Attinghausin aatelistila.
Vapaaherra, kuolevana nojatuolissa. _Walter Fürst, Stauffacher,
Melchtal_ ja _Baumgarten_ hänen ympärillään. _Walter Tell_ kuolevan
edessä polvillaan.
WALTER FÜRST.
Hän mennyt on, on tuonen tuolla puolen.
STAUFFACHER.
Ei kuolleelta hän näytä. Huulillaan,
kas, sulka liikkuu. Tyynnä vaan hän uinuu
ja piirteet hymyilevät rauhallisna.
(Baumgarten menee ovelle ja puhuu jonkun kera.)
WALTER FÜRST (Baumgartenille).
Ken siellä?
BAUMGARTEN (tulee takaisin).
Rouva Hedwig, tyttärenne;
hän teille haastaa, pojan nähdä tahtoo.
(Walter Tell nousee ylös.)
WALTER FÜRST.
Mull' lohtua ei muita lohduttaa;
mun pääni päälle kaikki tuska lankee.
HEDWIG (tunkeutuen sisälle).
Miss' olet, laps? ma nähdä tahdon sinut!
STAUFFACHER.
Te malttukaa! On tämä kuolon talo.
HEDWIG (syöksee pojan luo).
Mun Walterini! Oh, hän elää!
WALTER TELL (riippuen hänessä).
Äiti!
HEDWIG.
Se onko varmaa? vammaton sa olet?
(Katselee häntä tuskallisella huolella.)
Hän kuinka saattoi päähäs tähdätä,
kuin saattoi? Häll' ei sydäntä; hän voi
lähettää nuolensa päin poikaa omaa.
WALTER FÜRST.
Sen mielin tuskan murtamin hän teki,
pakosta, sillä oli hengen vaara.
HEDWIG.
Jos isän hällä sydän ois, hän ennen
kuin teki sen ois tuhatkertaa kuollut!
STAUFFACHER.
Jumalan kaitselmusta kiittäkää,
mi hyvin näin sen johti.
HEDWIG.
Saatanko
unohtaa, kuink' ois käydä voinut? Vaikka
tulisin valkopääksi, aina pojan
siteissä nään, hänt' isä tähtää -- Herra
vanhurskas! -- poveeni nuol' lentää aina.
MELCHTAL.
Maavouti häntä ärsytti, se tietkää!
HEDWIG.
Oi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys
on loukattu, he eivät huoli mistään;
panevat uhkapeliin lapsen pään
ja äidin sydämen!
BAUMGARTEN.
Viel' eikö riitä
miehenne kova kohtalo, kun häntä
raskaalla nuhteella noin halvennatte?
Teit' eikö koske tuntemansa tuskat?
HEDWIG (kääntyy ja katsoo
häntä suurella silmäyksellä).
Sua turma ystävän vain itkettääkö?
Miss' olitte, kun urho vangittiin?
Miss' oli silloin apunne? Te näitte,
sallitte tapahtuvan hirmutyön;
sieditte hyvin, että ystävä
pois vietiin keskeltänne. Onko Tell
näin toiminut myös teihin nähden? Myöskö
hän epäröi, kun takanas jo ratsaat
maavoudin riensi, koska eessäs järvi
vaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin
hän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon
ja lapset unhotti, ja auttoi sinut.
WALTER FÜRST.
Min avun hälle antaa uskalsimme,
me joukko pieni, aivan aseeton?
HEDWIG (heittäytyy hänen povelleen).
Sinulta myös, oi isä, on hän mennyt!
Hän mennyt maalta on ja mennyt meiltä;
kaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä!
Jumala estäköön hält' epätoivon!
Ei linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu
yletä ystävän. Jos sairastuis hän!
Ah, hänen täytyy siellä sairastua
synkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa
ei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee,
niin hälle elämää ei muu kuin päivä,
aurinko, taivaan armaat tuulivirrat.
Hän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma,
ei voi hän elää rotkon hengessä.
STAUFFACHER.
Te tyyntykää! On meidän kaikkein tahto
avata hänen vankilansa.
HEDWIG.
Mitä
hänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin
Tell vapaa oli, niin, myös toivo oli,
viattomuudell' oli ystävä
ja vainotulla auttaja; Tell teidät
pelasti kaikki; hänen kahleitansa
katkaista kaikki yhdess' ette voi!
(Vapaaherra herää.)
BAUMGARTEN.
Hän liikkuu, vait!
ATTINGHAUS (kohoten).
Miss' on hän?
STAUFFACHER.
Ken?
ATTINGHAUS.
Hän puuttuu,
hän minut hylkää viime hetkelläni?
STAUFFACHER.
Se junkkari on. Saanut lie hän sanan?
WALTER FÜRST.
On hälle viesti viety. Lohduttaukaa!
Hän meidän on, hän sydämensä löysi.
ATTINGHAUS.
Puhunut onko eestä maansa hän?
STAUFFACHER.
Kuin sankari.
ATTINGHAUS.
Mut miks ei saavu hän
mun ottamahan viime siunausta?
Ma tunnen, loppu lähestyy.
STAUFFACHER.
Ei niin,
ah, arvon herra! Teidät virvoittanut
on uni, kirkas onhan katsehenne.
ATTINGHAUS.
Elämä tuskaa on, mun jätti tuska;
lopussa kärsimys kuin toivo on.
(Huomaa pojan.)
Ken on tää poika?
WALTER FÜRST.
Häntä siunatkaa!
Isätön on hän, pojanpoika mulle.
(Hedwig vaipuu poikineen kuolevan eteen.)
ATTINGHAUS.
Ja ilman isää jätän kaikki teidät,
ah, kaikki! Voi mua, jonka viime katseet
on nähneet synnyinmaani perikadon!
Täytyikö elon pitkän määrään päästä
mun kaikin toiveineni kuollakseni?
STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Näin murheess' onko hänen eroominen?
Miks emme viime hetkeänsä synkkää
valaise toivon välkkehellä? Herra,
henkenne ylentäkää! Emme aivan
hukassa ole, pelastusta on.
ATTINGHAUS.
Ken teidät pelastaa?
WALTER FÜRST.
Me itse. Kuulkaa!
Sanansa antaneet on maata kolme
pois ajaa sortajat. On liitto tehty,
vannottu vala pyhä. Toimeen käydään
jo ennen kuin on uuden kiertonsa
vuos alkanut. Ja vapahassa maassa
lepäävä luunne ovat.
ATTINGHAUS.
Sanokaa,
oi, mulle, tehty on jo liitto?
MELCHTAL.
Nousee
samana päivänä kaikk' kolme maata
ja sota syttyy. Kaikk' on valmistettu
ja hyvin säilytetty salaisuus,
sen vaikka sadat tietää. Sortajien
on pohja ontto, perus heikko, päivät
luetut ovat heidän herruutensa
ja kohta jälkeä ei heistä näy.
ATTINGHAUS.
Mut lujat linnat, jotka maassa ovat?
MELCHTAL.
Samana päivänä ne kaikki sortuu.
ATTINGHAUS.
Ja onko liitossanne aateli?
STAUFFACHER.
Kun hetki lyö, he avun antanevat;
maakansa yksin nyt on liitossa.
ATTINGHAUS (kohoaa vaivoin,
osoittaa suurta hämmästystä).
Jos talonpoika moista uskaltanut
on omin voimin, ilman aatelia,
jos itseensä niin paljon luottaa hän:
niin, silloin meit' ei ole tarvis enää,
me voimme hautaan käydä tyynin mielin,
jälkeemme elää, kautta voimain toisten
pyhänä pysyy ihmis-ihanuus.
(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään
polvillaan.)
Omena oli päässä tässä, siitä
parempi vapaus teille kukkii kerran;
jo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi
elämä raunioista vihannoi.
STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Kas, mikä loisto hälle silmiin syttyy,
se luonnon sammumist' ei lie, se on
jo säde uuden elon.
ATTINGHAUS.
Linnoistansa
vanhoista astuu aateli ja vannoo
nyt kaupungeille kansalaisten valan;
Jurasta, Thurgaust' on jo alku tehty.
Bern jalo nostaa päänsä hallitsevan,
on Freiburg vapahitten varma linna,
jo vilkas Zürich kutsuu aseisiin
ammattikunnat, kuninkaitten valta
muureihin ijäisiin sen murskattu.
(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa
kohoaa haltioitumiseen.)
Nään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka
tulevat raskain rautapaidoin maata
hiljaisen paimenkansan voittamaan.
Elosta, kuolemast' on taisto, moni
saa vuorisola maineen hurmehisen.
Kas, avorinnoin talonpoika syöksyy,
vapaana uhrina, päin keihäsmetsää,
se murtuu, kuihtuu kukka aatelin,
ja lipun nostaa vapaus voitollinen.
(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)
Lujasti aina yhtä olkaa kansaa,
maa vapaa älköön toista vierastako,
ja vuorillenne merkkitulet tehkää,
ett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa
ain yhtä, yhtä, yhtä!
(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä
kiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken
vaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä
aikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät
osoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat
vainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen
aikana soi linnankello.)
_Rudenz_ ynnä edelliset.
RUDENZ (tullen nopeasti).
Elääkö hän? Hän mua voiko kuulla?
WALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin).
Te ootte meille lääniherra nyt;
ja tällä linnalla on toinen nimi.
RUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana).
Mun myöhästyikö katumukseni?
Hän eikö hetken voinut hengittää,
ett' uuden ois hän nähnyt sydämeni?
En kuullut hänen ääntään uskollista,
valossa kun hän vielä kulki. Poissa
nyt on hän, poissa, ikivelka mulle
jäi raskas, maksamaton. Lausukaa
hän kuoliko mun vuoksi murehtien?
STAUFFACHER.
Tekonne kuollessaan hän kuuli, siunas
miehuutta, millä puhuitte.
RUDENZ (polvistuu ääreen).
Niin, tomu
sa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa!
Ma tässä sulle vannon, kädessäin
sun kuollut, kylmä kätes: rikkonut
ijäksi olen kaikki vieraat siteet;
taas oma olen kansani, ma tahdon
mies Sveitsin olla, olla kokonaan,
kaikesta sielustani.
(Nousten ylös.)
Surkaa häntä,
ol' ystävä, ol' isä kaikkein hän!
Mut hänen maitaan yksin en ma peri
myös hänen henkensä ja sydämensä,
ja teille täyttävä on reipas nuoruus,
ijältä harmaalta mi vaille jäi.
Kätenne antakaa, te arvon isä!
Myös tekin! Melchtal, älkää epäröikö!
Pois älkää kääntykö! Oi, ottakaa
valani vastaan!
WALTER FÜRST.
Käteen hälle käykää!
Mielensä kääntynyt on, luottamusta
se ansaitsee.
MELCHTAL.
Maamiestä halveksuitte
te ennen; kuinka teihin vois hän luottaa?
RUDENZ.
Ah, erhe nuoruuteni unhottakaa!
STAUFFACHER (Melchtalille)
Yht' olkaa, oli vainaan viime sana.
Se muistakaa!
MELCHTAL.
Mun täss' on käsi! Herra,
maamiehen koura myös on miehen-sana.
Mit' onkaan meitä ilman aateli?
Säätymme vanhemp' on kuin teidän.
RUDENZ.
Sitä
ma kunnioitan sekä miekoin suojaan.
MELCHTAL.
Käsvarsi, joka kyntää kovan maan
ja heilimöittää, vapaaherra, jaksaa
myös miehen rintaa turvata.
RUDENZ.
Te mun,
ma teidän rintaa olen turvaava,
näin kumpikin me vankat oomme. Mutta
miks puhua, kun vielä synnyinmaa
on saalis vieraan sortovallan? Ensin
maa vainolaisist' olkoon vapaa, sitten
sovussa siinä elää saattanemme.
(Hetken vaitiolon jälkeen.)
Vait ootte? Teill' ei mulle sanaa? Kuinka?
Ansaitse enkö luottamusta vielä?
Siis vasten tahtoanne tunkea
liittonne salaisuutehen mun täytyy.
Rütlissä valan ootte vannoneet.
Sen tiedän, kaikki tiedän päätöksenne;
mit' ette mulle uskoneet, sen olen
pyhänä panttina ma säilyttänyt.
En koskaan ollut maani vihollinen,
en teitä vastaan toiminut ois koskaan.
Mut pahoin teitte, kun työn lykkäsitte;
on teko nopsa tarpeen, hetket kuluu,
jo uhriks hitautenne joutui Tell.
STAUFFACHER.
Vannoimme Herran juhlaan vartovamme.
RUDENZ.
En kera ollut, vannonut en myötä.
Te vartokaa, ma toimin.
MELCHTAL.
Tahdotte --
RUDENZ.
Maan isiin kuulun nyt, mun ensimmäinen
nyt velvoitus on teitä turvata.
WALTER FÜRST.
Tää tomu kallis maahan saattaa, se
on teille lähin velvoitus ja pyhin.
RUDENZ.
Kun maa on vapaa, voiton seppeleen
panemme tuoreen hänen paarillensa.
Oi, ystävät! Ei yksin teidän ole
asia, mullakin on miekanleikki
kanss' sortajain. Nyt kuulkaa! Kadonnut
on Bertani, pois salaa viety, meiltä
temmattu rikostyöllä rohkealla.
STAUFFACHER.
Tyranni moisen tehdä tohtinut
vapaata oisko vastaan aatelia?
RUDENZ.
Teit' auttavani vannoin, ystävät,
apua teiltä nyt ma ensin anon.
Pois viety, ryöstetty on rakkahani.
Ken tietää, kussa häntä kätketään,
mit' uskaltavat väkivaltaa käyttää,
ett' taipuis avioon hän vihattuun?
Mua älkää hyljätkö, mua auttakaa
hänt' etsimään! Hän maans' on oiva tytär
ja ansainnut, ett' asestauvat kaikki
käsvarret hänen eestään.
WALTER FÜRST.
Tuumanne
mik' on?
RUDENZ.
En tiedä. Epätoivo synkkä
mua murtaa, yössä häntä saartavassa,
tään tuskan äärettömän taakan alla,
en osaa yrittää ma mitään varmaa;
yks selvä vaan on sydämelleni:
tyrannivallan raunioista yksin
hän saattaa tulla esiinkaivetuksi.
On meidän linnat kaikki vallattava,
jos mieli päästä hänen vankilaansa.
MELCHTAL.
Te meitä johtakaa! Me seuraamme.
Miks säästää huomiseen, min voi jo tänään?
Tell vapaa oli aikaan Rütlin valan,
ei vielä tapahtunut hirmu tuo.
Lain uuden laatii ajan riento; kuka
niin pelkur' ois, nyt ettei kiirehtäisi!
RUDENZ (Stauffacherille ja Walter Fürstille).
Sill' aikaa aseissa ja valmiit olkaa,
siks kunnes vuorten syttyy merkkitulet;
näät nopsemmin kuin viestipursi kiitää,
samoova teille voittomme on sana;
ja koska näätte liekkein leimahtavan,
kuin ukonnuoli syöskää sortajaan
ja musertakaa vieraan vallan muuri!
(Menevät.)