Täsmälleen kello kaksitoista seuraavana päivänä ilmestyi
herra de Garnache uudelleen käskynhaltijan palatsiin mukanaan
yksityispalvelijansa Rabecque, laiha, tummaverinen, teräväpiirteinen
mies, joka oli hieman nuorempi isäntäänsä.
Turpea taloudenhoitaja Anselme otti heidät vastaan syvin
kunnioittavasti ja opasti Garnachen heti herra de Tressanin puheille.
De Garnachen ja käskynhaltijan välinen eilinen keskustelu oli saanut
ensinmainitun melko lailla epäilemään, ettei neiti de La Vauvrayta
luovutettaisi hänen hoivattavakseen, kuten hän oli vaatinut. Hänen
mielensä keveni sen vuoksi melkoisesti, kun hänet saatettiin Tressanin
huoneeseen ja hän tapasi siellä matkapukuisen naisen, jolla oli vaippa
yllään ja hattu päässään ja joka istui tuolilla ison takan ääressä.
Huulillaan sydämellinen tervetuliaishymy Tressan tuli häntä vastaan, ja
he kumarsivat toisilleen muodollisen tervehdyksen.
— Kuten näette, monsieur, alkoi käskynhaltija, heilauttaen pulleaa
kättänsä naiseen päin, — on teitä toteltu. Kas tässä holhottinne.
Sitten hän kääntyi naiseen päin ja esitteli. — Tämä on herra de
Garnache, josta olen teille jo puhunut ja jonka on hänen majesteettinsa
kuningattaren käskystä saatettava teidät Pariisiin.
— Ja nyt, hyvät ystävät, vaikka seuranne tuottaakin minulle varsin
suurta huvia, en ole pahoillani siitä, että lähdette pian, sillä
minulle on kasautunut hirveästi työtä.
Garnache kumarsi naiselle, joka vastasi hänen tervehdykseensä
taivuttamalla päätään. Pariisilainen loi häneen valppaan katseen
terävistä silmistään.
— Hyvä! hän sanoi. — Koska olette valmis ja käskynhaltija haluaa
mielellään päästä meistä eroon, niin lähtekäämme kaikin mokomin
liikkeelle. Edessänne on pitkä ja rasittava matka, mademoiselle.
— Minä — minä olen siihen valmis, tämä änkytti.
Garnache astui sivulle ja kumarsi syvään, heilauttaen samalla hattuaan
oveen päin. Tätä kehotusta mennä edeltäpäin noudatti nainen nopeasti,
kumarsi Tressanille ja lähti astumaan huoneen poikki.
Hieman kapenevin silmin Garnache seurasi häntä terävällä katseellaan.
Äkkiä hän vilkaisi Tressaniin levottomuutta herättävästi. Sitten hän
suoristautui ja puhutteli naista hyvin jyrkästi.
— Mademoiselle!
Tämä pysähtyi, pyörähti häneen päin ja näytti arastelevan ja karttoi
Garnachen katsetta.
— Epäilemättä on käskynhaltija ilmoittanut teille, kuka olen. Mutta
mielestäni on teidän hyvä saada siitä varmuus. Ennen kuin antaudutte
hoivattavakseni, olisi teidän järkevää varmistautua siitä, että minä
todella olen hänen majesteettinsa kuningattaren lähetti. Tahtoisitteko
olla ystävällinen ja silmätä tätä?
Puhuessaan hän veti taskustaan kuningattaren omin käsin kirjoittaman
kirjeen, käänsi sen ylösalaisin ja ojensi sen naiselle. Käskynhaltija
katseli tylsännäköisenä muutaman askelen päästä.
— Mutta varmistautukaapa, mademoiselle, tosiaankin siitä, että tämä
herrasmies on juuri sama, joksi olen häntä sanonut.
Näin kehotettuna tyttö otti kirjeen. Hänen katseensa osui sekunnin
ajaksi Garnachen välkkyviin silmiin, ja hän vapisi. Sitten hän'
loi katseensa kirjoitukseen ja silmäili sitä hetken samalla kun
pariisilainen tarkkaili häntä tutkivasti.
Pian hän ojensi kirjeen takaisin.
— Kiitos, monsieur! Muuta hän ei virkkanut.
— Oletteko nyt varma siitä, että kaikki on kunnossa, mademoiselle?
kysyi Garnache, ja hänen kysymyksessään värähti iva, joka oli liian
hieno sekä naiselle että käskynhaltijalle.
— Olen aivan varma.
Garnache kääntyi Tressaniin päin. Hänen silmissään väikkyi hymy, mutta
se ei ollut miellyttävä, ja kun hän alkoi puhua, kumahteli hänen
äänessään myrskyn lähestymistä ennustava värähtely.
— Neiti on saanut omituisen kasvatuksen.
— No? äänsi Tressan ällistyneenä.
— Olen kuullut, monsieur, että jossakin itämailla asuu kansa, joka
lukee ja kirjoittaa oikealta vasemmalle; mutta ikinä en ole kuullut
mainittavan kenenkään koulutuksen — ainakaan Ranskassa — olleen niin
kummallisen, että hän lukee kirjoitusta ylösalaisin.
Tressan oivalsi, mihin toinen tähtäsi, ja kalpeni hiukan.
— Neidin kasvatus on ollut huolimatonta — mikä ei ole suinkaan
tavatonta näillä main. Hän tuntee sen ja koettaa salata sitä.
Silloin puhkesi myrsky valloilleen. Ja seuraavina hetkinä räiskyi ja
jyrisi peloittavasti.
— Te valehtelija! Te kirotun julkea valehtelija! mylvi Garnache
jyrkän paheksuvasti, astuen askelen käskynhaltijaa kohti ja pudistaen
pergamenttia aivan hänen kasvojensa edessä uhkaavasti, ikään kuin se
olisi muuttunut hyökkäysaseeksi. — Voidakseenko salata sen, ettei
häntä ole opetettu kirjoittamaan, hän lähetti kuninkaalle monisivuisen
kirjeen? Kuka on tämä nainen? Ja sormi, jolla hän osoitti tyttöä,
vapisi raivosta, jonka hänen pettämisekseen punottu juoni oli hänessä
herättänyt.
Tressan koetti turvautua loukattuun arvokkuuteen. Hän suoristautui,
nykäisi niskansa takakenoon ja katseli pariisilaista äkäisesti silmiin.
— Koska käytätte tällaista kieltä minulle, monsieur...
— Käytän teille — kuten kaikille ihmisille — sellaista kieltä kuin
minusta on parasta. Te kurja roisto! Hän meni tytön luokse ja kohotti
kädellään karkeasti hänen leukaansa, niin että hänen oli pakko katsoa
häntä silmiin.
— Mikä on nimenne, letukka? hän kysyi.
— Margot, sopersi nainen purskahtaen itkuun.
Garnache päästi irti hänen leukansa ja kääntyi toisaalle, tehden
halveksivan liikkeen.
— Laittautukaa tiehenne! hän komensi tylysti. — Laittautukaa takaisin
keittiöön ja sipulipellolle, josta teidät otettiin!
Ja tyttö, joka tuskin uskoi selviytyvänsä niin onnellisesti, poistui
niin nopeasti, että se näytti melkein naurettavalta. Tressan ei osannut
sanoa mitään, ei sanaakaan pidättääkseen häntä, teeskentely oli turhaa,
sen hän käsitti.
— Ja nyt, herra käskynhaltija, puhui Garnache, kädet puuskassa, silmät
tähdättyinä miehen kasvoihin, — näyttää siltä, että minun on itseni
käytävä asioihin käsiksi. Minun on itseni mentävä Condillaciin. Jos
minua siellä vastustetaan, niin odotan saavani teiltä tarpeelliset
välineet sen vastustuksen nujertamiseksi.
— Ja pitäkää mielessänne tämä: Olen tahtonut jättää avoimeksi
kysymyksen siitä, oletteko te ollut mukana tässä juonessa, jolla on
tarkoitettu pettää kuningatarta pettämällä minua, hänen edustajaansa.
Mutta vallassani on ratkaista se kysymys milloin hyvänsä — millä tavoin
parhaaksi näen. Jollen, monsieur, tästä lähtien huomaa, että te —
kuten uskon — toimitte kuten horjumattoman uskollisen alamaisen tulee,
niin ratkaisen tämän kysymyksen julistamalla teidät kavaltajaksi;
ja kavaltajana pidätän teidät ja vien teidät Pariisiin. Herra
käskynhaltija, minulla on kunnia sanoa teille jäähyväiset!
Hänen poistuttuaan viskasi herra de Tressan tekotukan päästään
ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän kävi vuoroin lumivalkeaksi ja
tulipunaiseksi, käveli raivon vallassa huoneessa edestakaisin. Niiden
viidentoista vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet
korotettiin tämän maakunnan kuvernööriksi, ei kukaan ollut käyttänyt
hänelle sellaista sävyä eikä puhutellut häntä sellaisin sanoin.
Hänen mielensä vaati verta, murha pyrki viekoittelemaan hänet
liittolaisekseen. Mutta hän torjui sen ajatuksen, niin kiukuissaan kuin
olikin. Toisenlaisilla aseilla oli hänen taisteltava tuota lurjusta
vastaan, tehtävä tyhjäksi hänen puuhansa ja pakotettava hänet palaamaan
Pariisiin ja ottamaan vastaan kuningattaren viha voitettuna ja asiaansa
toimittamatta.
— Babylas! hän kiljaisi.
Sihteeri ilmestyi heti.
— Käske Anselmen heti tuoda kapteeni luokseni!
Babylas kumarsi ja meni suorittamaan asiaansa.
Saatuaan puretuksi osan pahaa tuultaan Tressan yritti hillitä itseään.
Hän pyyhkäisi vielä nenäliinalla kasvojaan ja päätään ja sijoitti
sitten tekotukan taas paikalleen.
Kun d’Aubran astui sisään, oli käskynhaltija rauhallinen ja saavuttanut
tavallisen, tärkeän arvokkaan ulkonäkönsä.
— Kas niin, d’Aubran, hän sanoi. — Te lähdette Grenoblesta tunnin
kuluessa ja viette miehenne Montélimariin. Majoitatte heidät sinne ja
odotatte minulta lisämääräyksiä. Babylas antaa teille sikäläisille
viranomaisille jätettävän kirjeen, jossa heidät velvoitetaan hankkimaan
teille sopivat asunnot. Saavuttuanne sinne, d’Aubran, ja odottaessanne
määräyksiäni käytätte aikanne tunnustellaksenne vuoriseutujen
mielialaa. Ymmärrättekö?
— En täydelleen, tunnusti d’Aubran.
— Ymmärrätte paremmin vietettyänne Montélimarissa viikon päivät.
Luonnollisesti voi ehkä olla kysymyksessä väärä hälytys. Mutta yhtä
kaikki on meidän huolehdittava kuninkaan eduista ja oltava varuillamme.
Kenties meitä jälkeenpäin syytetään siitä, että olemme pelästyneet
varjoja; mutta parempi on pitää varansa siitä hetkestä alkaen, jolloin
varjo näkyy, kuin odottaa siksi, kunnes todellinen vaara on niskassamme.
Käskynhaltijan sanoihin tuntui sisältyvän niin paljon salattua
merkitystä, että vaikkakaan d’Aubran ei ollut tyytyväinen lähtiessään
asialle, jota hän niin vähän tunsi, hän kuitenkin alistui noudattamaan
saamiaan määräyksiä ja puolen tunnin kuluttua hän oli rumpujen
päristessä marssimassa Grenoblesta kaksipäiväisellä matkallaan
Montélimariin.