"Vihollinen"
Herra Desmalions silmäili häneen ja hänestä kattoon mitään
käsittämättä. Perenna sanoi:
"Oh, tässä ei ole mitään noituutta, ja vaikka kukaan ei ole heittänyt
kirjettä ylhäältä eikä katossa löydy pienintäkään reikää, on selitys
kuitenkin hyvin yksinkertainen."
"Vai niin, se on siis yksinkertainen?" sanoi herra Desmalions.
"Niin, herra prefekti. Se näyttää melkein pilanpäiten suoritetulta
monimutkaiselta noitatempulta. Mutta minä väitän sen olevan hyvin
yksinkertaisen... ja samalla hyvin hirveän. Herra Mazeroux,
tahdotteko olla hyvä ja vetää verhot syrjään sekä antaa meille niin
paljon valoa kuin mahdollista?"
Mazerouxin täyttäessä määräyksen ja herra Desmalionsin läpikäydessä
neljännen kirjeen, jonka sisällys oli merkityksetön ja vahvisti vain
edelliset, otti don Luis tikapuut, jotka työmiehet olivat jättäneet
nurkkaan, sijoitti ne keskelle huonetta, kiipesi ylös ja asettui
niille hajareisin niin, että saattoi ulottua kattokruunuun.
Sen muodosti leveä, ympyränmuotoinen messinkilevy, josta riippui
kristalliliuskoja. Sisälle, lankoja peittävän messinkikolmion väliin,
oli sijoitettu kolme lamppua.
Hän paljasti langat ja leikkasi ne poikki. Sitten ryhtyi hän ottamaan
alas koko laitetta. Saadakseen sen nopeammin pyysi hän vasaran ja löi
rikki kruunua pitelevän sinkilän ympäryksen.
"Olkaa hyvä ja auttakaa minua", sanoi hän Mazerouxille.
Mazeroux meni ylös portaita ja auttoi häntä ottamaan kruunun alas.
Salapoliisit ottivat sen vastaan ja sijoittivat pöydälle huomattavan
vaikeasti, sillä se oli raskaampi kuin näytti.
Lähemmin tarkastettaessa huomattiin sen olevan varustetun
kuutiomaisella metallisäiliöllä, joka oli ollut kiinnitetty katon
yläpuolelle rautakoukkujen väliin, joten don Luis oli pakotettu
hakkaamaan pois rappauksen, joka sitä peitti.
"Mikä peijakas tuo on?" huudahti herra Desmalions.
"Avatkaa se itse, herra prefekti, siinä on kansi", sanoi Peranna.
Hena Desmalions kohotti kantta. Astia oli täynnä vietereitä ja
rattaita, kokonainen monimutkainen koneisto, joka muistutti kellon
koneistoa.
"Sallitteko, herra prefekti?" sanoi don Luis.
Hän otti yhden koneosan ja huomasi sen alla toisen, joka oli
yhdistetty ensimmäiseen kahdella toistensa kanssa kosketuksissa
olevalla hammasrattaalla; jälkimäinen laite muistutti suuresti niitä
itsetoimivia koneita, jotka päästivät painettuja kiertokirjeitä.
Aivan astian pohjalla, juuri siinä, missä se kosketti kattoon, oli
puoliympyräinen syvennys, jossa riippui kirje valmiina lähetettäväksi.
"Viimeinen niistä viidestä kirjeestä", sanoi don Luis, "joka
luultavasti jatkaa syytösten sarjaa. Pankaa merkille, herra prefekti,
että alkuaan oli kruunussa neljäs lamppu keskellä. Se otettiin
nähtävästi pois kun kruunu muutettiin kirjekoneistoksi."
Hän jatkoi yksityiskohtaista selontekoaan.
"Koko kirjevarasto sijoitettiin siis tähän pohjalle. Nerokas
koneisto, jota kellolaite käytti, otti ne määrättyyn aikaan ja
työnsi ulos lamppujen välitse ilmaan kristalliliuskojen peittäessä
syvennyksen."
Ei kukaan don Luisin ympärilläolijoista sanonut mitään ja he
näyttivät kaikki kenties hieman pettyneiltä. Juttu oli kylläkin
sangen ovela, mutta he olivat odottaneet jotain enempää kuin
tällaista vieteri- ja ratastemppua.
"Olkaa kärsivällisiä, hyvät herrat", sanoi don Luis. "Olen luvannut
teille jotain kauheaa ja sitä te saatte."
"No niin", sanoi prefekti, "minä myönnän, että täältä kirjeet
tulivat. Mutta monet asiat ovat vielä epäselviä ja sitäpaitsi on eräs
erikoinen asianhaara jota näyttää olevan mahdoton selittää. Kuinka
saattoivat rikolliset laittaa kattokruunun tuolla tavoin? Kuinka
saattoivat he poliisin vartioimassa talossa huoneessa, jota pidettiin
öin päivin silmällä, suorittaa sellaisen työn kenenkään heitä
näkemättä tahi kuulematta?"
"Vastaus on sangen helppo, herra prefekti: työ suoritettiin ennenkuin
poliisi vartioi taloa."
"Siis ennen murhan tapahtumista?"
"Niin, ennen sen tapahtumista."
"Ja mikä todistaa asian olevan niin?"
"Se tosiasia, ettei asia voi muuten olla."
"Mutta selittäkää!" huudahti herra Desmalions tehden kärsimättömän
eleen. "Jos teillä on tärkeitä asioita meille ilmoitettavana, niin
minkä vuoksi viivyttelette?"
"On parasta, herra prefekti, että te saatte totuuden selville samalla
tavoin kuin minäkin. Kun te tiedätte kirjeiden salaisuuden, on totuus
paljon lähempänä kuin luulettekaan ja te olisitte jo nimittäneet
rikollisen, jos ei hänen rikoksensa olisi niin hirveä, että se on
kääntänyt kaikki epäilykset hänestä."
Herra Desmalions katsoi häneen tarkkaavasti Hän tunsi Perennan
jokaisen sanan painon ja oli todellakin liikutettu.
"Teidän käsityksenne mukaan," sanoi hän, "asetettiin nämä
rouva Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syyttävät kirjeet tähän
tarkoituksella syöstä molemmat turmioon?"
"Aivan niin, herra prefekti."
"Ja kun ne sijoitettiin tähän ennen rikoksen tekoa on salaliitto siis
suunniteltu ennen murhaa."
"Niin, herra prefekti, ennen murhaa. Kun tunnemme rouva Fauvillen
ja Gaston Sauveraudin viattomuuden, on meidän tultava siihen
johtopäätökseen, että koska kaikki syyttää heitä, niin on se
tarkoituksellisten tekojen tulos. Rouva Fauville oli murhayönä
ulkona: salajuoni! Hän ei kyennyt tekemään selkoa siitä missä oli
ollut: salajuoni! Hänen selittämätön automatkansa La Muettelle ja
hänen serkkunsa Sauveraudin kuljeskeleminen lähitienoilla: salajuoni!
Hampaiden merkit omenassa, rouva Fauvillen omien hampaiden:
salajuoni, pirullisin kaikista! Kaikki oli laskettu etukäteen, kaikki
oli niin sanoakseni valmistettu, mitattu, otsakkeella varustettu
ja numeroitu. Kaikki tapahtuu määrättyyn aikaan. Mitään ei jätetty
sattuman varaan. Se oli nerokkaasti kokoonpantu koneisto, mainioimman
mestarin arvoinen, niin erinomaisesti rakennettu, että ulkonaiset
tapahtumat eivät voineet saattaa sitä epäkuntoon ja että koneisto
työskenteli oikein, täsmällisesti, horjumattomasti... ikäänkuin
kellolaite tässä säiliössä, joka on tunnusmerkillinen koko jutulle ja
antaa samalla kertaa tarkimman selityksen siitä, koska kirjeet, jotka
ilmiantavat murhaajat, asianmukaisesti postitettiin ennen rikosta ja
heitettiin alas rikoksen jälkeen määrättyinä aikoina ja päivinä."
Herra Desmalions mietti hetken ja huomautti sitten:
"Mutta kirjoittamissaan kirjeissä herra Fauville syyttää vaimoaan."
"Niin."
"Meidän on siis otaksuttava, että hän oli joko oikeassa syytteissään
tahi että kirjeet ovat väärennettyjä?"
"Ne eivät ole väärennettyjä. Kaikki asiantuntijat ovat todenneet
herra Fauvillen käsialan."
"Siis?"
"Siis..."
Don Luis ei puhunut loppuun ja herra Desmalions tunsi totuuden
tuulahduksen vielä lähempänä itseään.
Toiset vaikenivat yhtä liikutettuina kuin hänkin. Hän mutisi:
"En ymmärrä..."
"Kyllä, herra prefekti, te ymmärrätte. Te käsitätte, että jos
näiden kirjeiden lähetys on yhteydessä rouva Fauvilleen ja Gaston
Sauveraudiin suunnatun salaliiton kanssa, niin on se sen takia, että
niiden sisällys on järjestetty sellaiseksi, että sen täytyy olla
uhreille langettava."
"Mitä? Mitä te sanotte?"
"Sanon, mitä olen ennenkin sanonut. Koska he ovat syyttömiä, ovat
kaikki heitä vastaan olevat asianhaarat salajuonien tuloksia."
Syntyi uudelleen pitkä hiljaisuus. Prefekti ei koettanutkaan salata
liikutustaan. Hän puhui hyvin hitaasti ja silmät don Luisiin
kiinnitettyinä sanoessaan:
"Kuka lieneekään rikollinen, niin en ole koskaan kuullut
puhuttavankaan niin kauheista vihan ilmauksista."
"Se on vielä hirveämpää kuin te luulettekaan, herra prefekti", sanoi
Perenna enenevällä suuttumuksella, "se on vihaa, jonka voimakkuutta
te ette voi aavistaakaan, koska ette tunne Sauveraudin kertomusta.
Minä ymmärsin sen täydelleen kuullessani häntä ja sen jälkeen olen,
ennen kaikkea muuta, ajatellut vain tätä vihaa. Kuka saattaisi
vihata sillä tavoin? Kenen vihalle oli Marie Fauville ja Sauveraud
uhrattava? Kuka oli se tuntematon, jonka pahaan suunnattu nerokkuus
oli takonut molemmat uhrit niin vahvoihin ketjuihin? Ja sitten
tuli mieleen toinen mielijohde, aikaisempi mielijohde, joka oli jo
useita kertoja pistänyt silmiini, ja josta olin maininnut komisario
Mazerouxille: tarkoitan kirjeiden tulon tieteellistä säännöllisyyttä.
Tein sen johtopäätöksen, että niin tärkeät paperit eivät voineet
ilmaantua määrättyinä päivinä mikäli ei ollut pakottavia syitä
siihen. Mitä syitä? Jos joka kerran olisi välikappaleena ollut
_ihminen_, olisi varmasti sattunut säännöttömyyksiä, etenkin poliisin
saatua asiasta tiedon ja ollessa läsnä kirjeiden saapuessa. Mutta
kaikesta huolimatta saapuivat kirjeet _ikäänkuin ne eivät olisi
voineet olla tulematta_. Ja niin selvisi minulle syy vähitellen:
ne tulivat _koneellisesti_ jonkun näkymättömän toiminnan kautta,
joka oli kerta kaikkiaan pantu käyntiin ja vaikutti luonnonlain
sokealla täsmällisyydellä. Tässä ei ollut kyseessä tietoinen äly ja
tahto, vaan puhtaasti aineellinen välttämättömyys. Näiden kahden
mielijohteen -- vihollisen ja koneiston -- yhteensattuminen synnytti
valopilkahduksen. Niiden sattuessa vastakkain aivoissani muistuttivat
ne minulle muun muassa, että herra Fauville oli ollut ammatiltaan
insinööri."
Toiset kuuntelivat häntä tuskaisella ahdistuksella. Tämä asteittainen
paljastus ei vähentänyt heidän levottomuuttaan, vaan lisäsi sitä,
kunnes se tuli suorastaan kiduttavaksi.
Herra Desmalions huomautti:
"Minä myönnän, että kirjeet tulivat määrättynä päivänä, mutta te
ette ole kiinnittäneet huomiota siihen, että tunnit vaihtelivat joka
kerta?"
"Toisin sanoen, että ne vaihtelivat aina sen mukaan odotettiinko
pimeydessä vai ei ja juuri tämä asianhaara antoi minulle
avaimen arvoitukseen. Jos kirjeet -- ja se oli välttämätön
varovaisuustoimenpide, sen ymmärrämme nyt -- tulivat vain pimeyden
suojelemina, täytyi sen johtua siitä, että joku kone esti niitä
tulemasta sähkön palaessa ja että tämän koneen täytyi olla yhteydessä
huoneessa olevan sähköjohdon kanssa. Muuta selitystä ei voinut olla.
Olimme tekemisissä itsetoimivan koneen kanssa, joka kellolaitteen
kautta antoi ulos syytöskirjelmiään sinä ja sinä päivänä, sillä ja
sillä tunnilla ja ainoastaan sähkön ollessa sammuksissa. Teillä on
kone edessänne. Asiantuntijat voivat ilman epäilyä vahvistaa tämän
väitteeni. Mutta kun on tosiasia, että se oli tässä huoneessa ja
että se sisälsi herra Fauvillen kirjoittamia kirjeitä, niin enkö
ole oikeassa väittäessäni, että sen oli rakentanut herra Fauville,
sähköinsinööri?"
Jälleen tuli nimi Fauville esille kuin piintynyt päähänpisto,
ja joka kerran sai se määrätymmän muodon. Ensiksi oli se "herra
Fauville", sitten "herra Fauville, insinööri" ja vihdoin "herra
Fauville, sähköinsinööri." Ja niin sai kuva "vihollisesta" kuten
don Luis sanoi, määrätyt piirteet ja ajoi kauhun väristyksen näihin
miehiin, jotka kuitenkin olivat tottuneet mitä luonnottomimpiin
ja ihmeellisimpiin rikoksiin. Totuus ei enää hiipinyt heidän
ympärillään, he taistelivat sitä vastaan, kuten taistellaan
vihollista vastaan, jota ei nähdä, mutta joka pakottaa polvilleen ja
tarttuu kurkkuun.
Prefektikin tunsi saman vaikutuksen kuin kaikki muut ja sanoi
hillitysti:
"Siis herra Fauville kirjoitti nämä kirjeet syöstäkseen vaimonsa ja
miehen, joka rakasti tätä, turmioon?"
"Aivan niin".
"Siinä tapauksessa..."
"Mitä?"
"Kun hän tiesi, että häntä uhkasi kuolema, tahtoi hän, jos tämä
uhkaus joskus toteutuisi, että hänen kuolemansa katsottaisiin hänen
vaimonsa ja tämän ystävän aiheuttamaksi?"
"Niin".
"Ja kostaakseen heidän rakkautensa sekä tyydyttääkseen molempia
kohtaan tuntemansa vihan, tahtoi hän, että koko tämä todistussarja
osoittaisi heidät syyllisiksi murhaan, jonka uhriksi hän oli
joutunut?"
"Niin".
"Niin että herra Fauville... kuinka sanoisinkaan... oli oman
murhaajansa rikostoveri. Hän pelkäsi kuolemaa. Hän taisteli sitä
vastaan. Mutta hän järjesti niin, että hänen vihansa saisi siitä
tyydytyksen. Onko asia niin?"
"Melkein, herra prefekti. Te kuljette samoja portaita, joita minä
kuljin ja samoinkuin minäkin epäröitte äärimmäisen totuuden edessä,
totuuden, joka antaa murhenäytelmälle niin kauhean luonteen, että se
ylittää kaikki inhimilliset mitat."
Prefekti löi molemmat yhteenpuristetut kätensä pöytään ja huudahti
äkillisellä vastenmielisyydellä.
"Se on naurettavaa! Se on täydellisesti väärä otaksuma! Herra
Fauville kuoleman uhkaamana työskentelemässä vaimonsa turmioksi tällä
pirullisella tavalla? Mahdotonta! Mies, joka kävi virastossani mies,
jonka te näitte, ajatteli vain yhtä asiaa: kuinka hän välttäisi
kuoleman! Häntä hallitsi vain kauhu: kuolemankauhu. Sellaisella
hetkellä ei mies tee kellolaitteita ja aseta ansoja, erittäinkin
kun ansat eivät tuota hyötyä, jos hän ei kuole rikoksen kautta.
Voitteko ajatella herra Fauvillen työskentelevän itsetoimivan
koneen avustamana. Omin käsin panevan sinne kirjeitä, jotka hän
on vaivautunut kirjoittamaan eräälle ystävälle kolme kuukautta
sitten, järjestävän tapahtumia siten, että hänen vaimonsa näyttäisi
rikolliselta ja sanovan: 'Kas niin! Jos minut murhataan, voin olla
rauhallinen: Marie vangitaan!' Ei, teidän on myönnettävä, että
sellaiset kauheat varovaisuustoimenpiteet ovat mahdottomia. Tahi
jos hän on niin tehnyt... niin, jos hän sellaiseen ryhtyy, on hän
varma siitä, että tulee murhatuksi. Se merkitsee, että hän alistuu
murhattavaksi. Se merkitsee, että hän niin sanoaksemme, on samaa
mieltä murhaajan kanssa ja kohtaa hänet puolitiessä. Lyhyesti ja
selvästi, se merkitsee..."
Hän keskeytti ikäänkuin lausumansa ajatukset olisivat yllättäneet
hänet. Toisetkin näyttivät yhtä hämmästyneiltä. Kaikki tekivät
tiedottomasti johtopäätöksiä, joita he eivät itse oikein voineet
käsittää. Don Luis ei irrottanut silmiään prefektistä ja odotti
välttämätöntä sanaa.
Herra Desmalions mutisi:
"Kas niin, ette kai te väitä, että hän itse suostui..."
"Minä en väitä mitään, herra prefekti", sanoi don Luis. "Tähän
saakka te olette seurannut omien ajatuksienne järjestelmällistä ja
luonnollista kulkua ja ne ovat vieneet teidät nykyiseen tilanteeseen."
"Niin, niin, tiedän, mutta nyt näytän teille tämän otaksuman
mahdottomuuden. Se ei voi olla oikea, emmekä me voi uskoa Marie
Fauvillen viattomuuteen, jos emme halua otaksua jotain niin
mahdotonta kuin herra Fauvillen osallistuminen omaan murhaansa. Sehän
on naurettavaa!"
Hän nauroi, mutta se oli pakotettua naurua, joka ei kuulunut oikealta.
"Sillä loppujen lopuksi", jatkoi hän, "te ette voi kieltää, että
juuri siinä me olemme nyt."
"Sitä en kiellä."
"No?"
"Niin, kuten sanotte, herra Fauville otti osaa omaan murhaansa."
Nämä sanat sanottiin aivan tyynesti, mutta niin vakuuttavin
ilmein ettei kukaan vastustanut. Niiden johtopäätösten jälkeen,
jotka don Luis oli pakottanut kuulijansa tekemään, olivat he
joutuneet umpikujaan, josta oli mahdotonta tulla pois turvautumatta
verukkeisiin, joihin ei löytynyt mitään vastausta. Ei ollut enää
mahdollista olla näkemättä herra Fauvillen osallisuutta omaan
kuolemaansa. Mutta minkälainen oli tämä osallisuus? Mitä osaa hän oli
näytellyt tässä viha- ja murhanäytelmässä? Oliko hän näytellyt osaa,
joka johti hänen kuolemaansa, vapaaehtoisesti tahi pakotettuna? Ja
kuka oli ollut hänen rikostoverinsa?
Kaikki nämä kysymykset tunkeutuivat herra Desmalionsin ja muiden
mieleen. He eivät ajatelleet muuta kuin niiden ratkaisemista
ja don Luis saattoi olla varma, että hänen ratkaisunsa
hyväksyttäisiin. Tästä hetkestä tarvitsi hänen vain kertoa mitä
oli tapahtunut tarvitsematta pelätä vastaväitteitä. Hän teki sen
hyvin lyhytsanaisesti, raportin muodossa, joka rajoittui kaikkein
tärkeimpään:
"Kolme kuukautta ennen rikosta kirjoitti herra Fauville joukon
kirjeitä ystävälleen, herra Langernaultille, joka, sen mukaan kuin
komisario Mazeroux varmastikin on teille puhunut, herra prefekti,
oli ollut kuolleena useita vuosia, asianhaara, josta herra Fauville
ei voinut olla tietämättä. Nämä kirjeet pantiin postiin, mutta
siepattiin pois jollain tavalla jota ei tässä tilaisuudessa tarvitse
pohtia. Herra Fauville raaputti pois leimat ja osoitteen sekä asetti
kirjeet erikoisesti sitä varten laitettuun koneeseen jonka toiminnan
hän asetti niin, että ensimmäinen kirje tulisi esille neljätoista
päivää hänen kuolemansa jälkeen ja seuraavat aina kymmenen päivän
väliajoilla. Nykyhetkellä on aivan selvää, että hänen toimintansa
oli etukäteen suunniteltu pienimpiin yksityisseikkoihin asti. Kun
hän tiesi Sauveraudin olevan rakastuneen vaimoonsa ja oli selvillä
kaikesta mihin Sauveraud ryhtyi, oli hän tietysti huomannut että
hänen vihattu kilpailijansa kulki joka keskiviikko talon ohi,
ja että Marie Fauville seisoi silloin ikkunassaan. Tämä on mitä
merkittävin asianhaara ja on ollut minulle tavattoman tärkeä; teidän
on katsottava se täydelleen samanveroiseksi todistuskappaleen kanssa.
Joka keskiviikkoilta, minä toistan sen, oli Sauveraudilla tapana
käydä talon ympäri. Pankaa nyt merkille tämä: ensiksikin, herra
Fauvillen suunnittelema rikos tapahtui keskiviikkoiltana; toiseksi,
että rouva Fauville meni miehensä nimenomaisesta pyynnöstä sinä
iltana oopperaan ja rouva d'Ersingerin luo."
Don Luis vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
"Tänä keskiviikkoaamuna oli kaikki kunnossa, onnettomuuskello oli
vedetty, syytöskone työskenteli erinomaisesti ja tulevat tapahtumat
vahvistaisivat välittömästi herra Fauvillen valmistamia todisteita.
Herra prefekti, te saitte häneltä kirjeen, jossa hän kertoi itseään
vastaan suunnitellusta salaliitosta ja pyysi teidän apuanne
_seuraavana aamuna_ t.s. _kuolemansa jälkeen!_ Hänellä oli pätevät
syyt uskoa, että kaikki kävisi aivan täsmälleen 'vihollisen' tahdon
mukaan, mutta silloin tapahtui jotain, joka oli vähällä kumota hänen
suunnitelmansa: tarkastaja Vérot esiintyi teidän lähettämänänne,
herra prefekti, kootakseen tietoja Morningtonin perillisistä.
Mitä tapahtui näiden miesten välillä? Sitä ei arvatenkaan saada
koskaan tietää. Molemmat ovat kuolleet, eikä heidän salaisuutensa
enää palaa. Mutta sen voimme kuitenkin pitää varmana, että Vérot
on ollut täällä ja ottanut mukaansa suklaapalan, jossa ensi kerran
nähtiin tiikerihampaiden jäljet, ja että Vérot, kiitos meille
tuntemattomien asianhaarojen, onnistui keksimään herra Fauvillen
suunnitelmat. Sen me tiedämme, sillä Vérot'n viimeiset tässä
maailmassa lausutut sanat koskivat sitä. Hänen kauttaan saimme
tietää, että rikos tapahtuisi seuraavana yönä ja hän oli kirjoittanut
tietonsa kirjeeseen, joka häneltä varastettiin. Ja Fauville tiesi sen
myöskin, sillä päästäkseen pelottavasta vihollisesta, joka ehkäisi
hänen suunnitelmiaan, myrkytti hän tämän, ja kun myrkky vaikutti
hitaasti, oli hän kylliksi röyhkeä seuratakseen päällikkö Vérot'a
Café du Pont-Neufiin valepuvussa, joka teki hänet Sauveraudiksi ja
suuntasi epäilykset tähän. Täällä varasti hän Vérot'n kirjoittaman
kirjeen, pani tilalle kirjoittamattoman paperiarkin ja kysyi sen
jälkeen eräältä ohikulkijalta, josta piti tulla todistaja Sauveraudia
vastaan, tietä lähimmälle Metropolitaine asemalle Neuilly'n, jossa
Sauveraud asui! Siinä on teille mies, herra prefekti."
Don Luis puhui vakuuttavasti ja lämmöllä, jonka luja vakaumus
synnyttää. Hänen järjestelmällinen ja lujasti yhtenäinen
selostuksensa näytti pakottavan esille totuuden.
"Siinä on teille mies, herra prefekti, siinä on teille roisto.
Kauhu Vérot'n paljastuksesta oli niin suuri, että hän, pantuaan
toimeen suunnittelemansa kauhean teon, meni prefektin virastoon
varmistuakseen uhrinsa kuolemasta ja siitä, ettei tämä ollut
antanut häntä ilmi. Te muistatte tapahtuman, herra prefekti, miehen
liikutetun ja pelästyneen käytöksen: 'Huomenillalla', sanoi hän.
Niin, hän _pyysi_ apua seuraavaksi päiväksi, vaikka tiesi, että
kaikki olisi ohi samana iltana ja että poliisilla seuraavana päivänä
olisi edessään murha ja kaksi syytettyä, joita vastaan hän itse oli
koonnut todistukset... Marie Fauville, jonka hän niin sanoaksemme
oli antanut ilmi etukäteen. Ja sen vuoksi teki minun ja komisario
Mazerouxin tulo samana iltana hänet niin hämmästyneeksi. Keitä olivat
nämä tunkeilijat? Onnistuisiko heidän estää hänen suunnitelmansa?
Lähemmin ajateltuaan hän rauhoittui, vaikkapa me itsepäisyytemme
kautta pakotimme hänet antamaan perään. Mitä hän meistä välitti?
Hänen valmistuksensa olivat niin hyvin suoritetut, ettei mikään
vartiointi voinut tehdä niitä tyhjiksi, eivätkä vahdit saisi edes
vihiä siitä. Se mitä tapahtuisi, tapahtuisi joka tapauksessa ja
tietämättämme. Kuolema tekisi työnsä hänen viittauksestaan. Ja
huvinäytelmä, tahi oikeammin sanoen, murhenäytelmä, kulkisi kulkuaan.
Rouva Fauville, jonka hän oli lähettänyt teatteriin, tuli sanomaan
hyvää yötä. Sitten tuli hänen palvelijansa mukanaan jotain syötävää,
niiden joukossa maljakko omenoita. Sitten sai hän raivokohtauksen,
sellaisen miehen tuskankohtauksen, jonka täytyy kuolla ja joka pelkää
kuolemaa; kokonainen näytelmä, jonka aikana hän näytti meille kaapin
ja sidotun muistikirjan, jonka piti sisältää selonteko salaliitosta.
Sitten loppui kaikki. Mazeroux ja minä vetäydyimme etuhuoneeseen
ja suljimme välioven, herra Fauville jäi yksin ja saattoi tehdä
mitä halusi. Mikään ei voinut häntä estää toteuttamasta aikeitaan.
Kello yksitoista illalla rouva Fauville -- jolle hän epäilemättä oli
lähettänyt Sauveraudin käsialalla kirjoitetun kirjeen -- lähtisi
oopperasta ja ennen rouva d'Ersingerin luo menoaan viettäisi tunnin
kotinsa lähistöllä. Toiselta puolen tekisi Sauveraud tavallisen
pyhiinvaellusretkensä keskiviikkoiltana vähän matkan päässä rouva
Fauvillesta, mutta vastakkaisella puolella. Molemmat joutuisivat
poliisin epäluulojen alaisiksi, joko herra Fauvillen viittausten
tahi Café du Pont-Neufin tapahtumien vuoksi, ei kumpainenkaan
voisi todistaa alibiaan eikä selittää minkä vuoksi oleskeli niin
lähellä taloa. Eivätkö näin ollen molemmat tulisi syytetyiksi ja
tuomituiksi rikoksesta? Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että
joku sattuma puhuisi heidän puolestaan, oli olemassa kiistämätön
todistus omenan muodossa, jossa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet!
Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin, viimeinen ja ratkaiseva
temppu, salaperäiset kirjeet, jotka tulivat joka kymmenes päivä
ja syyttivät molempia. Pieninkin yksityisseikka oli pirullisella
terävänäköisyydellä suunniteltu. Te muistatte, herra prefekti,
tuon turkoosin, joka putosi sormestani ja löytyi kaapista? Oli
neljä henkilöä, jotka olivat voineet ottaa sen ylös. Herra Fauville
oli niistä yksi. Hänet me jätimme huomioonottamatta ja kuitenkin
se oli juuri hän, joka pani turkoosin kaappiin estääkseen minun
väliintuloani, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi. Nyt oli teko
täydellinen. Kohtalo täyttyisi. 'Vihollisen' ja hänen uhrinsa välissä
oli vain yksi tapahtuma. Tämä tapahtui. Herra Fauville kuoli."
Don Luis vaikeni. Hänen sanojansa seurasi pitkä hiljaisuus ja hän
tunsi itsensä vakuutetuksi, että hänen äsken kertomansa pitkä
historia oli saavuttanut kuulijoiden täydellisen hyväksymisen. He
eivät arvostelleet, he uskoivat.
Herra Desmalions teki viimeisen kysymyksen:
"Te olitte etuhuoneessa yhdessä komisario Mazerouxin kanssa.
Ulkopuolella oli poliiseja. Jos nyt otaksutaan, että herra Fauville
tiesi tulevansa murhatuksi tänä yönä ja juuri siihen aikaan, niin
kuka on voinut tappaa hänet ja hänen poikansa? Talossahan ei ollut
ketään?"
"Siellä oli herra Fauville".
Vastustuksen sorina purkautui ilmoille. Verho oli äkkiä vedetty
syrjään ja don Luisin esittämä näky aiheutti paitsi kauhua,
odottamattoman epäilyn purkauksen ja jonkunlaista katumusta siitä
aivan liian hyväntahtoisesta huomaavaisuudesta, jolla hänen
selityksensä oli otettu vastaan. Prefekti ilmaisi kaikkien tunteet
huudahtaessaan:
"Kylliksi sanoja! Kylliksi otaksumia! Niin järjelliseltä kuin ne
näyttävätkin, johtavat ne kuitenkin mahdottomiin lopputuloksiin."
"Näennäisesti mahdottomiin, herra prefekti; mutta mistä me voimme
tietää ettei herra Fauvillen kuulumatonta käytöstä voida selittää
aivan luonnollisilla syillä. Tietysti ei ole ketään, joka kuolee
kevein sydämin saadakseen kostaa. Mutta mistä me tiedämme ettei herra
Fauville, jonka äärimmäisen kalpeuden ja tavattoman sairaalloisen
näön te panitte epäilemättä merkille niinkuin minäkin, potenut jotain
kuolettavaa tautia, ja että hän, tietäessään itsensä tuomituksi..."
"Kylliksi sanoja, sanon vielä kerran," huudahti prefekti. "Te
liikutte vain otaksumissa. Mutta minä haluan todistuksen, yhden
todistuksen, vain yhden. Ja odotamme sitä..."
"Tässä se on, herra prefekti."
"Mitä? Mitä te sanotte?"
"Herra prefekti, ottaessani alas kattokruunun löysin sinetöidyn
kirjekuoren metallisäiliön päältä. Kun kruunu oli asetettu
sen ullakkokamarin alle, jossa herra Fauvillen poika asui, on
siis selvää, että herra Fauville kohottamalla poikansa huoneen
lattiapalkkeja saattoi päästä valmistamansa koneen yläosaan
käsiksi. Viimeisenä yönä asetti hän sinne tämän sinetöidyn kuoren
varustettuaan sen murhapäivän ajalla; '13 päivä maaliskuuta kello 11
i.p.' ja allekirjoituksella 'Hippolyte Fauville'."
Herra Desmalions aukaisi innokkaana kuoren. Hän säpsähti heitettyään
silmäyksen paperiarkkiin, joka oli kuoressa.
"Oh, se roisto, se roisto," sanoi hän. "Miten on mahdollista, että on
olemassa sellainen lurjus? Sellainen halveksittava eläin!"
Värähtelevällä äänellä, joka liikutuksen vuoksi oli usein melkein
kuulumaton, hän luki:
"Loppu lähenee. Hetki on käsissä. Nukuttamani Edmond on nyt
kuollut ilman että myrkyn tuli herätti hänet horroksistaan. Oma
kuolonkamppailuni alkaa. Kärsin kaikkia helvetin tuskia. Käteni
saattaa tuskin kirjoittaa näitä viimeisiä rivejä. Minä kärsin, oh,
kuinka minä kärsin! Ja kuitenkin on onneni sanoin kuvaamaton.
"Tämä onni johtuu käynnistäni Lontoossa Edmondin kanssa neljä
kuukautta sitten. Siihen asti vietin mitä kauheinta elämää peittäen
vihani naiseen, joka halveksi minua ja rakasti toista. Terveyteni oli
murtunut, tunsin säälimättömän sairauden jäytävän itseäni samalla
kuin näin poikani tulevan päivä päivältä heikommaksi ja kalpeammaksi.
Iltapäivällä neuvottelin kuuluisan lääkärin kanssa ja nyt ei jäänyt
enää pienintäkään epäilyä: sairaus, joka kulutti minua, oli syöpä, ja
minä tiesin myöskin, että poikani Edmond samoin kuin minäkin, seisoi
haudan partaalla parantumatonta keuhkotautia sairastaen.
"Samana iltana keksin suurenmoisen kostotuumani. Ja minkälaisen
koston! Pelottavan syytöksen toisiaan rakastavaa miestä ja naista
kohtaan. Vankila! Tuomioistuin! Pakkotyö! Mestaus! Eikä mitään avun
mahdollisuutta, ei vastarintaa, ei toivoa. Kootut todistukset,
todistukset niin pelottavat, että syyttömänkin täytyy epäillä omaa
viattomuuttaan. Mikä kosto! Ja mikä rangaistus! Olla viaton ja
taistella turhaan syyttäviä asianhaaroja ja tosiasioita vastaan,
jotka selittävät syylliseksi!
"Olen onnellinen. Kuolema, jonka olen itselleni tuottanut, on alku
heidän tuskiinsa. Miksikä siis elää ja odottaa luonnollista kuolemaa,
joka merkitsisi heidän onnensa alkamista? Ja kun Edmondin täytyy
kuolla, miksikä en pelastaisi häntä pitkäaikaisesta sairaudesta
antamalla hänelle kuoleman, joka kaksinkertaistuttaa Marien ja
Sauveraudin rikoksen.
"Loppu lähestyy. Minun täytyy keskeyttää, tuskat käyvät
ylivoimaisiksi. Mutta nyt hallitsen jälleen itseäni. Kuinka hiljaista
onkaan! Ulkopuolella ja sisällä ovat poliisin lähetit, jotka
vartioivat rikostani. Ja aivan läheisyydessä hiiviskelee Marie minun
kirjeeni määräämälle kohtauspaikalle, johon hänen rakastettunsa
ei tule. Ja rakastaja kuljeskelee ikkunan alla, jossa hänen
rakastettunsa ei näyttäydy. Oh, te pienet, kauniit nuket, joiden
rihmoista minä pitelen! Tanssikaa! Hyppikää! Herra jumala, kuinka
he ovat naurettavia! Nuora teidän kaulanne ympärille, herrani, ja
toinen nuora teille, rouvani! Ettekö se olleet te, joka myrkytitte
Vérot'n tänä aamuna ja seurasitte häntä ebenholtsikeppeinenne Café
du Pont-Neufille? Tietysti, luonnollisesti se olitte te. Ja yöllä
myrkyttää kaunis nainen minut ja poikapuolensa. Todistuksia? Niin,
miten onkaan omenan laita, rouvani, omenan, jota te ette purreet ja
jossa kuitenkin on teidän hampaidenne jäljet? Kuinka naurettavaa!
Tanssikaa! Hyppikää!
"Ja kirjeet! Kuolleelle Langernaultille kirjoitetut kirjeet! Ne
kruunaavat riemuni. Oh, mikä ilo, kun keksin ja rakensin pienen
koneellisen leikkikaluni! Eikö se ollut sievästi tuumittu? Eikö se
ole korea ja tarkka? Määrättynä aikana, pang, ensimmäinen kirje!
Kymmenen päivää myöhemmin, pang, toinen kirje. Ei ole enää mitään
toivoa, ystävä raukat, te olette tuomitut. Tanssikaa! Hyppikää!
"Ja mikä minua huvittaa enin -- sillä nyt nauran -- on ajatus, ettei
kukaan tiedä sitä eikä tätä. Marie ja Sauveraud ovat syyllisiä...
siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Mutta sen jälkeen... täydellinen
pimeys. Kukaan ei saa milloinkaan tietää mitään. Ja muutamien
viikkojen kuluttua, kun molemmat rikolliset ovat peruuttamattomasti
tuomitut, kun kirjeet ovat poliisin hallussa, niin 25. päivä, tahi
tarkemmin sanoen, kello kolme aamulla 26. päivänä toukokuuta,
pyyhkäisee räjähdys pois jokaisen tekoni jäljenkin. Pommi on asetettu
paikoilleen, olen sen viereen asettanut muistikirjani, myrkkypullon,
käyttämäni oopiumiruiskun ja kaksi Vérot'n kirjettä, jotka voisivat
pelastaa rikolliset. Ei, kukaan ei saa milloinkaan mitään tietää.
"Mikäli ei... mikäli ei tapahdu ihmettä... jos pommi jättää seinät
pystyyn ja katon ehyeksi. Tahi mikäli ei joku ihmeellisellä
neroudella varustettu, tavattoman älykäs olento selvitä sekoittamiani
lankoja ja kuukauden tutkimusten perästä keksi tätä kirjettä.
"Kas niin, nyt se on loppu. On jäljellä vain allekirjoittaminen.
Käteni vapisee yhä enemmän. Hiki tippuu otsaltani suurina pisaroina.
Minä kärsin helvetin tuskia ja olen taivaallisen onnellinen. Ahaa,
ystäväni, te odotitte kuolemaani! Sinä, Marie, annoit minun,
varomattomasti kyllä, lukea silmistäsi ihastuksen nähdessäni minut
sairaana. Ja te olette molemmat niin varmoja tulevaisuudesta, että
teillä oli rohkeutta kärsivällisesti odottaa kuolemaani. Tässä se nyt
on, minun kuolemani! Se on tässä ja tässä olette te yhdistettyinä
käsiraudoilla minun hautani yläpuolella. Marie tulee ystäväni
Sauveraudin vaimoksi. Sauveraud, lahjoitan teille vaimoni. Olkaa
yhdistettyjä pyhässä avioliitossa. Jumala siunatkoon teitä, lapseni!
Tutkintotuomari laatii aviosopimuksen ja pyöveli lukee vihkimäkaavan.
Oh, ihanaa! Kärsin helvetin tuskia... mutta riemuitsen! Kuinka
ihana onkaan viha, kun se tekee kuoleman näin suloiseksi! Minä
olen onnellinen kuollessani. Marie on vankilassa! Sauveraud
itkee kuolemaantuomittujen kopissa. Ovi avautuu. Oh, kauhua...
mustiinpuetut miehet. Ne menevät vuoteen luo: 'Gaston Sauveraud,
armon anomuksenne on hylätty. Rohkeutta! Olkaa mies!' Kylmä, kostea
aamu... mestauslava! Nyt on sinun vuorosi, Marie, sinun vuorosi!
Haluatko elää rakastajasi jälkeen. Sauveraud on kuollut, nyt on vuoro
sinulla. Katso, tässä on sinulle nuora. Tahi haluatko mieluummin
myrkkyä... kas niin, kuole nyt, lutka! Kuole, suonissasi tulta,
niinkuin minäkin, joka vihaan sinua, vihaan sinua, vihaan sinua!"
Herra Desmalions lopetti ja kaikki läsnäolijat vaikenivat
hämmästyksen lamaannuttamina. Viimeisiä rivejä oli prefektin ollut
sangen vaikea lukea, sillä käsiala oli melkein muodotonta ja
epäselvää.
Hän sanoi matalammalla äänellä paperiin katsoen:
"Hippolyte Fauville. Niin kuuluu allekirjoitus, se roisto sai
viimeisellä minuutilla voimia kirjoittaakseen selvästi nimensä. Hän
pelkäsi, että hänen alhaisuuttaan voitaisiin epäillä. Kuinka olisi
kukaan saattanut luulla tällaista?"
Hän heitti katseen don Luisiin ja lisäsi:
"Tämän salaisuuden paljastamiseen vaaditaan todellakin verratonta
terävänäköisyyttä ja lahjoja, joiden edessä meidän on kumarruttava...
minä ainakin sen teen. Kaikki tämän hullun antamat selitykset ovat
edeltäpäin selostetut hämmästyttävän tarkasti."
Don Luis kumarsi ja hänelle osoitettuun kiitokseen vastaamatta sanoi:
"Olette oikeassa, herra prefekti, hän oli mielipuoli vaarallisinta
lajia, terävästi ajatteleva hullu, joka ei antanut minkään
estää itseään suorittamasta tehtäväänsä. Hän toteutti sen
yli-inhimillisellä kiihkolla, turhan tarkan älynsä kaikella voimalla.
Joku toinen olisi tappanut uhrinsa avoimesti ja raa'asti."
Herra Desmalions teki loppueleen. Lisäkysymyksiin antaisi
poliisitutkinto valaistusta. Nyt oli tärkeintä pelastaa Marie
Fauvillen henki.
"Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa", sanoi hän. "Rouva
Fauvillelle on tästä ilmoitettava heti. Samalla aikaa tiedotetaan
tutkintotuomarille, että juttu häntä vastaan on heti lakkautettava."
Hän antoi kiireesti muutamia ohjeita poliisitutkinnasta. Sitten
kääntyi hän Perennaan.
"Tulkaa, herraseni," sanoi hän, "on vain oikein, että rouva Fauville
saa kiittää vapauttajaansa. Tulkaa te myöskin, Mazeroux."
Kokous oli loppu, tämä kokous, jonka aikana Perenna oli antanut
loistavimman todistuksen neroudestaan. Herra Desmalionsin kasvojen
ilmeet kuvastivat koko hänen ihailunsa. Ja Perenna nautti
suunnattomasti siitä omituisesta tilanteesta, että hän, joka
muutamia tunteja sitten oli poliisin takaa-ajama, nyt istui autossa
poliisiprefektin vieressä. Weberin kantamalla kaunalla ei ollut nyt
mitään merkitystä.
Herra Desmalions alkoi sillävälin pintapuolisesti tutkia uutta
arvoitusta ja osoitti, että muutamat kohdat olivat vielä
selvittämättä.
"Niin, aivan oikein... tässä ei ole epäilyksen varjoakaan... me
toivomme... asia on niin, eikä toisin. Mutta pari seikkaa on vielä
pimeyden peitossa. Ensiksikin hampaiden jäljet. Huolimatta hänen
miehensä myönnytyksestä se on asia, jota ei voida jättää syrjään."
"Luulen selityksen olevan hyvin yksinkertaisen, herra prefekti. Annan
sen teille niin pian kuin saan vaadittavat todistukset."
"Hyvä on. Mutta toinen kysymys: mistä johtuu että Weber tänä aamuna
löysi räjähdystä koskevan paperin neiti Levasseurin huoneesta?"
"Ja mistä johtuu", lisäsi don Luis nauraen, "että minä löysin sieltä
niiden viiden päivän aikamäärät, jolloin kirjeet saapuivat?"
"Te yhdytte siis minun käsitykseeni?" sanoi herra Desmalions. "Osa,
jota neiti Levasseur on näytellyt, on lievimmin sanoen epäilyttävä."
"Uskon kaiken selviävän, herra prefekti, ja teidän tarvitsee vain
kysyä rouva Fauvillelta sekä Gaston Sauveraudilta hajottaaksenne
viimeisen epäilyksen ja puhdistaaksenne neiti Levasseurin kaikista
epäluuloista."
"Ja sitten", jatkoi herra Desmalions, "on vielä asianhaara, joka
näyttää minusta kummalliselta. Tunnustuksessaan ei Hippolyte Fauville
maininnut sanallakaan Morningtonin perinnöstä. Minkä vuoksi? Eikö hän
tiennyt siitä? Onko meidän otaksuttava, että tämä rikossarja on vain
puhdas sattuma?"
"Yhdyn täydellisesti teihin, herra prefekti. Hippolyte Fauvillen
vaiteliaisuus testamentin suhteen kummastuttaa minua, myönnän sen.
Mutta pidän sitä suhteellisesti verrattain vähäpätöisenä seikkana.
Pääasia on Fauvillen syyllisyys ja hänen vaimonsa viattomuus."
Auto pysähtyi Sant-Lazaren ulkopuolelle, kurjan, kolkon vankilan,
joka vielä odottaa maan tasalle hajottamistaan.
Prefekti hypähti ylös. Portti aukeni heti.
"Onko vankilanjohtaja täällä?" kysyi hän. "Lähettäkää heti häntä
hakemaan, on kiire."
Tahtomatta odottaa kiisi hän heti pitkin sitä käytävää, joka vei
sairasosastolle; tullessaan toiseen kerrokseen kohtasi hän johtajan.
"Rouva Fauville", sanoi hän kuluttamatta aikaa, "haluan tavata hänet".
Mutta hän pysähtyi huomatessaan hämmästyneen ilmeen vankilanjohtajan
kasvoilla.
"Mikä on?" kysyi hän. "Mistä on kysymys?"
"Ettekö ole kuullut sitä, herra prefekti?" sammalsi johtaja. "Minähän
ilmoitin virastoonne puhelimella."
"Sanokaa, mitä on tapahtunut?"
"Rouva Fauville kuoli aamulla. Hänen onnistui ottaa myrkkyä."
Herra Desmalions tarttui johtajan käsivarteen ja kiiruhti Perennan ja
Mazerouxin seuraamana sairasosastolle.
Eräässä huoneessa näki hän Marie Fauvillen makaavan vuoteessa.
Hänen kalpeilla kasvoillaan ja olkapäillään oli ruskeita pilkkuja,
samanlaisia kuin päällikkö Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen
poikansa Edmondin ruumiissa.
Prefekti huudahti kiivaasti:
"Mutta myrkky... mistä se tuli?"
"Tämä pullo ja ruisku löydettiin hänen pieluksensa alta."
"Pieluksen alta? Mutta kuinka se sinne tuli? Mistä hän sen sai? Kuka
antoi sen hänelle?"
"Sitä emme vielä tiedä, herra prefekti?"
Herra Desmalions katsoi don Luisiin. Hippolyte Fauvillen itsemurha
ei siis ollut lopettanut tätä rikosten sarjaa! Ei siinä kyllin, että
hänen tekojensa tarkoituksena oli antaa Marien kuolla pyövelin käsien
kautta, nyt oli hän pakottanut tämän ottamaan vielä myrkkyä. Oliko
se mahdollista? Oliko ajateltavissa, että tuon kuolleen miehen kosto
vielä jatkuisi samalla koneellisella ja selittämättömällä tavalla?
Tahi pikemminkin... eikö pikemminkin ollut olemassa joku toinen
salainen tahto, joka salaperäisesti ja rohkeasti jatkoi Hippolyte
Fauvillen saatanallista työtä?
* * * * *
Kaksi päivää sen jälkeen tuli toinen huomiotaherättävä uutinen:
Gaston Sauveraud oli löydetty kopistaan kuolleena. Hänellä oli ollut
rohkeutta kuristaa itsensä lakanalla. Kaikki kokeet palauttaa hänet
henkiin olivat turhat.
Hänen vieressään pöydällä oli puolitusinaa sanomalehtileikkeleitä,
jotka joku tuntematon käsi oli hänelle toimittanut. Kaikki kertoivat
Marie Fauvillen kuolemasta.