Lähetti

On tavallista, että nuoret antavat harkitsemattomia lupauksia, etenkin

kun pyytäjä on nainen. Varttuneessa iässä, kuten herra de Tressan oli,

ei sellaista saisi koskaan tapahtua.

Niin kauan kuin hän oli ihastuksensa vallassa, niin kauan kuin

markiisittaren läheisyys hurmasi häntä, hän ei tuntenut minkäänlaista

katumusta, eivätkä huolet vaivanneet hänen mieltään.

Tuli ilta, ja hänen ympärilleen laskeutui hämärä, jota vähensi vain

liedessä hehkuvien kekäleiden hohde. Hän komensi valoa huoneeseen

ja Babylasin luokseen. Valoa tuotiin ja Babylas tuli. Hän lähetti

palvelijan, joka oli sytyttänyt vahakynttilät, noutamaan Grenoblen

vartioväen komentajaa, kapteeni d’Aubrania.

Ennen tämän saapumista hän keskusteli Babylasin kanssa siitä, mitä

hänen mielessään liikkui, mutta huomasi sihteerinsä erittäin tylsäksi

ja mielikuvitukseltaan perin köyhäksi. Niin ollen oli hänen pakostakin

turvauduttava vain omaan itseensä. Hän istui synkkänä ajatuksissaan,

vaivaten järkeään hyödyttömästi, kunnes kapteeni ilmoitettiin.

Vaikka hänellä ei vielä ollutkaan minkäänlaista määrättyä suunnitelmaa,

kävi hän suinpäin käsiksi ensimmäisiin valmistelutoimenpiteisiin

tarkoituksensa saavuttamiseksi.

— Herra kapteeni, hän aloitti hyvin vakavana, — minulla on syytä

luulla, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi Montélimarin piirin

kunnailla.

— Onko siellä levotonta, monsieur? kysyi kapteeni hätkähtäen.

— Ehkä on, ehkä ei, vastasi käskynhaltija salaperäisesti. — Täydelliset

määräykset saatte huomenna. Tällä välin valmistautukaa lähtemään

Montélimarin lähistölle mukananne parisataa miestä!

— Parisataa, monsieur! huudahti d’Aubran. — Mutta silloinhan Grenoble

jää ilman sotilaita.

— Entä sitten? Todennäköisesti emme niitä täällä tarvitse. Pankaa

valmistautumismääräyksenne kiertämään jo tänä iltana, että miehenne

ovat lähtövalmiina hyvissä ajoin huomenna! Suvainnette tulla luokseni

varhain aamulla saamaan ohjeita.

Ihmetellen poistui kapteeni d’Aubran tehtäviinsä ja käskynhaltija

illalliselle mielissään ovelasta tempusta, jolla hän aikoi toimittaa

vartioväen pois Grenoblesta.

Mutta seuraavana aamuna hän ei enää ollutkaan niin tyytyväinen tähän

ajatukseen. Hänen harkitsematon lupauksensa oli alkanut häntä vähän

harmittaa.

Kun kapteeni d’Aubran ilmoitettiin, käski hän palvelijansa pyytää

tätä tulemaan uudestaan tunnin kuluttua. Lupauksen aiheuttama harmi

oli muuttumassa peloksi ja kalvavaksi katumukseksi. Hän istui

työhuoneessaan paperikasojen peittämän kirjoituspöytänsä ääressä, pää

käsien varassa, ajatukset sekavina, pinnistäen kiihkeästi aivojaan

keksiäkseen jonkin keinon selviytyä asiasta.

Sellaisessa tilassa hän oli, kun Anselme työnsi syrjään oviverhon ja

ilmoitti, että alhaalla oli joku Pariisista saapunut herra de Garnache,

joka pyrki heti herra käskynhaltijan puheille valtion asioissa.

Tressan vavahti, ja hänen rohkeutensa lannistui. Mutta äkkiä hän sitten

epätoivoisena karkaisi luontoaan.

— Opastakaa sisään herra de Garnache! hän sanoi hienon ylväästi,

miettien mielessään, mitä ja miten oli puhuttava.

Ovi avautui, verho vetäistiin sivulle, ja Anselme ilmoitti: — Herra de

Garnache!

Tressan kääntyi ympäri, kun tulokas astui reippaasti huoneeseen ja

kumarsi hattu kädessä, niin että sen punainen töyhtö lakaisi lattiaa,

ojentautuen sitten ja sallien käskynhaltijan tehdä hänestä arvionsa.

Tressan näki edessään kookkaan miehen, jonka tanakka vartalo hoikkeni

vyötäisiltä alaspäin ja joka ensi silmäyksellä näytti olevan

pääasiallisesti nahkaan puettu. Toisessa kädessään hän piti leveätä

mustaa, punatöyhtöistä hattuaan, toisessa pientä pergamenttirullaa;

ja hänen liikkuessaan kuuluva nahan narina ja kannusten kilinä oli

mieluista musiikkia sotaisen ihmisen korvasta.

Miehen nenä oli kaareva ja jokseenkin iso; silmät siniset,

teräksenkirkkaat ja hieman kaukana toisistaan.

Käskynhaltijaa, joka tarkasteli häntä vastustajan silmillä, ei hänen

ulkomuotonsa miellyttänyt. Mutta, hän kumarsi kohteliaasti, heilauttaen

käsiään ilmassa ja muristen:

— Valmis palvelemaan teitä, herra de?

— Garnache, täydensi reipas, metallisointuinen ääni, ja nimi kuulosti

hänen huuliltaan samanlaiselta kuin kirous. — Martin Marie Rigobert de

Garnache. Tulen luoksenne hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä,

ja tämä valtakirjani selvittää teille asiani. Hän ojensi Tressanille

kädessään olevan asiakirjan, jonka Tressan otti vastaan.

Salakavalan käskynhaltijan piirteissä tapahtui muutos. Tähän asti

olivat hänen pyöreät kasvonsa olleet kysyvän näköiset, mutta kun

pariisilainen ilmoitti olevansa kuningattaren lähetti, antoi

Tressan niille ihmettelyn ja kunnioituksen ilmeen, joka olisi ollut

luonnollinen, jollei hän olisi jo etukäteen tietänyt, mikä mies herra

de Garnache oli ja millä asialla hän saapui.

Hän siirsi tuolin vieraalleen, meni takaisin kirjoituspöytänsä ääreen

ja avasi Garnachen antaman käärön: Tulokas istuutui, veti miekkansa

kannikkeen niin, että voi nojata molemmin käsin kahvaan, ja istui

jäykkänä ja liikkumattomana, odottaen, että herra käskynhaltija

suvaitsisi puhua.

Tressan käänsi paperin huolellisesti kokoon ja antoi sen takaisin

omistajalleen. Se oli tavallinen muodollinen suosituskirje, jossa

mainittiin, että Garnache saapui Dauphinén valtion asioissa, ja

käskettiin herra de Tressanin antaa hänelle kaikkea sitä apua, jota hän

tehtäväänsä suorittaessaan mahdollisesti tarvitsisi.

— _Parfaitement_, hyrisi käskynhaltija. — Ja jos te, monsieur, nyt

suvaitsette ilmoittaa minulle, minkälaatuinen asianne on, olen kokonaan

käytettävissänne.

— Sanomattakin on selvää, että tunnette Condillacin linnan, alkoi

Garnache, käyden suoraan käsiksi asiaan.

— Aivan niin. Käskynhaltija nojautui taaksepäin, ja häntä huolestutti,

kun hän huomasi, että hänen suonensa tykytti hieman liian nopeasti.

Mutta hän hillitsi ilmeensä, säilyttäen ne rauhallisina ja

hyväntahtoisina.

— Ehkä tunnette sen asukkaat? jatkoi vieras.

— Kyllä.

— Läheisestikö?

Käskynhaltija suipisti suutaan, kohautti kulmakarvojaan ja liikautti

hitaasti pulleita käsiään.

— Minun käsittääkseni te aiotte kertoa minulle omista asioistanne

ettekä tiedustella minun asioitani.

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja hänen silmänsä kapenivat.

Hän vainusi vastustusta, ja pahimpana kompastuskivenä hänen urallaan

oli ollut, ettei hän oppinut sietämään vastustusta keltään.

— Te erehdytte tarkoituksestani, monsieur, hän vastasi sivellen

vankkaa leukaansa laihalla, ruskealla kädellään. — Koetin vain saada

selville, missä määrin te jo tunnette sikäläisiä oloja, säästyäkseni

selostamasta teille jo tuttuja tosiseikkoja. Mutta, monsieur, olen

valmis noudattamaan toista menetelmää, joka teistä on mieluisampi.

— Niinpä siis: asiani on lyhyesti esitettynä seuraava. Markiisi de

Condillac-vainajalta jäi kaksi poikaa. Vanhempi, Florimond — joka

on nykyinen markiisi ja joka on isänsä kuolemasta saakka ollut

ja on edelleenkin poissa täältä, sodassa Italiassa — on nykyisen

leskimarkiisittaren poikapuoli; markiisitar on nuoremman pojan, Marius

de Condillacin, äiti.

— Jos huomaatte, että esitykseni on jossakin kohdassa virheellinen,

niin pyydän teitä, monsieur, hyväntahtoisesti oikaisemaan sen.

Käskynhaltija kumarsi juhlallisesti, ja herra de Garnache jatkoi:

— Tämä nuorempi poika — luultavasti hän nykyisin on yhdennelläkolmatta

ikävuodellaan — on ollut jossakin määrin hurjapäinen.

— _Bon Dieu_, ei. Olisi liian tylyä käyttää hänestä sellaista

nimitystä. Hieman varomaton silloin tällöin, vähän harkitsematon, kuten

nuoret yleensä.

Hän olisi puhunut enemmänkin, mutta pariisilaista ei haluttanut tuhlata

aikaa sanasaivartelmiin.

— No hyvä, hän keskeytti. — Sanokaamme: hieman ajattelematon. Asiani

ei koske herra Mariuksen moraalin vakavuutta eikä sen puutteita. Tämä

hänen ajattelemattomuutensa, jota te väheksytte, näkyy riittäneen

vieroittamaan hänet isästään, mikä vain oli omiaan tekemään hänet

sitäkin rakkaammaksi äidistä. Minulle on kerrottu, että markiisitar on

hyvin komea nainen ja että poika on ihmeellisesti hänen näköisensä.

— Kaunis nainen — ylevä, loistava nainen, huoahti käskynhaltija

viehättyneenä.

— Hm! Tuikeana Garnache pani merkille tämän hurmaantuneen ilmeen.

Sitten hän jatkoi kertomustaan.

— Markiisivainajan naapuri, myös manalle mennyt herra de La Vauvraye,

oli hänen hyvin läheinen ja arvossapidetty ystävänsä. Herra de La

Vauvrayella oli ainoastaan yksi lapsi, tytär, perimässä hänen varsin

huomattavan omaisuutensa — todennäköisesti koko Dauphinén suurin,

mikäli olen saanut tietää. Hänen sydämensä hartain toivo oli,

että koko hänen ikänsä kestänyt läheinen ystävyys muuttuisi vielä

läheisemäksi suhteeksi seuraavassa polvessa — mikä toivomus sai perin

altista vastakaikua herra de Condillacin sydämessä. Florimond de

Condillac oli siihen aikaan kuusitoista- ja Valérie de La Vauvraye

neljätoistavuotias. Nuoruudestaan huolimatta heidät kihlattiin ja he

oppivat rakastamaan toisiaan, odottaen sen suunnitelman toteutumista,

josta heidän isänsä olivat sopineet.

— Monsieur, monsieur, vastusti käskynhaltija, — kuinka voitte väittää

noin paljon? Kuinka voitte sanoa, että he rakastivat toisiaan? Millä

perusteilla voitte väittää tuntevanne heidän sisimpiä ajatuksiaan?

— Neiti de La Vauvrayen todistuksen perusteella, oli eittämätön

vastaus. — Kerron teille vain samaa, mitä hän itse kirjoitti

kuningattarelle.

— No niin — jatkakaa, monsieur!

— Tämä avioliitto tekisi Florimond de Condillacista Dauphinén

varakkaimman ja mahtavimman aatelismiehen — yhden Ranskan varakkaimpia;

ja se ajatus miellytti vanhaa markiisia, koska se seikka, että hänen

poikiensa maalliset omaisuudet tulisivat olemaan niin erisuuret,

osoittaisi, että hän paheksui nuoremman poikansa käytöstä. Mutta ennen

naimisiinmenoaan ilmoitti Florimond haluavansa nähdä maailmaa, kuten

sellaiselle nuorelle miehelle, jolla myöhemmin tulisi olemaan niin

suuri vastuunalaisuus, olikin sopivaa ja asianmukaista. Hänen isänsä

käsitti tällaisen menettelyn viisauden eikä pannut kovasti vastaan,

ja kahdenkymmenen ikäisenä lähti Florimond ottamaan osaa Italiassa

käytäviin sotiin. Kaksi vuotta sen jälkeen, vähän enemmän kuin kuusi

kuukautta takaperin, kuoli hänen isänsä ja muutamia viikkoja myöhemmin

seurasi herra de La Vauvraye ystäväänsä hautaan. Viimeksimainitulla

ei ollut kaukonäköisyyttä, minkä seikan nojalla koko tämä pulma on

voinut syntyä, ja hän arvosteli väärin Condillacin leskimarkiisittaren

luonnetta, uskoen hänen hoivattavakseen tyttärensä Valérien Florimondin

palaamiseen saakka, jolloin häät luonnollisesti heti vietettäisiin.

Otaksuttavasti on kaikki, mistä olen puhunut, teille jo ennestään

tuttua. Mutta tästä ikävästä kertaamisesta saatte kiittää omaa

haluttomuuttanne vastata kysymyksiini.

— Ei suinkaan, monsieur; vakuutan, että esityksessänne on minulle

paljon kokonaan uutta.

— Se ilahduttaa minua, herra de Tressan, sanoi Garnache hyvin

vakavasti, — sillä jos kaikki nämä tosiseikat olisivat olleet

tiedossanne, olisi hänen majesteetillaan kuningattarella ollut

oikeus vaatia selitystä siitä, minkä vuoksi te ette ole sekaantunut

Condillacin tapahtumiin.

— Mutta jatkakaamme! Kun markiisitar de Condillac ja hänen kallis

Mariuksensa huomasivat Florimondin poissa ollessa olevansa tilanteen

herroja, he alkoivat parhaansa mukaan käyttää sitä omaksi edukseen.

Neiti de La Vauvraye, joka nimellisesti on heidän holhottavanaan,

on tosiasiallisesti heidän vankinsa, ja hänelle on esitetty rumia

suunnitelmia, joiden mukaan hänen on mentävä naimisiin Mariuksen

kanssa. Jos leskimarkiisitar saisi tämän toteutetuksi, niin hän

nähtävästi turvaisi pojalleen mukavan ja arvokkaan tulevaisuuden,

samalla tyydyttäen hillittyä vihaansa poikapuoltaan kohtaan.

— Mutta neiti vastustaa heitä, ja siinä hän on saanut tukea

onnellisesta seikasta, joka on johtunut markiisittaren luonteen

pääpiirteeltä näyttävästä ylimielisestä röyhkeydestä. Markiisin

kuoleman jälkeen on Condillac kieltäytynyt maksamasta kymmenyksiä

kirkolle, ja piispaa on pilkattu ja solvattu. Huomattuaan

nuhteet turhiksi vastasi tämä prelaatti julistamalla Condillacin

kirkonkiroukseen, riistäen kaikilta sen asukkailta papiston avun. Niin

ollen eivät he löydä ainoatakaan pappia, joka rohkenisi mennä sinne, ja

vaikka he olisivat halunneetkin pakottaa neidin avioliittoon Mariuksen

kanssa, ei heillä olisi ollut siihen tarvittavia keinoja.

— Florimond on edelleen poissa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että isän

kuolema on pidetty häneltä salassa. Häneltä silloin tällöin saapuvien

kirjeiden nojalla on varmaa, että hän ainakin kolme kuukautta sitten

oli hengissä ja terveenä. On lähetetty sanansaattaja etsimään häntä

ja kehottamaan häntä heti palaamaan kotiin. Mutta odoteltaessa

hänen saapumistaan on kuningatar päättänyt ryhtyä tarpeellisiin

toimenpiteisiin neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi vankeudesta,

ettei hänen tarvitsisi enää kiusaantua rouva de Condillacin ja hänen

poikansa käsissä — _enfin_, ettei hän enää olisi minkäänlaisen uhan

alaisena.

— Asiani, monsieur, on ilmoittaa teille nämä tosiseikat ja pyytää

teitä lähtemään Condillaciin sekä tuomaan sieltä neiti de La Vauvraye,

jonka minä sitten saatan Pariisiin ja jätän hänen majesteettinsa

kuningattaren suojelukseen siihen saakka, kunnes uusi markiisi palaa

vaatimaan häntä omakseen.

Lopetettuaan puheensa nojautui herra de Garnache taaksepäin tuolissaan,

pannen jalkansa ristiin ja tarkkaillen käskynhaltijan kasvoja

odottaessaan hänen vastaustaan.

Hän näki, kuinka noille tylsille kasvoille levisi synkkä neuvottomuuden

ilme. Tressanin oli kauhean paha olla, ja hänen kasvonsa menettivät

suuren osan tavallista verevyyttään. Hän koetti kierrellen voittaa

aikaa.

— Eikö teistä tunnu siltä, monsieur, että tämän lapsen — neiti de La

Vauvrayen — sanoille on annettu liian paljon arvoa?

— Tuntuuko teistä, että asianlaita on niin — että hän on liioitellut?

kysäisi herra de Garnache puolestaan.

— Ei, ei suinkaan. Sitä en väitä. Mutta — mutta — eikö olisi parempi

— enemmän — hm — tyydyttävää kaikille asianomaisille, jos te itse

menisitte Condillaciin ja esittäisitte asianne henkilökohtaisesti,

vaatien neiti de La Vauvrayeta mukaanne?

Pariisilainen katseli häntä hetkisen, nousi sitten äkkiä pystyyn ja

siirsi miekkansa kantimen takaisin tavalliselle kohdalleen. Hänen

otsansa meni synkkiin ryppyihin, mistä käskynhaltija päätti, ettei

hänen ehdotuksensa herättänyt tyydytystä.

— Monsieur, virkkoi pariisilainen hyvin kylmästi sellaisen miehen

tapaan, jonka mielessä alkaa viha herätä, — sallikaa minun sanoa

teille, että olen ensimmäistä kertaa eläissäni missään sellaisessa

puuhassa, johon on sekautunut naisia — ja olen lähes nelikymmenvuotias.

Tämä tehtävä, sen voin teille vakuuttaa, ei ollut mieleiseni. Ryhdyin

siihen sen tähden, että sotilaana, jolle oli annettu määräys, en

kovaksi onnekseni voinut siitä kieltäytyä. Mutta minä aion, monsieur,

pitää tiukasti kiinni saamieni käskyjen sanamuodosta. Jo tähän mennessä

olen nähnyt vaivaa enemmän kuin kylliksi tämän neidon asioissa. Te

olette kuullut sanomani. Minä vietän tämän päivän Grenoblessa ja nautin

hyvin ansaittua lepoa. Tähän aikaan huomenna olen valmis lähtemään

paluumatkalle. Silloin on minulla kunnia saapua uudelleen luoksenne

saadakseni teiltä neiti de La Vauvrayen huostaani. Odotan, että hän on

täällä luonanne valmiina lähtemään mukaani huomenna puolenpäivän aikaan.

Hän kumarsi, heilauttaen töyhtöhattuaan ja olisi poistunut samassa,

mutta käskynhaltija pidätti häntä.

— Monsieur, monsieur, huudahti käskynhaltija surkeasti peloissaan, — te

ette tunne Condillacin leskimarkiisitarta.

— Enpä tietenkään. Entä sitten?

— Entä sitten? Jos tuntisitte hänet, niin tietäisitte, ettei hän ole

talutettava nainen. Voin kyllä kuningattaren nimessä käskeä häntä

luovuttamaan neiti de La Vauvrayen. Mutta hän vastustaa minua.

— Vastustaa teitä? kertasi Garnache, katsellen otsa rypyssä silmiin

tätä lihavaa miestä, jonka kiihtymys oli myös saattanut nousemaan

pystyyn. — Vastustaa teitä — teitä, Dauphinén käskynhaltijaa? Te

laskette leikkiä.

— Mutta varmasti hän tekee niin, intti toinen kiihkeästi. — Odotatte

turhaan näkevänne tyttöä huomenna, jollette itse mene Condillaciin

häntä noutamaan.

Garnache suoristautui, ja hänen vastauksensa sävy oli lopullisen jyrkkä.

— Te olette tämän maakunnan kuvernööri, monsieur, ja tässä asiassa on

teillä lisäksi kuningattaren erityinen valtuutus — niin, olette saanut

hänen määräyksensä. Nämä minun teille esittämäni käskyt te suoritatte

osoittamallani tavalla.

Käskynhaltija kohautti olkapäitään ja pureskeli sekunnin ajan partaansa.

— Teidän on helppo käskeä, mitä minun on tehtävä. Sanokaa pikemmin,

kuinka minun on se tehtävä, kuinka voitan hänen vastarintansa!

— Olette kovin varma siitä, että kohtaatte vastarintaa — omituisen

varma, huomautti Garnache, katsoen Tressania silmiin. — Mutta onhan

teillä joka tapauksessa sotaväkeä.

— Niin on hänelläkin ja lisäksi Etelä-Ranskan vankin linna

puhumattakaan koko maailman pirullisimmasta uppiniskaisuudesta. Mitä

hän sanoo, sen hän tekeekin.

— Ja mitä kuningatar sanoo, sen hänen uskolliset palvelijansa tekevät,

oli Garnachen hyytävän kuiva vastaus. Mielestäni ei meillä ole muuta

puhuttavaa, monsieur. Tähän aikaan huomenna odotan saavani teiltä

täällä huostaani neiti de La Vauvrayen. Näkemiin siis huomiseen saakka,

herra käskynhaltija!

Ja kumarrettuaan toisen kerran pariisilainen suoristautui, pyörähti

ympäri ja poistui huoneesta.

Käskynhaltija vaipui takaisin tuoliinsa ja mietti mielessään, eikö

kuolema olisi helppo keino selviytyä tästä kauheasta tilanteesta, johon

sattuma ja hänen Condillacin leskimarkiisitarta kohtaan tuntemansa

onneton ihastus olivat hänet saattaneet.

Kirjoituspöytänsä ääressä istui sihteeri, joka oli ollut keskustelun

todistajana, ja hän oli melkein yhtä ymmällä kuin Tressankin.

Tunnin ajan Tressan viipyi paikallaan syviin aatoksiin vaipuneena.

Sitten hänet äkkiä valtasi kiihko, hän päästi yhden tai pari

voimaperäistä kirousta, nousi seisomaan ja käski satuloida hevosen

ratsastaakseen Condillaciin.