Sillä aikaa kun d’Aubran joukkoineen riensi länteenpäin Grenoblesta,
ratsasti de Garnache yhä palvelijansa seuraamana ripeästi
päinvastaiseen suuntaan, kohti Condillacin harmaita torneja, jotka
kohosivat vieläkin harmaammalle taivaalle Isèren laakson reunalla.
He ratsastivat eteenpäin äänettöminä, ja Garnachen katse oli
nyt kiintynyt noin kilometrin päässä, joen vastaisella rannalla
sijaitsevaan harmaaseen, jyhkeään rakennukseen. Mentyään sillan poikki
he etenivät loivasti kohoavaa, karua, rosoista rinnettä ylöspäin
Condillaciin. Linna näytti rauhalliselta, vaikka se oli luja ja jykevä.
Sitä ympäröi suojakaivos, mutta nostosilta oli alhaalla, ja sen
ketjuihin syöpynyt ruoste osoitti, että se oli ollut siinä jo kauan.
Kun ketään ei saapunut heitä vastaan,, ratsastivat matkalaisemme
siltapalkeille, jolloin heidän hevostensa kavioiden kumea kopse sai
portinvartijan kojusta jonkun liikkeelle.
Huonosti puettu mies — sotilaan ja lakeijan tapainen — tuli heitä
vastaan porttikäytävästä, laahaten veltosti muskettia mukanaan.
De Garnache ilmoitti nimensä, lisäten, että hän tahtoi päästä
markiisittaren puheille. Mies astui syrjään, laskien heidät menemään.
Niinpä de Garnache ja Rabecque ratsastivat karkeasti kivetylle pihalle.
Useista ovista ilmestyi miehiä, joista jotkut olivat sotilaspuvuissa,
mikä osoitti, että täällä oli jonkin verran vartioväkeä. Garnache ei
heistä suuria välittänyt. Hän viskasi ohjaksensa miehelle, jota oli
ensiksi puhutellut — mies oli astellut hänen rinnallaan — ja hypähti
ketterästi satulasta, käskien Rabecquen odottaa häntä siellä.
Sotilaslakeija luovutti ohjat Rabecquelle ja kehotti de Garnachea
seuraamaan itseään. Hän opasti vieraan vasemmalla olevasta ovesta,
pitkin käytävää ja eteishuoneen lävitse lopuksi avaraan, synkkään
saliin, jonka seinillä oli tumma tammilaudoitus ja jota valaisi
jyhkeässä takassa räiskyvä valkea sekä goottilaisilla puitteilla
varustetuista ikkunoista tunkeutuva kalpea päivänvalo.
Heidän astuessaan sisään murisi tulen ääressä viruva, maksanvärinen
koira laiskasti ja muljautti silmiään. Garnache ei ollut
huomaavinaankaan koiraa, vaan katseli ympärilleen. Huone oli kaunis,
sisustettu hillittyyn, ylevään tyyliin. Seinillä riippui Condillacien
esivanhempien kuvia — jotkut niistä olivat tekotavaltaan jotakuinkin
alkeellisia — jotka olivat koristetut muinaisten aikojen aseistukseen
kuuluvilla voitonmerkeillä ja metsästysvälineillä. Keskellä lattiaa oli
tummasta tammesta tehty pitkulainen pöytä, jonka jykevissä jaloissa oli
hyvin runsaasti kaiverruksia, ja posliinimaljakkoon pistetty kimppu
syysruusuja täytti huoneen suloisella tuoksullaan.
Sitten Garnache huomasi ikkunan ääressä istuvan hovipojan, joka
uutterasti kiillotti haarniskaa. Hän jatkoi työtään, välittämättä
vieraiden tulosta, kunnes mies, joka oli tuonut pariisilaisen sinne,
puhutteli häntä, käskien hänen mennä ilmoittamaan, että markiisittaren
puheille pyrki eräs herra de Garnache, jolla oli sanoma kuningattarelta.
Poika nousi pystyyn, ja samalla kertaa kohosi eräs toinen henkilö
isosta, takan vieressä olevasta tuolista, jonka karkea selkämys oli
tähän asti piilottanut hänet. Tämä oli noin kaksikymmenvuotias —
tarkalleen kaksikymmentäyksivuotias nuorukainen; hänellä oli kalpeat
siropiirteiset kasvot, musta tukka ja kauniit, tummat silmät; hän oli
loistavasti puettu välkkyvästä silkistä valmistettuun pukuun, joka väri
hänen liikkuessaan läikkyi vihreänä ja purppuranpunaisena.
Herra de Garnache otaksui olevansa tekemisissä Marius de Condillacin
kanssa. Hän kumarsi hiukan jäykästi ja hämmästyi, kun hänen
kumarrukseensa vastattiin niin ystävällisen sulavasti, että se tuntui
melkein sydämelliseltä.
— Oletteko Pariisista, monsieur? sanoi nuorukainen ystävällisellä,
miellyttävällä äänellä. — Pelkäänpä, että teillä oli kehnonlainen
matkasää.
Garnache muisti sään lisäksi muitakin pahoja seikkoja, ja niiden
muistaminen sai hänet lämpenemään, melkeinpä raivostumaan. Mutta hän
kumarsi toistamiseen ja vastasi jotakuinkin kohteliaasti.
Nuorukainen kehotti häntä istuutumaan vakuuttaen, ettei hänen äitinsä
antaisi kauan odottaa itseään. Hovipoika oli mennyt toimittamaan
asiaansa.
Garnache noudatti kehotusta ja istuutui lämmittelemään tulen ääreen.
Hetkiseksi syntyneen vaitiolon keskeytti oven avaamisesta johtuva ääni,
ja molemmat miehet nousivat yhtä aikaa seisomaan.
Huoneeseen astui loistavan komea nainen, jonka Garnache huomasi
ihmeteltävässä määrin muistuttavan vieressään seisovaa poikaa. Hän otti
lähetin vastaan hyvin miellyttävästi.
Mutta herra de Garnache oli hänen tuhansia sulojaan kohtaan yhtä
tunteeton kuin kivipatsas. Ripeästi hän kävi käsiksi asiaan. Häntä
ei missään nimessä haluttanut kuluttaa päiväänsä markiisittaren
takkavalkean ääressä keskustellen hupaisista, merkityksettömistä
jutuista.
— Madame, hän aloitti, — herra de Condillac ilmoitti minulle, että
olette kuullut minusta ja tiedätte, millä asialla olen saapunut
Dauphinéen. En ollut odottanut, että saisin kunnian saapua aivan
Condillaciin saakka; mutta koska herra de Tressan, jonka valtuutin
lähettilääkseni, näkyy epäonnistuneen perinpohjaisesti, on minun ollut
pakko tunkeutua puheillenne.
Markiisitar oli jo tehnyt suunnitelmansa. Nopeampiälyisenä kuin
poikansa hän oli, kun Garnache ilmoitettiin hänelle, heti oivaltanut
tämän vierailun merkitsevän, että petos, jolla hän oli koettanut päästä
pariisilaisesta eroon, ei ollut onnistunut.
— Luullakseni, monsieur, hän vastasi nopeasti, silmäillen Garnachea
salavihkaa, — olemme me kaikki neiti de La Vauvrayen asioihin
sekaantuneet henkilöt jollakin tavoin erehtyneet. Hän on kiivas,
äkkipikainen lapsi, ja vähän aikaa sitten satuimme joutumaan sanasotaan
— sellaistahan tapahtuu sopuisimmissakin perheissä. Kiukkunsa
vallassa hän kirjoitti kirjeen kuningattarelle pyytäen, että hänet
siirrettäisiin pois minun holhouksestani. Sen jälkeen, monsieur, on hän
sitä katunut. Te, joka epäilemättä ymmärrätte naisellista mieltä...
— Älkää ottako sellaista olettamusta pohjaksi, madame! keskeytti
Garnache. — Tunnen naisen mieltä yhtä huonosti kuin jokainen, joka
luulee tuntevansa sitä vähän — siis en yhtään!
Markiisitar naurahti ikään kuin erinomaiselle pilalle, ja Marius, joka
palatessaan tuolilleen kuuli Garnachen vastauksen, yhtyi nauruun.
— Pariisi on hieno järjen tahko, hän huomautti.
Garnache kohautti olkapäitään.
— Oletan, madame, teidän tahtovan vakuuttaa minulle, että neiti de
La Vauvraye, katuen kirjettään, ei enää halua päästä Pariisiin, vaan
pikemminkin haluaa jäädä tänne Condillaciin teidän kiitettävään
hoivaanne.
— Olette käsittänyt asian aivan oikein, monsieur.
— Mutta koska minä olen kuningattaren lähetti, on minun toteltava hänen
määräyksiään, ja niiden mukaan on minun saatettava neiti de La Vauvraye
Pariisiin. Niissä ei ole otettu huomioon mitään muutoksia, mitä
neidin mielessä kenties on tapahtunut. Jos tämä matka nyt on hänestä
vastenmielinen, saa hän siitä syyttää vain omaa harkitsemattomuuttaan,
koska hän itse sitä pyysi. Tärkeätä on vain se, että kuningatar on
käskenyt hänen saapua Pariisiin. Uskollisena alamaisena on hänen
noudatettava kuningattaren käskyä, teidän on uskollisena alamaisena
huolehdittava siitä, että hän sen tekee. Niin ollen, madame, luotan
teidän käyttävän vaikutusvaltaanne neitiin ja järjestävän niin, että
hän on matkavalmiina keskipäivällä huomenna. Nyt jo on yksi päivä
tuhlattu.
Leskimarkiisitar nojautui taaksepäin tuolissaan ja puri huultaan.
Tämä mies oli liian terävä hänelle. Hänellä ei ollut harhaluuloja.
Garnache oli nähnyt hänen lävitseen, ikään kuin hän olisi ollut
lasia, oivaltanut hänen juonensa ja vilpillisyytensä. Mutta ollen
luottavinaan häneen ja uskovinaan hänen sanansa oli pariisilainen
tehnyt tehottomiksi hänen ainoat aseensa — muut paitsi hyökkäykseen
tarvittavat — ja käyttänyt niitä sitten hänen häviökseen.
— Monsieur, hän sanoi, — arveletteko voivanne mukautua siihen, minkä
lausuin olevan meidän ja myös neiti de La Vauvrayen toivomuksen, jos
hän itse ilmoittaisi sen teille?
Garnache loi häneen terävän silmäyksen hymyillen, niin että hänen
huulensa raottuivat ja vankat, valkeat hampaat paljastuivat.
— No niin, hän virkkoi vihdoin. — En lupaa, että se voi horjuttaa
päätöstäni. Mutta kenties niin, olisin iloinen, jos saisin kunnian
tutustua neiti de La Vauvrayehen.
Markiisitar meni ovelle, avasi sen ja huusi: Gaston! Vastaukseksi
ilmestyi hovipoika, joka oli ollut huoneessa Garnachen saapuessa.
— Pyydä neiti de La Vauvrayeta tulemaan heti tänne luoksemme! hän käski
poikaa ja sulki oven. Garnache oli ollut valppaana nähdäkseen jonkin
salaisen merkin tai kuullakseen jonkin kuiskatun sanan, mutta hän ei
ollut huomannut mitään.