minulla on tehtävää?
— Ja sehän minua juuri pahoittaakin, että sinä olet tällaisessa
puuhassa enkä minä ole siinä mukana. Se merkitsee, että kohtelet minua
kuten lakeijaa, ja minulla on oikeus olla loukkaantunut. _Enfin!_
Näynpä saapuneen ajoissa.
Garnache sekaantui puheeseen. Hän näki, mihin miehen aikeet tähtäsivät,
eikä hän halunnut enää lisää viivytystä. Nyt jo oli kulunut enemmän
kuin puoli tuntia hänen lähdettyään Imevästä Vasikasta. Hän pyysi
tulokasta astumaan syrjään ja sallimaan heidän suorittaa asiansa,
jota varten he olivat tulleet koolle. Mutta herra François — kuten
Sanguinetti oli häntä nimittänyt — ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
Hän osoittautui perin jyrkäksi mieheksi, ja lisäksi kannattivat häntä
toiset, muiden muassa Gaubert.
— Suokaa minun rukoilla, ettette pilaisi tätä huvia, pyyteli
viimemainittu Garnachea. Minulla on majatalossa ystävä, joka ei ikinä
antaisi minulle anteeksi, jos sallisin hänen menettää tällaisen
aamuvirkistyksen, jota tuo herrasmies haluaa hänelle tarjota. Antakaa
minun mennä häntä noutamaan!
— Mutta, monsieur, vastasi Garnache tuimasti, — miten te tähän
kohtaukseen suhtautunettekin, minulle se ei ole huvia eikä urheilua.
Tämä riita on väkisin työnnetty niskoilleni, ja...
— Ei suinkaan, monsieur, keskeytti Courthon hänet. — Te unohdatte, että
paiskasitte herra Sanguinettin lokaan. Tuskinpa silloin voidaan sanoa,
että teidät on väkisin pakotettu riitaan.
Garnache puri huulensa verille harmistuneena.
— Olkoonpa riidan alkusyy mikä tahansa, vakuutti François, remahtaen
nauramaan, — niin vannon, ettei jatkosta tule mitään ennen kuin minäkin
olen mukana.
— Teidän olisi parasta myöntyä, monsieur, mutisi Gaubert. — Minä en
viivy poissa viittä minuuttia, ja loppujen lopuksi se säästää aikaa.
— No, olkoon menneeksi! huudahti Garnache-parka epätoivoissaan. — Mitä
hyvänsä, kunhan vain joudutaan, mitä hyvänsä! Noutakaa Jumalan nimessä
ystävänne, ja toivon, että hän ja jokainen mukanaolija saa kerrankin
tapella kyllikseen!
Gaubert lähti asialleen, ja rahvaan keskuudesta kuului taaskin murinaa,
kunnes saatiin tietää hänen poistumisensa syy. Kului viisi minuuttia,
kymmenen minuuttia, eikä häntä kuulunut takaisin. Sanguinetti ja hänen
molemmat ystävänsä seisoivat yhdessä ryhmässä, kuiskaillen keveästi
keskenään. Vähän matkan päässä heistä Garnache asteli edestakaisin
pysyäkseen lämpimänä. Hän aikoi juuri vaatia Sanguinettia käymään
heti taisteluun, kun väkijoukon lävitse äkkiä tunkeutui huonosti
puettu mies, jonka kasvot olivat likaiset ja jolla oli takkuinen,
vaalea tukka, edeten Sanguinettia ja tämän ystäviä kohti. Garnache
pysähtyi, katsellen miestä, sillä hän tunsi hänet Auberge de Francen
tallirengiksi. Samassa alkoi vastatullut puhua, ja Garnache kuuli hänen
sanansa.
— Herra Sanguinetti, ilmoitti renki italialaiselle herrasmiehelle,
— isäntä lähetti minut tiedustamaan, tarvitsetteko vaunuja, jotka
tilasitte täksi päiväksi. Ne ovat seisoneet tunnin ajan Auberge de
Francen edustalla teitä odottamassa, ja jollette tarvitse niitä...
— Missä seisoneet? kysyi Sanguinetti käheästi.
— Auberge de Francen ovella.
— _Peste_, tomppeli! kivahti muukalainen. — Miksi ne ovat siellä,
vaikka minä käskin lähettää ne Imevään Vasikkaan?
— En tiedä, monsieur. En tiedä mitään muuta kuin mitä isäntä minulle
sanoi.
— Hitto vieköön isännän! sadatteli Sanguinetti. Samassa hänen katseensa
osui Garnacheen, joka tarkkaavaisena seisoi sivulla. Huomatessaan
pariisilaisen hän näytti joutuvan hämilleen. Hän loi silmänsä maahan ja
aikoi kääntyä toisaalle. Sitten hän puhutteli tallimiestä: — Tarvitsen
vaunuja ja tulen aivan kohta. Viekää sanoma isännälle! Sen jälkeen hän
pyörähti ympäri ja lähestyi Garnachea. Hänen äskeinen röyhkeytensä oli
kadonnut, ja sen sijasta oli hänen kasvoillaan äärimmäisen masentunut
ilme.
— Monsieur, mitä on minun sanottava teille? hän sanoi hyvin hiljaa. —
Näkyy tapahtuneen erehdys. Olen hyvin pahoillani, uskokaa minua...
— Älkää puhuko enempää, pyydän! huudahti Garnache riemuissaan siitä,
että tämä juttu, joka näytti käyvän loppumattomaksi, viimeinkin
päättyisi. — Sallikaa minun vain lausua valitteluni sen kohtelun
johdosta, jonka alaiseksi jouduitte minun puoleltani.
— Hyväksyn valittelunne ja ihailen niiden ylevyyttä, vastasi toinen
nyt yhtä kohteliaana — kohteliaisuudessaan yhtä nöyrän mukautuvana
— kuin hän äskettäin oli ollut töykeä ja taipumaton. — Mitä tulee
saamaani kohteluun, niin tunnustan erehdykselläni ja itsepäisyydelläni
sen ansainneeni. Valitan sitä, että riistän näiltä herrasmiehiltä
hyvityksen, jota he ovat odottaneet, mutta jollette te tahdo olla
harvinaisen herttainen ja hyväntahtoinen, niin pelkään, että heidän
täytyy kanssani kärsiä erehdyksistä.
Garnache vakuutti hänelle lyhyesti eikä kovinkaan kohteliaasti, ettei
hän suinkaan halunnut esiintyä harvinaisen herttaisesti. Tyytymättömän
väkijoukon melun saattamana hän lähti kiivaasti astelemaan Imevää
Vasikkaa kohti.