Hänen majesteettinsa käskynhaltija Dauphinén maakunnassa kreivi de
Tressan istui mukavasti, purppuranpunainen nuttu täysin avoinna.
Hänen tekotukkansa — jota hän käytti pakosta eikä muodin vuoksi —
virui pöydällä tomuisten paperien seassa. Hänen pienellä lihavalla
nenällään, jonka nipukka oli punainen ja pyöreä kuin kirsikka, olivat
sarvisankaiset silmälasit. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suu auki,
ja joko suusta tai nenästä — tai kenties molemmista — kuului römeä
kuorsaus, joka ilmaisi, että herra käskynhaltija ahersi uutterasti
kuninkaansa palveluksessa.
Taempana, vaatimattomamman pöydän ääressä kahden ikkunan välissä
suoritti kalpeakasvoinen, nukkavieruun takkiin puettu kirjuri
vähäpätöistä vuosipalkkaa vastaan velvollisuuksia, joista käskynhaltija
nautti suhteettoman suuria tuloja.
Äkkiä häilähtivät hopeisilla liljankukilla koristetut raskaat siniset
samettiverhot kahisten syrjään ja kreivi de Tressanin hovimestari
mustassa puvussaan, jonka rintamuksella kelluivat hänen raskaat
virkaketjunsa, astui korskeasti huoneeseen.
Kirjuri laski kynän kädestään ja loi säikähtyneen katseen uinailevaan
herraansa.
— Shh! hän kuiskasi totisena, — hiljaa, herra Anselme!
Anselme pysähtyi. Hän käsitti tilanteen vakavuuden. Hänen ryhtinsä
menetti jonkin verran arvokkuuttaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui.
Sitten hän sai takaisin osan äskeistä päättäväisyyttään.
— Hänet täytyy kuitenkin herättää, hän julisti matalalla äänellä ikään
kuin peläten tehdä sitä, minkä sanoi välttämättömäksi.
Kohtalo tuli hänen avukseen. Jossakin lähettyvillä pamahti ovi kuin
tykinlaukaus. Hiki kihosi kirjurin otsalle. Hän vaipui rennosti
taaksepäin tuolillaan, uskoen joutuneensa perikatoon. Anselme säpsähti
ja puraisi etusormeaan äänetöntä kirousta kuvaavalla tavalla.
Käskynhaltija liikahti. Hänen kuorsauksensa kärjistyi äkilliseksi,
tukehtuneeksi röhinäksi ja katkesi siihen. Hänen luomensa avautuivat
verkalleen kuin pöllön, paljastaen vaaleansiniset silmät, jotka ensiksi
kiintyivät kattoon ja sitten Anselmeen. Samassa hän suoristautui
puhkuen ja rypistellen otsaansa ja penkoen käsillään papereita.
— Tuhat tulimmaista! Miksi minua häiritään Anselme! hän mutisi
vaikerrellen, vielä puolinukuksissa. — Mitä hittoa te haluatte? Ettekö
ollenkaan ajattele kuninkaan asioita? Babylas, hän kääntyi kirjuriinsa,
— enkö sanonut teille, että minulla on paljon työtä ja että minua ei
saanut häiritä?
Tällä miehellä, joka ei tehnyt mitään, oli suurena turhamaisuutena
tekeytyä Ranskan ahkerimmaksi ahertajaksi, eikä mikään yleisö — eivät
edes hänen omat palvelijansa — ollut hänelle liian alhaisia hänen
esittääkseen heille tätä lempiosaansa.
— Herra kreivi, virkkoi Anselme mitä vaatimattomimpaan ja nöyrimpään
sävyyn, — en olisi suinkaan rohjennut tunkeutua toimistoonne, jos asia
olisi ollut vähemmän tärkeä. Mutta Condillacin leskimarkiisitar odottaa
alhaalla. Hän pyytää heti päästä teidän ylhäisyytenne puheille.
Käskynhaltijassa tapahtui heti muutos.
— _Madame la douairière_ täällä? hän huudahti. — Pankaa nämä
napit kiinni, lurjus. Nopeasti! Sopiiko minun tällä tavoin
vastaanottaa ylhäinen rouva? Sopiiko minun...? Babylas, kuvastin
yksityishuoneestani! Joutukaa!
Kirjuri poistui kuin leimaus ja palasi salamana.
Babylas piti kuvastinta ja Anselme järjesti käskynhaltijan tekotukkaa,
sillä välin kun Tressan itse väänteli mustia viiksiään — kuinka ne
säilyttivät värinsä, oli salaisuus hänen tuttavilleen — ja kampasi
useista leuoistaan versovaa parrantupsua.
Hän vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, otti kasvoilleen hymyn ja käski
Anselmen osoittaa vieraan sisälle. Sitten hän käski kirjurin mennä
hiiteen, mutta tarkemmin ajateltuaan huusi hänet ovelta takaisin. Hänen
turhamaisuutensa vaati ilmaisua.
— Odottakaahan, hän sanoi. — On kirjoitettava kirje. Kuninkaan
asiat eivät siedä viivytystä — eivät kaikkien Ranskan
leskimarkiisittarienkaan tähden. Istukaa paikallenne.
Babylas totteli häntä. Tressan seisoi selin avoimeen oveen. Hänen
jännittyneinä kuuntelevat korvansa olivat erottaneet naisen puvun
kahinan. Hän rykäisi ja alkoi sanella:
— Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle, hän vaikeni
ja jäi seisomaan, syvästi miettien, otsa rypyssä. Sitten hän toisti
mahtipontisesti. — Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle.
Onko se jo valmis?
— Kyllä, herra kreivi. »Hänen majesteetilleen hallitsevalle
kuningattarelle.»
Hänen takaansa kuului askeleita ja rykäisy.
— Herra de Tressan, sanoi täyteläinen ja sointuva naisääni, joskin
sävyltään kopean ylimielinen.
Kreivi pyörähti heti ympäri, astui askeleen eteenpäin ja kumarsi.
— Nöyrin palvelijanne, madame, hän tervehti, vieden käden sydämelleen.
— Tällaisen kunnian...
— On välttämättömyys tuottanut teille, keskeytti vieras ylpeästi. —
Lähettäkää pois tuo mies!
Sihteeri oli noussut seisomaan kalpeana ja arkana. Hänen silmänsä
laajenivat, kun hän kuuli naisen sanat. Hän odotti hirveätä purkausta
luonnollisena seurauksena siitä, että käytettiin tällaista sävyä
puhuttaessa miehelle, joka oli kotinsa ja koko Grenoblen hirmu. Ja
hänen hengityksensä salpautui hämmästyksestä, kun hän näki, kuinka
säyseä käskynhaltija oli.
— Hän on sihteerini, Madame. Olimme työssä, kun te tulitte. Aioin
juuri alkaa sanella kirjettä hänen majesteetilleen kuningattarelle.
Käskynhaltijan virka sellaisessa maakunnassa kuin Dauphinéssa ei ole
— _hélas_ — mikään laiskantoimi. Hän huokasi kuten mies, jonka aivot
olivat väsyneet. — Siinä ei jää miehelle aikaa edes syödä ja nukkua
kunnolla.
— Siinä tapauksessa tarvitsette lepohetken, sanoi nainen kylmän
töykeästi. — Ottakaa se heti ja jättäkää kuninkaan asiat puoleksi
tunniksi syrjään minun asioitteni tieltä!
Sihteerin kauhistus kasvoi hyppäyksittäin. Aivan varmasti puhkeaisi
myrsky vihdoinkin tuon julkean naisen pään päällä. Mutta käskynhaltija,
joka tavallisesti oli niin tulisen kiivas, vastasi hänelle vain
toisella järjettömällä kumarruksellaan.
— Lausuitte, madame, juuri ne sanat, jotka pyörivät kielelläni.
Babylas, poistukaa! Ja hän osoitti kädellään kirjurille halveksivasti
ovea.
Sihteeri otti paperinsa, kynänsä ja mustetolpponsa ja meni tiehensä
arvellen, että maailman loppu oli käsillä.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kumarsi käskynhaltija taas,
hymyillen typerän näköisenä, ja siirsi tuolin vieraalleen. Tämä seisoi
takan edustalla, ratsupiiska kainalossa, vetäen käsistään upeita
ratsastuskäsineitään. Hän oli solakka, sopusuhtainen nainen; hänen
kasvonsa olivat uljaan kauniit, vaikka hän oli jo hyvän aikaa sitten
sivuuttanut elämänsä kevään.
Käskynhaltija tarkkaili häntä salavihkaa ihailevasti, hypistellen
partaansa lyhyillä, paksuilla, veltonnäköisillä sormillaan.
— Jospa tietäisitte, markiisitar, kuinka olen iloinen, kuinka...
— Koetan kuvitella sitä mielessäni, mitä hyvänsä se lieneekin,
keskeytti toinen, ja hänen sanansa olivat yhtä ynseän ylimieliset kuin
koko hänen käytöksensä. — Nyt ei ole aikaa siroitella kaunopuheisuuden
kukkasia. Meillä on ankara pulma edessämme.
Käskynhaltijan kulmakarvat kohosivat ja silmät menivät levälleen.
— Pulma? hän sanoi, ja kun hän kerran avasi suunsa tätä yhtä sanaa
varten, jäikin se ammolleen.
Markiisitar naurahti veltosti; hänen huulensa kaareutuivat ja kasvonsa
vääntyivät omituisesti. Hän alkoi koneellisesti vetää jälleen käsiinsä
hansikkaitaan, jotka juuri oli riisunut.
— Näen kasvoistanne, kuinka hyvin te ymmärrätte minua, hän ivasi. —
Selkkaus koskee neiti de La Vauvrayeta.
— Johtuuko se Pariisista — hovista? Kreivin ääni oli masentunut.
Rouva nyökkäsi. — Havaintokykynne on ihmeellisen tarkka tänään, Tressan.
Käskynhaltija työnsi vähäisen partatupsunsa hampaittensa väliin, kuten
hän tavallisesti teki ollessaan hämillään tai mietteissään. — A—h! hän
huudahti vihdoin, ja se kuulosti sisäänpäin vedetyltä, käsittämisestä
aiheutuvalta henkäykseltä. — Selittäkää tarkemmin!
— Mitä selittämistä siinä on? Te tunnette jutun pääpiirteet.
— Mutta minkäluontoinen on selkkaus? Millä tavoin se uhkaa, ja kuka on
siitä teille ilmoittanut?
— Eräs pariisilainen ystäväni lähetti minulle siitä tiedon, ja hänen
sanansaattajansa toimi hyvin, sillä muutoin olisi herra de Garnache
ollut täällä ennemmin kuin hän, enkä minä olisi edes saanut onneksi
etukäteen hänen varoitustaan.
— Garnache? virkkoi kreivi. — Kuka on Garnache?
— Leskikuningattaren lähetti. Hänen majesteettinsa on lähettänyt hänet
tänne huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye saa oikeutta ja
pääsee vapaaksi.
Tressan alkoi äkkiä ähkiä ja väännellä käsiään.
— Miten kuningatar on saanut tietää — neiti de Vauvrayen — hm asemasta?
hän kysyi.
Markiisitar pyörähti häneen päin vihan vimmassa.
— Tyttö sai erään petturin viemään kirjettä. Siinä on kylliksi.
Jos sattuma tai kohtalo joskus toimittaa sen miehen käsiini, niin
jumal'auta! hän joutuu hirteen ripittämättä.
Sitten hän hillitsi kiukkunsa.
— Tressan, hän sanoi muuttuneella äänellä, — olen vihannesten
ympäröimä. Mutta ettehän te hylkää minua? Te olette puolellani loppuun
saakka — niinhän, ystäväni? Teihin voin ainakin luottaa?
— Kaikessa, madame, vastasi kreivi, markiisittaren katseen lumoamana. —
Kuinka suuren joukon tämä Garnache tuo mukanaan? Oletteko ottanut siitä
selvää?
— Ei yhtään miestä, riemuitsi rouva.
— Ei yhtään miestä? kertasi Tressan kauhistuneena.
Hän nosti äkkiä kätensä taivasta kohti ja jäi seisomaan hervottomana ja
tyrmistyneenä.
Sitten hän katsahti vieraaseensa. — Aiotteko vastustaa häntä?
Markiisitar tuijotti sekunnin ajan häntä silmiin ja naurahti sitten
hieman ilkeästi.
— Olettepa te hupsu, hän tiuskaisi. — Pitääkö teidän kysyä, aionko
vastustaa — minä, jolla on Dauphinén lujin linna?
Käskynhaltija puhalsi poskensa pullolleen ja alkoi taaskin pureksia
partaansa.
— Madame, jos tämä mies saapuu ilman sotaväkeä ja te vastustatte hänen
tuomiaan määräyksiä, niin mitä luulette siitä koituvan?
— Hän vaatii teiltä sotaväkeä ampuakseen muurini mäsäksi, vastasi
markiisitar tyynesti.
Tressan katsoi häntä silmiin voimatta oikein uskoa korviaan. — Te
käsitätte sen? hän huudahti.
— Lapsikin kai sen käsittäisi.
Markiisittaren paatunut yltiöpäisyys vaikutti kreivin pelkoon kuin
tuulenpuuska hehkuviin hiiliin. Hänet valtasi äkkiä pelottavan raju
vimma kuten ainakin miehen, joka on ahdistettu epätoivon partaalle.
— Entä minä sitten, madame? hän kuohahti. — Entä minä? Onko minun
mentävä tuhoon, vankilaan ja kenties hirteen kieltämällä häneltä
sotaväkeä? Sillä juuri siihen te tähtäätte. Onko minun tehtävä
itsestäni henkipatto? Onko minun, joka olen ollut Dauphinén
käskynhaltija viisitoista vuotta, päätettävä päiväni alennustilassa
tukeakseni naista, joka suunnittelee koulutyttöheilakan naittamista?
_Seigneur du Ciel!_ hän kiljui.
Markiisitar de Condillac silmäili häntä, kasvot rauhallisina, katse
kylmänä. Tressanin purkauksen päätyttyä hän poistui takan luota ja meni
ovelle, napautellen ratsupiiskallaan keveästi kuvettaan.
— _Au revoir_, herra de Tressan, hän hyvästeli kylmästi, selin kreiviin.
Sen kuullessaan Tressan keskeytti kuumeisen kävelynsä ja nosti päänsä
pystyyn. Hänen raivonsa sammui kuin tuulenpuuskan puhaltama kynttilä.
Ja sen sijalle hiipi hänen sydämeensä uusi pelko.
— Madame, madame! hän huudahti. — Malttakaa! Kuunnelkaa minua!
Markiisitar pysähtyi ja loi Tressaniin olkansa yli halveksivan katseen.
Hänen punaiset huulensa olivat kaartuneet pilkalliseen ilmeeseen, ja
hänen jokaisesta piirteestään kuvastui röyhkeys.
— Minusta tuntuu, monsieur, että olen kuullut hieman enemmän kuin
kylliksi. Olen varma ainakin siitä, että te olette ystäväni vain
hyvällä säällä, ainoastaan sanoissa valmis auttamaan.
— Voi, ei, madame! huudahti kreivi, ja hänen äänessään oli
loukkaantunut sävy. — Markiisitar, en tarkoittanut, mitä sanoin.
En ollut oma itseni. Antakaa minun sovittaa se — antakaa vastaisen
toimintani hyvittää tämä valitettava poikkeus todellisesta
olemuksestani!
Hän syöksähti eteenpäin ja tarttui markiisittaren ojentamaan käteen.
— Tiesinhän, Tressan, sanoi tämä, — ettette ollut oma itsenne ja että
kun ajattelisitte sanojanne, ei uljas ja uskollinen ystäväni hylkäisi
minua.
Tressan kumartui ja painoi mäiskähtäviä suudelmia rouvan kylmälle
käsineelle.
— Madame, hän vakuutti, — saatte luottaa minuun. Se pariisilaislurjus
ei saa minulta ainoatakaan miestä, se on varma.
Markiisitar tarttui hänen olkapäihinsä ja piti häntä edessään. Rouvan
kasvot olivat säteilevät, hurmaavat, ja hän katsoi kreiviä silmissään
niin hellä ilme, jollaista tämä ei ollut niissä nähnyt muutoin kuin
joskus hurjissa haaveissaan.
— En tahdo kieltäytyä ottamasta vastaan teidän noin ritarillisesti
tarjoamaanne palvelusta, selitti markiisitar. — Menettelisin huonosti,
jos loukkaisin teitä torjumalla sen.
— Markiisitar, intoili Tressan, — Tämä ei ole mitään verrattuna siihen,
mitä olisin valmis tekemään, jos tilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun tämä
on suoritettu, kun olette saanut toteutetuksi tahtonne neiti de La
Vauvrayehen nähden ja kun häät on vietetty, niin sitten — rohkenenko
toivoa..?
Ääneen hän ei lausunut sen enempää, mutta hänen pienet, siniset
silmänsä olivat siksi kaunopuheiset, että sanat olivat tarpeettomia.
Heidän katseensa sattuivat vastakkain: markiisitar piti häntä edelleen
käsivarren matkan päässä lujalla ja jäntevällä otteella.
Kun hän katseli Dauphinén käskynhaltijaa, hän näki edessään pelkän
surkean sammakon, ja hänen sieluaan puistatti, kun hän ajatteli, mihin
tuo mies oli viitannut. Mutta hänen katseensa ei värähtänyt, ja hymy
pysyi hänen huulillaan, ikään kuin Tressanin inhottavaa ojennusta olisi
verhonnut henkinen kauneus, jonka vain hänen silmänsä erotti. Hänen
poskilleen lehahti heikko puna, ja kun se on rakkauden väri, käsitti
Tressan sen merkityksen väärin.
Markiisitar nyökkäsi kreiville, tukahdutti naurunsa, joka pani miehen
pään pyörälle toivosta, riistäytyi irti ja kiiti ovelle nopeasti,
melkeinpä kainosti, tuntui Tressanista.
Sinne hän pysähtyi hetkiseksi, luoden kreiviin ujostelevan silmäyksen,
joka olisi sopinut puolta nuoremmalle tytölle kuin hän, mutta joka
hänen loistavan kauneutensa nojalla ei tuntunut sopimattomalta
hänellekään.
Hän soi kreiville ihastuttavan hymyilyn, ja ennen kuin kreivi ennätti
avaamaan hänelle ovea, hän oli työntänyt sen auki ja kadonnut.