Yö oli tullut, ja oli alkanut sataa, kun Garnache ja Valérie saapuivat
Grenobleen. He menivät kaupunkiin jalkaisin, sillä pariisilainen ei
halunnut herättää huomiota näyttäytymällä kaduilla nainen ratsunsa
selässä.
Huolehtien tytön mukavuudesta, Garnache oli riisunut päältään paksun
ratsastusvaippansa ja vaatinut häntä ottamaan sen ylleen, kietoen sen
niin, että hänen päänsä peittyi kuten huppuun. Siten hän ei ollut
suojassa ainoastaan sateelta, vaan myös uteliaiden katseilta.
He astelivat tihkusateessa likaisilla, liukkailla kaduilla, joita
valaisi ikkunoista ja ovista tuleva hohde, Rabecque seurasi heitä
taluttaen hevosia. Garnache ohjasi heidät suoraan majataloonsa
— Auberge du Veau qui Tèteen, jolla oli se etu, että se oli
käskynhaltijan palatsia vastapäätä.
Tallimies otti ratsut hoitoonsa, ja isäntä opasti heidät toisessa
kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka hän jätti Valérien käytettäväksi.
Kun se oli tehty, jätti Garnache Rabecquen vahdiksi ja lähti
suorittamaan tarpeellisia valmistuksia alkavaa matkaa varten. Hän alkoi
siitä, mikä hänen mielestään oli tärkein tehtävä, meni kadun poikki
käskynhaltijan palatsiin ja pyysi saada heti tavata herra de Tressania.
Kun hänet oli viety käskynhaltijan puheille, ällistytti hän tätä
pulleata herrasmiestä ilmoittamalla palanneensa Condillacista mukanaan
neiti de La Vauvraye ja tarvitsevansa turvajoukon saattamaan heitä
Pariisiin.
— Sillä minua ei lainkaan haluta joutua alttiiksi niille
toimenpiteille, joihin Condillacin naarastiikeri pentuineen saattaa
ryhtyä saadakseen takaisin saaliinsa, hän selitti hymyillen jurosti.
Käskynhaltija siveli partaansa ja siristi haljakoita silmiään, kunnes
ne katosivat hänen lihaviin poskiinsa. Hän oli ymmällä. Hän ei voinut
kuvitellakaan muuta kuin että kuningattaren lähettiä oli puijattu tällä
kertaa menestyksellisemmin.
— Niin ollen arvaan, hän sanoi salaten mielessään liikkuvat ajatukset,
— että saitte neidon väkivallalla tai viekkaudella.
— Käytin kumpaakin, monsieur, oli lyhyt vastaus. — Mutta vielä emme
ole poissa vaaralliselta alueelta, ja juuri sen vuoksi tarvitsen
saattojoukkoa.
Tressanille kävi olo tukalaksi. — Kuinka monta miestä tahdotte? hän
kysyi arvellen, että pariisilainen vaatisi vähintään puoli komppaniaa.
— Kuusi miestä ja kersantin niitä komentamaan.
Tressanin levottomuus haihtui, ja hän halveksi Garnachea, koska tämä
tyytyi niin vähäiseen miesjoukkoon, enemmän kuin kunnioitti häntä sen
uljuuden ja rohkeuden tähden, jota hän oli osoittanut. Hän ei suinkaan
tahtonut huomauttaa, että vaadittu joukko saattaisi osoittautua
riittämättömäksi, pikemminkin hän oli kiitollinen siitä, ettei Garnache
pyytänyt enempää. Saattoväkeä ei Tressan uskaltanut häneltä kieltää,
mutta se hänen olisi täytynyt tehdä — tai rikkoa välinsä Condillacien
kanssa — jos hän olisi pyytänyt lukuisampaa osastoa. Mutta kuusi
miestä! No, ne eivät paljonkaan merkitsisi. Niin ollen hän suostui
kerkeästi kysyen kuinka pian Garnache ne tahtoisi.
— Heti paikalla, oli pariisilaisen vastaus. — Lähden Grenoblesta tänä
iltana. Toivon olevani matkavalmis tunnin kuluttua. Sillä välin haluan
ratsumiehet kunniavahdiksi. Majailen kadun toisella puolen.
Tressan oli perin iloinen päästessään hänestä eroon ja nousi heti
antamaan tarpeelliset määräykset, ja kymmenen minuutin kuluttua oli
Garnache jälleen Imevässä Vasikassa, mukanaan kuusi ratsumiestä ja
kersantti, jotka olivat jättäneet ratsunsa käskynhaltijan talliin
lähtöhetkeen saakka. Siihen asti Garnache määräsi heidät vahtiin
majatalon tuvassa.
Hän tilasi heille virvokkeita ja käski heidän pysyä siellä ja totella
hänen palvelijansa Rabecquen määräyksiä. Siihen oli syynä se, että
hänen oli pakko poistua hetkiseksi etsimään matkaa varten sopivia
vaunuja. Koska Imevä Vasikka ei ollut kestikievari, oli hänen
hankittava vaunut muualta — Auberge de Francesta, joka sijaitsi
kaupungin itäosassa Savoyn portin luona — eikä hän tahtonut jättää
Valérieta turvattomaksi poissa ollessaan. Kuutta ratsumiestä hän piti
riittävänä, kuten ne todella olivatkin.
Hän lähti tälle asialle vetäen viitan tiukasti ympärilleen ja astuen
ripeästi nyt rankemmaksi käyneessä sateessa.
Mutta Auberge de Francessa häntä odotti pettymys.
Isännällä ei ollut hevosia eikä ajoneuvoja, eikä hän saisikaan niitä
ennen kuin seuraavana päivänä. Hän oli pahoillaan siitä, että se seikka
tuotti harmia de Garnachelle. Hän selitti hyvin innokkaasti, mistä
johtui, ettei hän voinut antaa vaunuja de Garnachen käytettäviksi
— niin innokkaasti, että oli ihmeellistä, kuinka se voi olla
herättämättä Garnachessa epäluuloja. Sillä todellinen asianlaita oli
se, että Condillacista oli käyty ennen häntä siellä — kuten koko
kaupungissa kaikkialta, mistä kyyti suinkin olisi ollut saatavissa,
ja lupaamalla palkkioita tottelemisesta sekä uhkaamalla rangaistusta
tottelemattomuudesta järjestetty niin, että Garnache kuuli saman jutun
joka paikassa.
Noin tuntia myöhemmin, tuloksettomasti nuuskittuaan koko kaupungin
etsiessään ajoneuvoja, hän palasi Veau qui Tèteen märkänä ja ärtyneenä.
Tilavan tuvan nurkassa — majatalon sisähuoneihin vievän oven vieressä
— istuivat ratsumiehet pöydän ääressä, toraillen hieman äänekkäästi
pelatessaan korttia. Kersantti istui vähän syrjässä keskustellen
isännän vaimon kanssa ja luoden puhetoveriinsa ihailevia silmäyksiä
huomaamatta valppaan aviopuolison otsalla yhä synkemmiksi käyviä
ryppyjä.
Toisessa pöydässä istui neljä herrasmiestä — ulkonäöstä päättäen
matkustajia — joiden puhelu kävi Garnachen saapuessa hyvin hiljaiseksi.
Mutta hän ei välittänyt heistä lainkaan, vaan asteli kannusten
kilistessä oljilla peitetyn lattian poikki eikä huomannut, kuinka
terävästi heidän katseensa salaa seurasivat häntä, kun hän, vastattuaan
ohimennen kersantin reippaaseen tervehdykseen, katosi portaille
vievästä ovesta.
Hetkisen kuluttua hän tuli uudelleen näkyviin, kutsuen isäntää ja
käskien tämän valmistaa illallisen hänelle ja Rabecquelle.
Yläkerran käytävässä hän tapasi Rabecquen odottamassa häntä.
— Onko kaikki hyvin? hän kysyi ja sai palvelijaltaan rauhoittavan
vastauksen.
Valérie tervehti häntä iloisesti. Hänen pitkä poissaolonsa oli
nähtävästi huolestuttanut tyttöä. Hän kertoi, millä asialla hän oli
ollut, ja neidon kasvoille levisi levoton ilme, kun hän kuuli etsinnän
tuloksen.
— Tarkoituksenne, monsieur, hätäili Valérie, — ei kai toki ole, että
jäisin yöksi Grenobleen. Tämä on Condillacien puuhaa.
— Kuinka niin? Garnachen äänessä värähti kärsimättömyys.
— He ovat ehättäneet ennen teitä. He koettavat pidättää teitä täällä —
pidättää meitä Grenoblessa.
— Mutta mitä varten? tiedusteli pariisilainen, käyden yhä
kärsimättömämmäksi. — Auberge de Francesta luvattiin minulle vaunut
huomenaamulla. Mitä hyötyä olisi Condihaceilla, jos he pidättäisivät
meitä täällä yön?
— Heillä lienee joku suunnitelma. Voi, monsieur! Minua pelottaa kovasti.
— Olkaa huoletta! vastasi Garnache keveästi; ja tyynnyttääkseen tyttöä
hän lisäsi hymyillen: — Nukkukaa rauhassa varmana siitä, että me,
Rabecque, minä ja ratsumiehet, vahdimme teitä hyvin.
— Olette kovin hyvä. Varokaa väijytyksiä! Olkaa varuillanne! He ovat
hyvin julmia ja ovelia, nämä Condillacin asukkaat. Ja jos teille
kävisikin onnettomasti.
— Niin jäljellä olisi vielä Rabecque ja ratsumiehet, täydensi Garnache.
Tyttö kohautti olkapäitään. — Rukoilen teitä pitämään varanne! hän
tiukkasi.
— Saatte luottaa minuun, lupasi Garnache ja sulki oven.
Käytävässä hän kutsui Rabecquea, ja he menivät yhdessä alas. Mutta
muistaessaan Valérien pelokkuuden, hän lähetti yhden ratsumiehistä
vahtimaan tytön ovelle sillä aikaa kun hän palvelijoineen söi
illallista. Sen tehtyään hän huusi isäntää ja istuutui pöytään
Rabecquen sijoittuessa hänen taakseen valmiina ojentamaan hänelle
ruokalajeja ja täyttämään hänen viinilasinsa.
Matalan huoneen toisessa päässä istuivat yhä edellämainitut neljä
matkustajaa, keskustellen keskenään, ja kun Garnache istuutui, huusi
yksi heistä isäntää ja tiedusti kärtyisesti, eikö hänen illallisensa
ollut kohta jo valmis.
— Aivan heti, monsieur, vastasi isäntä kunnioittavasti ja kääntyi
jälleen pariisilaiseen päin. Sitten hän poistui noutamaan viimemainitun
aterian, ja hänen mentyään sai Rabecque herraltaan kuulla, minkä vuoksi
he jäivät yöksi Grenobleen. Johtopäätös, jonka nokkela palvelija veti
— ja jonka hän arkailematta toi esiin — siitä, ettei Grenoblessa
ollut sinä iltana hevosia eikä vaunuja, kävi ihmeellisen hyvin yhteen
Valérien arvelun kanssa.
Majatalon pitäjä palasi, kantaen tarjoiluvadilla maukasta paistia,
josta lehahti miellyttävä tuoksu; häntä seurasi vaimonsa, tuoden
muita ruokalajeja, kainalossaan pullo armagnacia. Rabecque alkoi heti
puuhata, ja hänen nälkäinen isäntänsä valmistautui tyydyttämään Ranskan
terveimmän miehen ruokahalua, kun pöydälle äkkiä lankesi varjo. Pöydän
viereen oli tullut seisomaan mies, varjostaen yhtä kattopalkeista
riippuvista lampuista.
— Vihdoinkin! hän huudahti, ja hänen äänensä oli käheä ärtymyksestä.
Garnache, joka parhaillaan oli ottamassa paistia lautaselleen,
keskeytti sen ja katsahti häneen.
— Mitä herra sanoo? hän kysyi.
— Teille, monsieur — en mitään, vastasi mies hävyttömästi katsoen häntä
suoraan silmiin.
Puna kohosi Garnachen poskille, ja hän silmäili tulokasta, rypistäen
neuvottomana otsaansa. Hänen edessään oli sama matkustaja, joka äsken
oli tiedustanut illallistaan; pitkänpuoleinen mies, jonka hartiain
leveys ja rinnan korkeus osoittivat, että hän myös oli voimakas ja
kestävä.
Röyhkeästä puhuttelutavasta huolimatta mies miellytti Garnachea. Mutta
ennen kuin hän ehti vastata, ennätti isäntä selittämään.
— Herra erehtyy... hän aloitti.
— Erehtyy? jyräytti toinen, puhuen hieman ulkomaalaisittain. — Te
erehdytte, jos aiotte väittää, ettei tämä ole minun illalliseni. Onko
minun odotettava koko yö, samalla kun jokaiselle tolvanalle, joka tulee
sikolättiinne minun jälkeeni, tarjoillaan ennen minua?
— Tolvanalle? virkahti Garnache miettivänä ja vilkaisi taas miestä
kasvoihin. Muukalaisen takana tunkeili nyt hänen kolme toveriaan,
kun taas huoneen toisella seinustalla olevat ratsumiehet unohtivat
kortinpeluunsa ja pitivät silmällä uhkaavalta näyttävää riitaa.
Ulkomaalainen — sillä sellaiseksi hänen ranskankielensä hänet osoitti —
kääntyi puolittain halveksivasti isäntään päin, syrjäyttäen Garnachen
tahallisen loukkaavasti.
— Tolvanalle? mutisi Garnache uudelleen ja puhutellen hänkin majatalon
isäntää. — Sanokaapa, isäntä, minne tolvanat hautaavat vainajiaan
Grenoblessa? Ehkä tarvitsen sitä tietoa.
Ennen kuin hätääntynyt isäntä sai sanaakaan suustaan, oli vieras
jälleen pyörähtänyt Garnacheen päin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi
terävästi ja loi toiseen kiukkuisen katseen.
— Että Grenoble kenties saa huomenna nähdä erään ulkomaalaisen
mahtailijan hautajaiset, hyvä herra, sanoi Garnache hymyillen
herttaisesti, niin että hampaat näkyivät. Samassa hän tunsi, että
joku painoi häntä lapaluun kohdalle, mutta ei välittänyt siitä,
vaan silmäili tarkkaavasti toisen kasvoja. Hetkisen niistä kuvastui
hämmästys, sitten ne synkkenivät suuttumuksesta.
— Tarkoitatteko sillä minua? hän ärähti.
Garnache levitti kätensä. — Jos lakki tuntuu herrasta sopivalta, niin
en tahdo estää teitä panemasta sitä päähänne.
Muukalainen laski toisen kätensä pöydälle ja kumartui eteenpäin
Garnachea kohti. — Saanko pyytää herraa puhumaan hieman selvemmin?
Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tarkasteli miestä
hymyillen. Jos kohta hänen sisunsa saattoikin tavallisesti olla herkkä
kuohahtamaan, niin nyt sitä hillitsi huvittuneisuus. Hän oli elämänsä
varrella nähnyt monta riitaa syntyvän mitä turhanpäiväisimmistä syistä,
mutta totisesti ei niistä yksikään ollut alkanut näin tyhjästä. Tuntui
melkein siltä, kuin mies olisi tullut tänne vakavassa aikomuksessa
rakentaa toraa hänen kanssaan.
Hänen mieleensä välähti epäluulo. Hän muisti neiti de La Vauvrayen
varoituksen. Ja hän mietti. Oliko tämä joku juoni, jolla koetettiin
viekoitella hänet väijytykseen?
Garnachen hymy leveni ja kävi ystävällisemmäksi. — Huomautukseni oli
epämääräinen. Niin oli tarkoitukseni.
— Mutta se loukkasi minua, monsieur, vastasi toinen tuimasti.
Pariisilainen kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan. — Valitan,
hän virkkoi. Ja nyt oli hänen kestettävä vaikein koe. Muukalaisen ilme
muuttui kummastelevan halveksivaksi.
— Onko minun käsitettävä tämä niin, että herra pyytää anteeksi?
Garnache tunsi punastuvansa. Hän oli menettämäisillään malttinsa;
taaskin painettiin hänen selkäänsä lapaluun kohdalle; ja hän tunsi sen
ajoissa ja tiesi sen Rabecquen varoitukseksi.
— En jaksa ymmärtää loukanneeni teitä, hän puhkesi vihdoin puhumaan,
hilliten lujasti vaistojaan — jotka vaativat häntä iskemään maahan
tämän julkean muukalaisen. — Mutta jos olen sen tehnyt, niin pyydän
teitä uskomaan, että se on tapahtunut vahingossa. Se ei ollut
tarkoitukseni.
Muukalainen nosti kätensä pöydältä ja ojentautui suoraksi.
— Olkoon sitten, hän lausui ärsyttävän halveksivasti. — Jos olette
yhtä herttainen illalliskysymyksessä, niin ilomielin lopetan tämän
tuttavuuden, jonka jatkamisesta en arvele koituvan itselleni kunniaa.
Garnache tunsi tämän olevan enemmän kuin hän saattoi sietää. Hänen
kasvonsa värähtivät suonenvedontapaisesti suuttumuksesta ja seuraavalla
hetkellä hän olisi Rabecquen kiihkeästä nykimisestä huolimatta
sinkauttanut paistin vasten nenäkkään herrasmiehen kasvoja, mutta äkkiä
saapui isäntä odottamatta avuksi.
— Monsieur, tässä tulee illallisenne, hän ilmoitti, ja hänen vaimonsa
ilmestyi keittiöstä, kantaen täyteen lastattua tarjotinta.
Hetkiseksi näkyi muukalainen joutuvan hämilleen.
Sitten hän kylmän ylimielisesti siirsi katseensa Garnachen edessä
olevista ruoista pöytään, jota järjestettiin häntä varten.
— Kas, hän äänsi, ja hänen sävynsä oli kuvaamattoman julkea, — kenties
se on parempi. Tämä paisti alkaa jäähtyä luullakseni.
Nyrpistäen nenäänsä hän pyörähti kantapäällään ympäri ja siirtyi
toiseen pöytään hyvästelemättä Garnachea ainoallakaan sanalla tai
merkillä, istuutuen syömään toveriensa seurassa.