Hän otti torven.
"Halloo! Kuka siellä on?"
Eräs ääni vastasi, mutta niin kaukaa ja niin heikosti, että hän
erotti ainoastaan epäselvää muminaa ja huudahti:
"Puhukaa kovemmin! Mistä on kysymys? Kuka te olette?"
Ääni sammalsi muutamia sanoja, jotka näyttivät yllättävän prefektin.
"Halloo!" sanoi hän. "En kuule. Olkaa hyvä ja toistakaa mitä
sanoitte. Kuka puhuu?"
"Don Luis Perenna", kuului vastaus, tällä kertaa selvemmin.
Prefekti teki liikkeen ikäänkuin pannakseen pois kuulotorven ja
mutisi:
"Tämä on pilaa. Joku lurjus laskee kanssamme leikkiä."
Hän jatkoi kuitenkin vastoin tahtoaan ja käskevällä sävyllä:
"Mitä tämä on? Väitättekö olevanne don Luis Perenna?"
"Kyllä".
"Mitä haluatte?"
"Paljonko kello on?"
Prefekti teki vihaisen liikkeen, ei niin paljon suuttumuksesta
naurettavaan kysymykseen kuin siitä, että oli todellakin tuntenut don
Luisin äänen.
"Mitä?" sanoi hän ja hillitsi itsensä. "Mikä kysymys se on? Missä te
olette?"
"Kotonani, rautaesiripun yläpuolella, työhuoneeni katolla."
"Katolla?" toisti prefekti, joka ei tiennyt mitä uskoa.
"Niin, ja sangen väsyneenä, sen tunnustan."
"Me lähetämme väkeä auttamaan teitä", sanoi herra Desmalions, joka
alkoi tulla hyvälle tuulelle.
"Myöhemmin, herra prefekti. Vastatkaa minulle ensiksi... ja pian.
Muuten en tiedä onko minulla voimia... mitä kello on?"
"Ei, kuulkaapas..."
"Pyydän teitä?"
"Kello on kahtakymmentä vailla kolme."
Tuntui kuin äkillinen kauhu olisi antanut don Luisille uusia voimia.
Hänen heikko äänensä sai voimaa ja vuoroin pyytäen, käskien ja
vedoten, täynnä rehellistä vakaumusta hän teki kaikkensa saadakseen
herra Desmalionsin uskomaan sanojaan:
"Menkää tiehenne, herra prefekti. Menkää, jokikinen, jättäkää talo.
Se lentää ilmaan kello kolme. Niin, niin, sen vannon. Kymmenen päivää
neljännen kirjeen jälkeen, se on nyt, sillä on ollut kymmenen päivän
väliaika kirjeiden tulolla. Se tapahtuu nyt, kello kolme aamulla.
Huomatkaa mitä oli kirjoitettu paperille, jonka herra Weber antoi
teille aamulla: 'Räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa. Se
tapahtuu kello kolme aamulla.' Kello kolme aamulla tänään, herra
prefekti! Menkää, minä pyydän teitä. Ei kukaan saa jäädä taloon.
Teidän on uskottava minua. Minä tiedän nyt kaikki. Eikä mikään voi
estää uhkausta menemästä täytäntöön. Menkää, menkää, menkää! Tämä
on hirveätä... tunnen, että te ette usko minua... eikä minulla ole
yhtään voimia jäljellä... menkää pois, kaikki!"
Hän sanoi lisäksi joitakin sanoja, joita herra Desmalions ei
käsittänyt. Sitten vaikeni ääni ja vaikka prefekti vielä kuuli
huudon, tuntui hänestä, että se oli hyvin kaukainen ja että
puhelintorvi ei enää ulottunut puhujan suun luo.
Hän pani pois kuulotorven.
"Hyvät herrat", sanoi hän hymyillen, "kello on seitsemäätoista
minuuttia vailla kolme. Seitsemäntoista minuutin kuluttua lennämme
ilmaan. Niin ainakin hyvä ystävämme don Luis Perenna väittää."
Huolimatta leikillisestä tavasta, jolla uhkaus sanottiin, syntyi
kuitenkin yleinen levottomuus. Weber kysyi.
"Oliko se todellakin don Luis, herra prefekti?"
"Hän itse. Hän on ryöminyt johonkin piilopaikkaan talossaan
työhuoneensa yläpuolella ja tuntuu olevan ponnistuksista ja
kärsimyksistä aivan loppunut. Menkää ja päästäkää hänet ulos,
Mazeroux... jos ei tämä vain ole hänen keksintönsä uusi koukku.
Teillä on kai vangitsemismääräys?"
Komisario Mazeroux meni herra Desmalionsin luo. Hän oli kalpea.
"Herra prefekti, sanoiko hän teille, että me lennämme ilmaan?"
"Sanoi. Hän luottaa merkintöön, jonka herra Weber löysi eräästä
Shakespearen osasta. Räjähdys tapahtuu tänä yönä."
"Kello kolme aamulla?"
"Niin, vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua."
"Ja aiotteko te jäädä tänne, herra prefekti?"
"Kuinka muuten? Luuletteko te meidän tottelevan sen herran
päähänpistoja?"
Mazeroux hätkähti, epäröi, mutta huolimatta kunnioituksestaan herra
prefektiä kohtaan huudahti hän kykenemättä itseään hillitsemään:
"Se ei ole päähänpisto! Minä olen työskennellyt yhdessä don Luisin
kanssa. Minä tunnen miehen. Jos hän sanoo, että jotain tapahtuu, niin
hänellä on syynsä."
"Mahdottomat syyt".
"Ei, ei, herra prefekti," väitti Mazeroux kiihottuen yhä enemmän,
"minä vakuutan, että teidän on kuultava häntä. Talo räjähtää ilmaan
-- kuten hän sanoi -- kello kolme. Meillä on jäljellä vain muutamia
minuutteja. Poistukaamme... pyydän teitä, herra prefekti."
"Toisin sanoen, te haluatte livistää."
"Se ei ole livistämistä, herra prefekti. Se on luonnollinen
varovaisuustoimenpide. Mehän voimme koettaa... ja te itse, herra
prefekti..."
"Riittää nyt".
"Mutta, herra prefekti, koska don Luis sanoi..."
"Riittää, minä sanon!" toisti prefekti korskeasti. "Jos olette
peloissanne, voitte käyttää antamaani määräystä ja lähteä hakemaan
don Luisia."
Mazeroux teki kunniaa vanhalla sotilastavallaan ja sanoi:
"Minä jään tänne, herra prefekti."
Hän teki täyskäännöksen ja palasi paikoilleen.
Tuli hiljaisuus. Mutta Desmalions alkoi kulkea kädet selän takana
edestakaisin huoneessa. Sitten kääntyi hän salapoliisipäällikköön ja
ensimmäiseen sihteeriinsä:
"Te olette toivottavasti kanssani samaa mieltä?"
"Varmasti, herra prefekti."
"Luonnollisesti. Ensiksikin ei tämä otaksuma perustu mihinkään
sellaiseen, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Ja sitäpaitsi
olemme vartioidut. Pommit eivät voi ilmestyä noin tuostaan. Täytyy
olla joku, joka heittää ne. Mistä hän tulee? Mitä tietä?"
"Samaa tietä kuin kirjeet", esitti sihteeri.
"Mitä se merkitsee? Te katsotte siis..."
Sihteeri ei vastannut eikä herra Desmalions puhunut loppuun. Samoin
kuin toiset tunsi hänkin levottomuutta, joka vähitellen, sikäli kuin
minuutit kuluivat, tuli sietämättömäksi.
Kello kolme aamulla! Ne sanat palautuivat lakkaamatta mieleen. Kaksi
kertaa katsoi hän kelloaan.
Se oli kahtatoista minuuttia vailla. Kymmentä minuuttia. Räjähtäisikö
talo todellakin ilmaan sen vuoksi, että joku helvetillinen ja
kaikkivoipa olento niin halusi?
"Se on mieletöntä, aivan mieletöntä!" huudahti prefekti jalkaa
polkien. Seitsemän minuuttia, kuusi minuuttia...
Mazeroux laskeutui aivan hiljaa polvilleen, teki ristimerkin ja luki
matalalla äänellä rukouksiaan. Hänen käytöksensä teki sellaisen
vaikutuksen, että ensimmäinen sihteeri ja salapoliisipäällikkö
tekivät liikkeen mennäkseen prefektin luo.
Herra Desmalions käänsi päänsä pois ja jatkoi kulkuaan lattialla.
Mutta hänen tuskansa lisääntyi ja sanat, jotka hän oli kuullut
puhelimessa kaikuivat hänen korvissaan. Perennan vakavuus, hänen
palavat pyyntönsä, hänen innokkaat vakuutuksensa, kaikki tämä teki
prefektin hermostuneeksi. Hän oli nähnyt Perennan toimessa. Hän
päätti, että asian nykyisessä tilassa hänellä ei ollut oikeutta
laiminlyödä tämän miehen varoitusta.
"Menkäämme," sanoi hän.
Sanat lausuttiin mitä rauhallisimmalla sävyllä ja näytti kuin ne,
jotka sen kuulivat, olisivat pitäneet niitä hyvin ymmärrettävänä
johtopäätöksenä aivan jokapäiväisistä edellytyksistä lähteneenä. He
poistuivat kiirehtimättä, ilman pakoa tahi epäjärjestystä, kuten
miehet, jotka tyynesti tottelevat järjen vaatimuksia.
He vetäytyivät ovella syrjään antaakseen prefektin mennä ensin.
"Ei", sanoi tämä, "käykää eteenpäin, minä tulen viimeisenä."
Hän oli viimeinen, joka poistui, eikä hän sammuttanut sähkövaloa.
Eteisessä pyysi hän salapoliisipäällikköä puhaltamaan pilliinsä. Kun
kaikki siviilipukuiset salapoliisit olivat kokoontuneet, määräsi hän
heidät lähtemään talosta yhdessä porttivahdin kanssa ja sulkemaan
portin.
Sitten kutsui hän bulevardilla olevat salapoliisit ja sanoi:
"Pitäkää yleisö niin kaukana kuin voitte ja kiiruhtakaa. Me menemme
jälleen taloon puolen tunnin kuluttua."
"Ja te, herra prefekti", kuiskasi Mazeroux. "Te ette kai jää tänne,
toivon minä."
"En, sitä en tee", sanoi hän nauraen. "Jos kerran tottelen ystävämme
Perennan neuvoa, niin voin yhtä hyvin tehdä sen perusteellisesti."
"On vain kaksi minuuttia jäljellä."
"Ystävämme Perenna puhui kello kolmesta eikä kahdesta minuutista
vailla kolme. Niin että..."
Hän meni bulevardin poikki mukanaan ensimmäinen sihteeri,
salapoliisipäällikkö ja Mazeroux sekä kiipesi vastapäiselle vallille.
"Meidän pitäisi ehkä laskeutua maahan", esitti Mazeroux.
"Niin, laskeutukaamme maahan", sanoi prefekti yhä leikillisellä
sävyllä. "Mutta sen sanon rehellisesti, jos ei mitään räjähdystä
tapahdu, ammun kuulan otsaani. En voi elää kauemmin tehtyäni itseni
naurettavaksi."
"Räjähdys tapahtuu, herra prefekti", selitti Mazeroux.
"Minkälainen luottamus teillä onkaan ystäväämme don Luisiin!"
"Niin on teilläkin, herra prefekti."
He vaikenivat odottaen hermostuneina ja taistellen levottomuutta
vastaan, joka valtasi heidät. He laskivat sydämensä lyöntien mukaan
sekunteja. Tästä ei tuntunut tulevan loppua.
Jossain löi kello kolme.
"Nähkääs", murisi herra Desmalions muuttuneella sävyllä, "nähkääs! Ei
tapahdu mitään, jumalan kiitos!"
Ja hän äännähti:
"Tämä on hupsuutta, suorastaan hulluutta! Kuinka voi antautua
tällaisiin hullutuksiin."
Toinen kello löi kauempana. Sitten löi naapuritalon katolla oleva
kello.
Ennenkuin kolmas lyönti oli kaikunut, kuulivat he räiskettä, ja
heti sen jälkeen hirveän räjähdyksen, täydellisen, mutta niin
lyhytaikaisen, että he näkivät ikäänkuin näyssä tavattoman tuli- ja
savupatsaan, joka heitti ympärilleen suuren joukon kiviä ja
muurinkappaleita. Ja kaikki oli loppu. Purkaus oli tehnyt tehtävänsä.
"Pian!" huudahti poliisiprefekti ja syöksyi eteenpäin. "Ilmoittakaa
puhelimella palokunnalle tulenvaaran varalta."
Hän tarttui Mazerouxin käsivarteen:
"Juoskaa autolleni, te tapaatte sen sadan metrin päässä tuolla
bulevardilla. Sanokaa ohjaajalle, että ajaa teidät don Luisin luo, ja
kun löydätte hänet, niin vapauttakaa ja tuokaa hänet tänne."
"Vangittunako, herra prefekti?"
"Vangittuna? Oletteko hullu!"
"Mutta jos salapoliisipäällikkö..."
"Salapoliisipäällikkö saa pitää suunsa. Siitä vastaan minä. Lähtekää
matkaan!"
Mazeroux ei toimittanut tehtäväänsä suuremmalla kiireellä kuin jos
hänet olisi lähetetty vangitsemaan don Luisia, sillä Mazeroux oli
omantunnontarkka mies, mutta tämä tuotti hänelle suurempaa iloa.
Taistelu, jota hän oli ollut pakotettu taistelemaan sitä miestä
vastaan, jota hän vielä kutsui isännäkseen, oli usein liikuttanut
häntä melkein kyyneliin. Tällä kertaa tuli hän auttajana, ehkäpä
saattoi pelastaa isäntänsä hengen.
Samana iltapäivänä oli salapoliisipäällikkö herra Desmalionsin
määräyksen mukaan lopettanut talon tutkimisen, koska näytti siltä,
että don Luis oli päässyt pakoon, ja jättänyt ainoastaan kolme miestä
vartioimaan. Mazeroux tapasi heidät eräässä alakerran huoneessa,
jossa he vuorotellen valvoivat. Vastaukseksi hänen kysymykseensä
selittivät he, etteivät olleet kuulleet ääntäkään.
Hän meni yksin ylös portaita päästäkseen kuulijoista keskustellessaan
isäntänsä kanssa. Hän meni salongin kautta ja tuli työhuoneeseen.
Täällä tuli hän levottomaksi sytytettyään sähkön ja nähtyään huoneen
tyhjäksi.
"Isäntä!" huusi hän useita kertoja. "Missä te olette?"
Ei vastausta.
"Koska hän puhui puhelimella, ei hän voi olla kaukana", ajatteli
Mazeroux.
Seisomapaikaltaan näki hän kuulotorven riippuvan nyörissä ja
mennessään puhelinkomerolle kompastui hän tiilikiviin ja muurisaveen,
jotka peittivät lattian. Hän sytytti komeroon valon ja näki
yläpuolellaan riippuvan käden ja käsivarren. Käsivarren ympäriltä
oli katto rikottu. Mutta olkapää ei ollut voinut tunkeutua läpi ja
Mazeroux ei voinut nähdä vangin päätä.
Hän hypähti tuolille, niin että ulottui käteen. Hän tunnusteli sitä
ja tuli tyynemmäksi, sillä se oli lämmin.
"Tekö se olette, Mazeroux?" kysyi ääni, joka tuntui komisariosta
tulevan hyvin kaukaa.
"Kyllä, minä se olen. Te olette haavoittunut, eikö niin? Ei suinkaan
vaarallisesti?"
"En, ainoastaan huumaantunut... ja vähän väsynyt... nälästä...
kuulkaa..."
"Minä kuulen".
"Vetäkää toinen kirjoituspöytäni vasemman puoleisista laatikoista
auki. Sieltä löydätte..."
"Mitä sitten?"
"Vanhan suklaapalan."
"Mutta..."
"Tehkää niinkuin sanoin, Alexandre, minä olen aivan nälän
näännyttämä."
Don Luis toipui hetken kuluttua ja sanoi iloisemmalla äänellä:
"Nyt on parempi. Nyt saatan odottaa. Menkää keittiöön ja hankkikaa
minulle hiukan leipää ja vettä."
"Minä tulen heti takaisin."
"Ei sitä tietä. Menkää Florence Levasseurin huoneen kautta ja
salakäytävää myöten portaille, jotka johtavat laskuluukulle."
Ja hän neuvoi kuinka kivi oli käännettävä ja ryömittävä aukkoon,
josta hän oli niin viheliäisessä tilassa paennut.
Kaikki oli tehty kymmenessä minuutissa. Mazeroux puhdisti aukon, sai
kiinni don Luisin jaloista ja veti hänet ulos luolasta.
"Oh, hyvä jumala!" valitti hän myötätuntoisena. "Sellaisessa
kunnossa, isäntä! Mitä te olette tehnyt? Minä ymmärrän nyt: teidän
on täytynyt kaivautua sieltä missä olitte, kaivautua lakkaamatta...
enemmän kuin metrin!"
Kun don Luis oli asettunut makuuhuoneeseensa, syönyt hiukan leipää ja
sammuttanut janonsa, kertoi hän:
"Niin, poikaseni, se oli todellakin vaikeaa. Kun kaikki ajatukset
surisivat päässä eikä voi käyttää aivojaan, niin haluaa todellakin
saada vain kuolla. Ja sitäpaitsi ei siellä ollut ilmaa, ymmärrättekö?
Minä en voinut hengittää, mutta minä menin eteenpäin ja kaivoin
niinkuin näitte, kaivoin käsilläni, puolinukuksissa. Katsokaa vain,
sormeni ovat kuin hyytelöä. Mutta ajattelin vain sitä kirottua
räjähdystä ja halusin varoittaa teitä mihin hintaan hyvänsä ja
jatkoin kaivamistani."
Hän katsoi Mazerouxiin ja kysyi sellaisella äänensävyllä ikäänkuin
olisi ollut vastauksesta varma:
"Räjähdys tapahtui, eikö niin?"
"Kyllä."
"Täsmälleen kello kolme?"
"Niin."
"Ja herra Desmalions antoi luonnollisesti tyhjentää huoneet?"
"Niin."
"Viimeisellä hetkellä?"
"Niin."
Don Luis naurahti ja sanoi:
"Minä tiesin, että hän vetäytyisi pois aikanaan eikä antaisi
perään ennenkuin viimeisellä hetkellä. Teillä on täytynyt olla
epämiellyttävä hetki, Mazeroux, sillä luonnollisesti te uskoitte
minua heti alun pitäen."
Hän söi puhuessaan ja jokainen suuntäysi näytti palauttavan hiukan
hänen tavallista eloisuuttaan.
"Mainio ruokahalu!" sanoi hän. "Tunnen pääni niin kevyeksi. Mutta
minun on harjoitettava, että totun tällaiseen."
"Ei kukaan saattaisi luulla teidän paastonneen
neljääkymmentäkahdeksaa tuntia".
"Niin, sellaista se on kun on vahva ruumis ja voimia kestää. Puolen
tunnin kuluttua olen minä kuin uusi mies. Kunhan saan vain ajaa
partani ja ottaa kylvyn."
Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, söi hän Mazerouxin valmistaman
aamiaisen, munia ja kylmää lihaa. Sitten hän nousi ja sanoi:
"Lähtekäämme nyt".
"Ei ole mitään kiirettä. Paneutukaa levolle muutamiksi tunneiksi.
Prefekti voi odottaa."
"Te olette hullu. Te unohdatte Marie Fauvillen."
"Marie Fauvillen?"
"Niin, tietysti. Luuletteko te minun antavan hänen istua vankilassa?
Enkä Sauveraudin liioin. Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa."
Mazeroux tuumi itsekseen, että isännän pää ei ollut vielä selvä.
Vapauttaa Marie Fauville ja Gaston Sauveraud käden käänteessä! Ei, se
meni jo liian pitkälle.
Perenna, jonka hän saattoi prefektin autoon, oli jälleen kuin uusi,
reipas, pirteä ja toimintahaluinen ikäänkuin juuri vuoteesta noussut.
"Hyvin hivelevää itserakkaudelleni", sanoi don Luis Mazerouxille,
"hyvin imartelevaa, että prefekti ensin epäröi kun olin häntä
puhelimella varoittanut, mutta antoi sitten viime hetkellä myöden.
Sellainen vaikutus minulla on noihin veikkoihin, että saan heidät
tuolla tavoin tanssimaan pillini mukaan. 'Varokaa itseänne, hyvät
herrat' ilmoitan luolastani! 'Varokaa itseänne pommilta kello kolme'.
-- 'Tyhmyyksiä', sanovat he. -- 'Ei varmastikaan', vastaan minä --
'Mistä sen tiedätte?' -- 'Tiedän vain'. -- 'Mutta mitä todistuksia
teillä on?' -- 'Todistuksia? Se, että minä sanon sen.' -- 'No niin,
koska te sen sanotte, niin...' Ja kun kello on viittä vailla kolme,
marssivat he ulos. Oh, ellen olisi niin vaatimaton kuin olen --!"
He tulivat bulevardi Suchetille, jossa väkijoukko seisoi niin tiheään
pakkautuneena, että heidän täytyi nousta autosta.
"Odottakaa minua täällä, isäntä. Minun täytyy ilmoittaa prefektille."
Bulevardin toisella puolen himmeän aamutaivaan alla näki don Luis
räjähdyksen aiheuttaman hävityksen. Se ei ollut niin suuri kuin
hän oli odottanut. Joku osa kattoa oli pudonnut alas ja sirpaleet
näkyivät ammottavista ikkunoista, mutta talo oli jäljellä. Fauvillen
uutisrakennus ei ollut kärsinyt suuriakaan vaurioita ja, kummallista
kyllä, sähkövalo, jonka prefekti oli jättänyt palamaan,ei ollut
sammunut. Puutarhaan ja tielle oli asetettu huonekaluröykkiöitä,
joita muutamat sotilaat ja poliisit vartioivat.
"Seuratkaa minua", sanoi Mazeroux tullessaan hakemaan don Luisia ja
viedäkseen hänet insinöörin työhuoneeseen.
Osa lattiaa oli revitty. Etuhuoneesta vasemmalle olevat ulkoseinät
olivat halkeilleet ja kaksi työmiestä oli tukemassa niitä pylväillä,
joita he olivat hakeneet lähimmästä lautatarhasta. Mutta yleensä ei
räjähdyksellä ollut ollut niitä seurauksia, joita sen järjestäjä oli
ajatellut.
Herra Desmalions oli siellä yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka
olivat viettäneet yönsä huoneessa. Vain Weber oli mennyt matkoihinsa;
hän ei tahtonut tavata vihollistaan.
Don Luisin sisääntulo herätti huomiota. Prefekti meni heti häntä
vastaan ja sanoi:
"Minä pyydän esittää kaikkien meidän yhteisen kiitoksen. Teidän
terävänäköisyytenne on yläpuolella kaiken ylistyksen. Te olette
pelastanut henkemme ja sen haluamme, nämä herrat ja minä,
ehdottomasti tunnustaa. Mitä minuun tulee, niin on tämä jo toinen
kerta kun minulla on syy kiittää teitä."
"Voitte hyvin yksinkertaisella tavalla osoittaa minulle
kiitollisuuttanne, herra prefekti", sanoi don Luis, "antamalla minun
suorittaa tehtäväni loppuun."
"Tehtävänne?"
"Niin, herra prefekti. Se, mitä tänä yönä on tapahtunut, on
vain alkua. Lopuksi tulee Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin
vapauttaminen."
Herra Desmalions hymyili.
"Oh --!"
"Pyydänkö liian paljon, herra prefekti?"
"Pyytää voi aina, mutta täytyy pysytellä mahdollisuuksien rajoissa.
Ja noiden ihmisten syyttömyys ei riipu minusta."
"Ei, herra prefekti, mutta teistä riippuu ilmoittaminen heille, jos
minä todistan heidän syyttömyytensä."
"Siihen suostun, jos te todistatte sen niin, ettei sitä kauemmin
voida epäillä."
"Sen teen."
Kaikesta huolimatta vaikutti don Luisin rauhallinen varmuus herra
Desmalionsiin, ja hän sanoi:
"Sen nopean tutkimuksemme tulokset, jotka olemme saaneet, saattavat
kenties auttaa teitä. Olemme esimerkiksi varmat siitä, että pommi oli
asetettu lattiapalkkien alle sisäänkäytävän luo."
"Olkaa hyvä ja älkää vaivautuko, herra prefekti. Ne ovat ainoastaan
toisarvoisia seikkoja. Pääasia on nyt, että te saatte tietää koko
totuuden, ettekä yksinomaan sanojen kautta."
Prefekti oli tullut lähemmäksi. Hän ja salapoliisit seisoivat don
Luisin ympärillä ja seurasivat kuumeentapaisella kärsimättömyydellä
hänen huultensa liikkeitä. Oliko mahdollista, että totuus, joka
vielä oli niin kaukainen ja hämärä, huolimatta kaikesta siitä
merkityksestä, jonka he antoivat tehdyille vangitsemisille, nyt
vihdoinkin olisi tunnettu?
"Herra prefekti", sanoi don Luis, "te odotitte tänä yönä turhaan
neljännen kirjeen tuloa. Nyt saamme me, kiitos erään ihmeellisen
sattuman, olla läsnä sen saapuessa. Te saatte silloin tietää, että
se oli sama käsi, joka suoritti rikokset... ja senkin, kenen käsi se
oli."
Hän kääntyi Mazerouxiin.
"Herra komissario, tahdotteko olla hyvä ja tehdä huoneen niin
pimeäksi kuin mahdollista? Ikkunanluukut ovat poissa, mutta te voitte
vetää verhot ikkunoihin ja sulkea ovet. Herra prefekti, onko se vain
sattuma, että sähkö palaa?"
"Kyllä. Me sammutamme sen."
"Hetki vielä. Onko jollakin herroista mukanaan taskulamppu? No niin,
sitä ei tarvita. Tämä on riittävä."
Kynttiläjalassa oli kynttilä. Hän otti sen ja sytytti.
Sitten hän sammutti sähkövalon.
Tuli puolipimeä. Kynttilänliekki lepatti ikkunoista käyvässä vedossa.
Don Luis suojeli sitä kädellään ja meni pöydän luo.
"En luule että tarvitsee odottaa kauan", sanoi hän. "Arvaan, että
vie vain muutamia minuutteja ennenkuin tosiasiat puhuvat puolestaan
paremmin kuin minä voin sen tehdä."
Nämä hetket, joiden aikana ei kukaan rikkonut hiljaisuutta,
olivat unohtumattomia. Herra Desmalions selitti myöhemmin eräässä
haastattelussa, jossa hän teki hyvin huvittavalla tavalla itsestään
pilaa, että hänen aivonsa yön seikkailuista kiihtyneinä kuvittelivat
mitä uskomattomimpia tapahtumia, kuten esimerkiksi, että joukko
aseistettuja miehiä hyökkäisi taloon tahi että kummitukset ja henget
näyttäytyisivät.
Hänen uteliaisuutensa kiihotti häntä pitämään silmänsä suunnattuina
don Luisiin. Tämä istui pöydänkulmalla pää hiukan taaksepäin
taivutettuna ja silmät kattoon suunnattuina. Hän söi leipäpalasta
ja nakerteli suklaakakkua näyttäen hyvin nälkäiseltä, mutta aivan
tyyneltä.
Kesti useampia sekunteja kuten don Luis oli sanonut, ehkä kolme-,
neljäkymmentä; ne tuntuivat iankaikkisuudelta. Sitten kohotti Perenna
kynttilää ja sanoi:
"Kas tuossa..."
Sen, mitä he nyt näkivät, olivat kaikki huomanneet melkein samalla
hetkellä kun hän sen sanoi. Katosta laskeutui kirje. Se leijaili
hitaasti alas kuin tuulen ajelema lehti. Se kosketti hiukan don
Luisia ja putosi lattialle pöydän jalkojen väliin.
Don Luis otti ylös paperin, ojensi sen herra Desmalionsille ja sanoi:
"Kas tässä, herra prefekti. Tässä on neljäs kirje, jonka piti tulla
yöllä."