— Te kutsuitte minua, madame, sanoi tyttö, pysähtyen empivänä huoneen
kynnykselle, ja hänen äänessään — miellyttävässä, nuorekkaassa
kontra-altossa — oli halveksiva sointu.
Markiisitar huomasi tämän onnettomuutta uhkaavan merkin, ja se sai
hänet jo katumaan sitä, että hän oli ryhtynyt niin rohkeaan leikkiin,
kuin de Garnachen ja Valérien saattaminen toistensa seuraan oli.
Hän vilkaisi huolestuneena Garnacheen. Tämä silmäili tyttöä, katseli
hänen hentoa, joustavaa vartaloaan, joka näytti tavallista pitemmältä
mustassa surupuvussaan, soikeita kasvojaan, jotka nyt olivat kalpeahkot
jännityksestä, hienoja, kaarevia kulmakarvoja, kirkkaita, ruskeita
silmiä ja upeata, ruskeata tukkaa, joka aaltoili mitä viehättävimmän,
valkoisen hilkan peittämänä. Hänen katseensa viipyi ihailevana
kaunispiirteisessä nenässä, viehättävästi muodostuneessa suussa ja
leuassa, huikaisevan valkeassa hipiässä, joka ei pistänyt silmään
ainoastaan kaulassa ja kasvoissa, vaan myös pitkissä, hoikissa, ristiin
pannuissa käsissä.
Nämä kaikkialla näkyvät ylhäisen syntyperän merkit osoittivat hänelle
varmasti, että nyt häntä ei koetettu pettää väärällä henkilöllä. Hänen
edessään oleva tyttö oli todellakin Valérie de La Vauvraye.
Markiisittaren kehotuksesta Valérie astui sisälle. Marius kiiruhti
sulkemaan oven ja tarjoamaan hänelle tuolia, osaten käytöksellään
erinomaisesti osoittaa samalla kertaa lämpimiä tunteita ja nöyrää
kunnioitusta.
Tyttö istuutui ulkonaisesti tyynenä. Kukaan ei olisi voinut aavistaa,
kuinka tavattoman kiihtynyt hän oli katsellessaan miestä, jonka
kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan.
Syntyi hiljaisuus, sen keskeytti vihdoin Marius, joka nojasi
kyynärpäitään Valérien tuolin selkämykseen.
— Herra de Garnache on kohtuuton meitä kohtaan, ja hänestä on vaikea
uskoa, ettet sinä enää tahdo poistua luotamme.
Sitä ei Garnache suinkaan ollut väittänyt, mutta koska se ilmaisi hänen
todelliset ajatuksensa, ei hän välittänyt oikaista Mariuksen sanoja.
Valérie ei virkkanut mitään, vaan hänen katseensa siirtyi
markiisittaren kasvoihin, jotka rypistyivät uhkaavasti. Garnache pani
merkille, että tyttö oli vaiti, ja veti siitä omat johtopäätöksensä.
— Sen vuoksi lähetimme kutsumaan sinua, jatkoi markiisitar poikansa
lausetta, — joten voisit itse vakuuttaa herra de Garnachelle, että asia
on siten.
Tytöstä näkyi vastaaminen olevan vaikeata. Hänen katseensa harhaili
Garnacheen ja luiskahti taas toisaalle kaihtaen miehen läpitunkevia
silmiä. Hänestä tuntui, että pariisilainen kykeni näkemään hänen
ajatuksenakin, ja äkkiä tämä tunne, joka oli häntä pelottanut, muuttui
hänen toivokseen. Jos asianlaita oli siten kuin hän luuli, niin mitäpä
merkitsisi, mitä hän sanoisi? Kaikesta huolimatta Garnache tietäisi,
mitä hän todella ajatteli.
— Niin, madame, hän lausui vihdoin, ja hänen äänensä oli aivan
ilmeetön. — Niin, monsieur, asia on kuten markiisitar on sanonut.
Haluan jäädä Condillaciin.
Leskimarkiisittarelta, joka seisoi askeleen, parin päässä Garnachesta,
kuului melkein huoahdusta muistuttava ääni. Garnachelta ei jäänyt
mitään huomaamatta. Hän erotti äänen ja piti sitä helpotuksen merkkinä.
Sitten hän alkoi puhua, kohdistaen sanansa Valérielle.
— Mademoiselle, on valitettavaa, että liiaksi hätäillen kirjoititte
kuningattarelle, kun nyt olette muuttanut mieltänne. Olen ymmärtämätön
mies, mademoiselle, pelkkä sotilas, jonka tulee totella määräyksiä
saamatta lainkaan ajatella. Minun on käsketty saattaa teidät Pariisiin.
Teidän tahtoanne ei ole otettu huomioon. En tiedä, miten kuningatar
tahtoisi minun toimivan, nähdessään, kuinka vastahakoinen olette; ehkä
hän suostuisi tahtonne mukaan jättämään teidät tänne. Mutta minä en
voi olla niin ylimielinen, että menisin arvailemaan, mitä kuningatar
haluaa. Minä en voi ottaa ohjeekseni muuta kuin hänen määräyksensä,
ja ne jättävät minulle avoimeksi vain yhden toimintamahdollisuuden —
pyytää teitä, mademoiselle, valmistautumaan heti lähtemään mukaani.
Helpotuksen ilme, joka lehahti Valérien kasvoille, ja vähäinen puna,
joka lämmitti hänen tähän asti niin kalpeita kasvojaan, riittivät
täydelleen vahvistamaan Garnachen epäluulot oikeiksi.
— Mutta, monsieur, puuttui Marius puheeseen, — teistäkin täytyy
olla selvää, että koska kerran kuningatar on antanut määräyksensä
noudattaakseen neidin toivomuksia, muuttuisivat nyt, kun neidin
toivomukset ovat muuttuneet, myös kuningattaren käskyt niiden
mukaisiksi.
— Se lienee selvää teistä, monsieur; mutta pahaksi onneksi ovat saamani
määräykset ainoa ohjenuorani, intti Garnache. — Eikö neiti itse ole
samaa mieltä kanssani?
Valérie oli sanomaisillaan jotakin; hänen katseensa oli innokas, hänen
huulensa avautuivat. Mutta sitten katosi kaikki väri hänen kasvoistaan,
ja hän näytti mykistyvän. Garnache loi syrjäsilmäyksen markiisittareen
ja yllätti hänen kasvoillaan rypistyksen, joka oli saanut aikaan tämän
äkillisen muutoksen.
Garnache alkoi suuttua; sitten kehittyivät tapahtumat nopeasti.
— Madame, hän jyrisi, — olen jo kylliksi kauan saanut teiltä
tanssiopetusta. Nyt on meidän luullakseni aika hieman kävellä
tavallisessakin tahdissa, muuten emme pääse vähääkään pitemmälle sillä
tiellä, jota aion mennä — ja se vie minut Pariisiin neidin seurassa.
— Monsieur, monsieur! huudahti ällistynyt markiisitar, asettuen
säikähtämättä Garnachen eteen; ja Marius vapisi hänen puolestaan, sillä
mies näytti niin hurjalta, että nuorukainen melkein pelkäsi hänen
lyövän äitiään.
— Olen kuullut tarpeeksi, kivahti Garnache. — Ei enää sanaakaan keltään
täällä Condillacissa! Minä otan tämän naisen mukaani — nyt, heti
paikalla; ja jos kukaan kohottaa sormeaankaan vastustaakseen minua,
niin, taivas olkoon todistajani, se on viimeinen kerta, jolloin hän
ketään vastustaa. Jos ainoakaan käsi tarttuu minuun tai jos edessäni
paljastetaan miekka, niin vannon, madame, palaavani ja polttavani tämän
kapinapesäkkeen perustuksiaan myöten.
Sokea kiihko oli puhaltanut hänen terävän huomiokykynsä kuin tuhka
tuuleen, hänen kaikkinäkevän valppautensa sokaisi hänen aivojansa
sumentava vihanpilvi. Hän ei huomannut merkkiä, jonka markiisitar
antoi pojalleen, eikä Mariuksen hiljaista hiipimistä ovelle. Hän astui
Valérien luokse.
— Oletteko valmis, mademoiselle?
— Olen, monsieur. Tulen mukaanne tässä asussa.
— Siispä lähtekäämme!
He kääntyivät yhdessä ovea kohti vilkaisemattakaan
leskimarkiisittareen. Tämä seisoi paikallaan taputtaen koiraa, joka
oli noussut ja tullut hänen viereensä. Hän tarkasteli poistuvia
äänettömästi, ja hänen kauniilla, norsunluunvalkeilla kasvoillaan
väikkyi tuhoaennustava hymy.
Sitten kuului eteishuoneesta jalkojen töminää ja ääniä. Ovi tempaistiin
rajusti auki, ja huoneeseen syöksyi miehiä, miekat paljaina, Marius
viimeisenä.
Pelosta parkaisten Valérie horjahti takaisin laudoitettua seinää
vasten, painaen pienet kätensä poskilleen, silmät laajentuneena
levottomuudesta.
Garnachen miekka singahti tupesta, hänen yhteenpurtujen hampaittensa
lomitse sähähti kirous, ja hän kävi taisteluasentoon. Miehet
pysähtyivät silmäilemään häntä. Marius usutti heitä eteenpäin kuten
koiralaumaa.
— Käykää kiinni! hän huusi osoittaen Garnachea, ja hänen kauniit
silmänsä kiiluivat raivosta. — Iskekää hänet kuoliaaksi!
Miehet liikahtivat, mutta samalla hetkellä liikahti myös Valérie. Hän
juoksi heidän eteensä, heidän säiliensä ja uhrinsa väliin.
— Te ette saa tehdä sitä; ette saa! hän huusi, ja hänen kasvonsa
olivat pingottuneet ja hänen silmissään oli tuskaisa ilme. — Se on
murha — murha, te lurjukset! Muisto siitä, kuinka tämä hento, pieni
nainen seisoi säikkymättä niin monien paljastettujen miekkojen edessä
suojatakseen häntä salamurhaajilta, ei koskaan häipynyt Garnachen
mielestä.
— Mademoiselle, hän virkkoi tyynesti, — jos vain suvaitsette väistyä
syrjään, niin ensin kuolee heidän joukostaan joitakuita.
Mutta Valérie ei hievahtanutkaan. Marius puristi kätensä nyrkkiin
kiukuissaan viivytyksen johdosta. Markiisitar katseli hymyillen ja
taputellen koiransa päätä. Häneen Valérie nyt vetosi.
— Madame, hän huudahti, — te ette sitä salli. Te ette anna heidän tehdä
murhaa. Käskekää heidän panna miekkansa tuppeen! Ajatelkaa, että herra
de Garnache on täällä kuningattaren nimessä!
— Herra de Garnache lupasi puolestaan näyttää meille joitakin kauniita
tekoja, pilkkasi markiisitar. — Me vain tarjoamme hänelle tilaisuuden
niiden suorittamiseen. Jollei tässä ole kylliksi hänen tavattomalle
uljuudelleen, niin ulkona on lisää miehiä, jotka voimme kutsua tänne.
Mariuksessa heräsi sääli Valérieta kohtaan — kenties se oli vain
pelkkää sopivaisuuden tunnetta. Hän astui eteenpäin.
— Valérie, hän sanoi, — sinun ei sovi jäädä tänne.
— Niin, vie hänet pois täältä, yllytti leskimarkiisitar hymyillen. —
Hänen läsnäolonsa vie rohkeuden komealta pariisilaiseltamme.
Innokkaana tekemään työtä käskettyä Marius tunkeutui eteenpäin
sotilaittensa ohi kunnes hän oli vain noin kolmen askeleen päässä
tytöstä ja parhaiksi niin kaukana pariisilaisesta, ettei tämä ylettynyt
antamaan hänelle äkillistä pistoa miekallaan.
Hiljaa ja hyvin varovasti Garnache siirsi oikeaa jalkaansa vähän
kauemmaksi oikealle. Äkkiä hän nojautui sille koko painollaan, joten
tyttö ei enää ollut hänelle esteenä. Ennen kuin kukaan oivalsi hänen
aikomustaan, oli kaikki suoritettu. Hän oli hypähtänyt eteenpäin,
tarttunut nuorukaisen välkkyvän ihokkaan rinnukseen, hypännyt takaisin
suojaan Valérien taakse, paiskannut Mariuksen lattiaan ja laskenut
jalkansa, jossa oli paksun mutakerroksen peittämä ratsastussaapas,
suoraan nuorukaisen pitkälle, sirolle kaulalle.
— Jos hievautat sormeasikaan, poikaseni, hän ärjäisi, — niin poljen
sinut hengettömäksi kuin rupisammakon.
Miehet liikahtivat äkkiä eteenpäin, mutta vaikka Garnache olikin
kiukustunut, niin hän pakottautui rauhalliseksi. Jos hän nyt vielä
kerran menettäisi malttinsa, niin hän totisesti saisi nopean kuoleman.
Sen hän tiesi ja toisteli sitä itsekseen, ettei se pääsisi häneltä
unohtumaan.
— Takaisin! hän komensi niin käskevällä äänellä, että miehet
pysähtyivät ja jäivät suu auki töllistelemään. Takaisin, tai hän on
tuhon oma! Kääntäen miekkansa kärjen alaspäin, hän laski sen keveästi
nuorukaisen rinnalle.
Neuvottomina katsoivat miehet leskimarkiisittareen saadakseen ohjeita.
Tämä kurottautui eteenpäin; hymy oli haihtunut hänen huuliltaan, ja
hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.
Garnache tarkkasi markiisitarta valppain silmin. Hän näki, kuinka
huolekas pelko sai naisen kauniit kasvot vääntymään, ja sen nähdessään
hän rohkaistui, sillä hänen henkensä oli sen varassa, kuinka
voimakkaasti hän voisi vaikuttaa markiisittaren tunteisiin.
— Te hymyilitte äsken, madame, kun aiottiin teurastaa mies teidän
nähtenne. Nähdäkseni ette enää hymyile, kun olen tehnyt ensimmäisen
lupaamani urotyön.
— Päästäkää hänet! pyysi markiisitar, ja hänen kauhusta väräjävä
äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. — Päästäkää hänet, monsieur,
jos tahdotte säilyttää oman henkenne!
— Siitä hinnasta kyllä — vaikka saatte uskoa minua, että maksatte liian
paljon noin kurjan olennon hengestä. Mutta te pidätte sitä arvossa,
ja se on minun käsissäni; ja niinpä suonette minulle anteeksi, jos
esiinnynkin kiristäjän tavoin.
— Hellittäkää hänet irti ja menkää Jumalan nimessä tiehenne. Kukaan ei
teitä estä, lupasi markiisitar.
Garnache hymyili. — Tarvitsen siitä jonkinlaisia takeita. En suostu
pitämään sanaanne riittävänä, rouva de Condillac.
— Mitä takeita voin teille antaa? vaikeroi markiisitar, väännellen
käsiään ja tuijottaen poikansa kasvoihin, jotka olivat tuhkanharmaat
pelosta ja raivosta ja jotka pilkottivat Garnachen raskaan saappaan
takaa.
— Käskekää jonkun miehenne kutsua tänne palvelijani! Jätin hänet
pihalle odottamaan itseäni.
Käsky annettiin ja yksi murhamiehistä poistui. Jännittyneen,
tuskallisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin hänen palaamistaan,
vaikka hän viipyikin poissa vain hetkisen.
Rabecquen silmät menivät ällistyksestä pystyyn, kun hän näki,
minkälainen tilanne oli. Garnache kehotti häntä riisumaan aseet
saapuvillaolijoilta.
— Älköönkä teistä kukaan vastustelko älköönkä ahdistako häntä! hän
lisäsi. — Muutoin se maksaa isäntänne hengen.
Peloissaan leskimarkiisitar toisti empimättä hänen komennuksensa
miehilleen. Kun se oli tehty, nosti pariisilainen jalkansa pois uhrinsa
kaulalta.
— Nouskaa ylös! hän käski, ja Marius totteli häntä nopeasti.
Garnache sijoittui pojan selän taakse. — Madame, hän sanoi, —
pojallenne ei tapahdu mitään pahaa, jos hän vain on järkevä.
Mutta jollei hän tottele minua tai jos kukaan Condillacin asukas
käy kimppuumme, niin se merkitsee herra de Condillacin kuolemaa.
Mademoiselle, haluatteko seurata minua Pariisiin?
— Kyllä, monsieur, vastasi Valérie pelkäämättä, ja nyt hänen silmänsä
säihkyivät.
— Siispä lähdemme. Asettukaa herra de Condillacin viereen! Rabecque,
seuraa minua! Eteenpäin, herra de Condillac! Suvainnette saattaa meidät
ratsujemme luokse pihalle.
He olivat omituinen kulkue marssiessaan ulos salista nolattujen
murhamiesten ja heidän valtiattarensa synkästi katsellessa heitä.
Kynnyksellä Garnache pysähtyi ja vilkaisi taakseen olkansa ylitse.
Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi
yhden päivän osalle? hän kysäisi nauraen. Mutta markiisitar seisoi
kalpeana kiukusta vastaamatta mitään.
Garnache seurueineen meni eteishuoneen halki, ensin varovaisuuden
vuoksi teljettyään markiisittaren kätyreineen lukon taakse.
Synkkää käytävää pitkin he sitten pääsivät pihalle. Siellä Marius
lohdutuksekseen näki, että joitakuita miehiä Condillacin varusväestä —
noin kymmenkunta — kaikki paremmin tai huonommin aseistettuina, seisoi
Garnachen ja hänen palvelijansa ratsujen ympärillä.
— Muistakaa, varoitti Garnache herra de Condillacia, — että jos kukaan
miehistänne näyttää hampaitaan, on se turmionne. He olivat seisahtuneet
pihalle vievän oven kynnykselle. — Käskekää heidän poistua tuosta pihan
toisella puolella olevasta ovesta!
Mariuksen rohkeus painui kuten kivi veteen. Hän käsitti, kuten hänen
äitinsä oli käsittänyt vähän aikaa sitten, että Garnache oli sellainen
vastustaja, joka ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hänen äänensä oli
käheä kiusallisesta, voimattomasta raivosta, kun hän antoi määräyksen,
jota heltymätön pariisilainen vaati.
— Ja nyt tätä tietä, herra de Condillac! käski Garnache, ja kun Marius
vihdoin kääntyi häneen päin, astui hän syrjään ja viittasi kädellään
ovea kohti, josta he juuri olivat tulleet. Hetkisen nuorukainen seisoi,
silmäillen tuimaa voittajaansa, kädet puristettuina nyrkkiin, niin
että rystyset olivat valkeat, ja kasvot tummanpunaisina. Turhaan hän
etsi sanoja, joilla olisi voinut jossakin määrin purkaa kirvelevää
raivoaan, joka melkein pani hänen sisunsa pakahtumaan. Luopuen sitten
toivottomana sitä yrittämästä, hän kohautti olkapäitään, mutisi jotakin
epäselvästi ja luikki pariisilaisen sivuitse, totellen häntä, kuten
koira tottelee häntä koipien välissä ja muristen hampaat irvessä.
Garnache läjäytti oven kiinni hänen jälkeensä, lukitsi sen ja kääntyi
Valériehen päin, hymyillen tyynesti.
— Luullakseni olemme tästä selviytyneet, hän virkkoi anteeksiannettavan
ylpeänä. — Loppu käy helposti, vaikka teillä lienee hiukan epämukavaa
matkalla täältä Grenobleen.
Tytön huulille tuli myös hymy, tosin kalpea ja arka, joka muistutti
auringon pilkahdusta talviselta taivaalta. — Se ei tee mitään, hän
vakuutti, koettaen saada äänensä rohkeaksi.
Heidän oli kiirehdittävä, ja Garnache jätti sikseen kohteliaisuudet,
joiden lausuminen ei parhaissakaan oloissa tahtonut häneltä
luonnistua. Valérie tunsi, että häntä tartuttiin ranteeseen, hieman
kovakouraisesti, kuten hän myöhemmin muisti, ja lennätettiin kiveystä
myöten kiinnisidottujen hevosten luokse, joiden kimpussa Rabecque
jo puuhasi. Hän näki Garnachen nostavan jalkansa jalustimeen ja
viskautuvan satulaan. Sitten pariisilainen ojensi hänelle kätensä,
pyysi häntä nostamaan jalkansa omalleen ja kiroten kutsui Rabecquen
hänen avukseen. Hetkistä myöhemmin hänet oli heilautettu Garnachen
eteen melkein hänen ratsunsa sä’älle. Hevosen kaviot kapsahtivat
kiveykseen, nostosillan lankuista lähti kumajava ääni ja he olivat
ulkosalla — Condillacin ulkopuolella — ja laskettivat täyttä neliä
joelle vievää valkeata tietä pitkin. Heidän jäljessään ratsasti
Rabecque, hypähdellen pelottavasti satulassaan ja sätkytellen hurjasti
jalkojaan etsiessään jalustimiaan ja päästellen räikeitä sadatuksia.