Solatie Küssnachtin luona.
Tie käy taustassa kallioiden lomasta alas ja kulkijat näkyvät ylhäällä
jo ennen kuin he ilmestyvät näyttämölle. Kalliot saartavat koko
näyttämön; eräs etummaisista muodostaa ulkonevan kielekkeen, jolla
kasvaa pensaikkoa.
TELL (tulee joutsineen).
Tuleva on hän solan kautta tämän;
ei tietä toista ole Küssnachtiin.
Työn täällä täytän, tilaisuus on hyvä.
On tuolla seljapensas, sinne piilen,
voin sieltä noutaa hänet nuolellani;
tien ahtaus on turva ahdistajan.
Tilisi tee nyt taivaan kanssa, vouti!
Pois täytyy sun, on hiekkas loppuun juossut.
Ma hiljaa elin, huoletonna, jousta
vain metsän riistaa kohti jännittelin
ja miettinyt mun mieleni ei murhaa;
sa olet rauhani pois peljättänyt
ja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon
kyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle
tavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä
ken maalinansa tähtäs, sydämeen
osaava varmaan myös on vihollisen.
Maavouti, raivoltasi turvata
mun täytyy lapset syyttömät ja vaimo,
tuo uskollinen! Koska jousenjänteen
ma vedin, koska vapisi tää käsi,
kun, julma, liekkumalla helvetin
pakotit tähtäämään mun päätä lapsen,
kun voimatonna eessäs pyysin, palvoin:
niin vannoin silloin sisimmässäni
ma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli,
ett' ensi laukaukseni ois maali
sun sydämes. Mit' olen vannonut
tuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla,
on pyhä velka, jonka tahdon maksaa.
Oot herrani, oot vouti keisarini;
mut keisari ei laillas tehnyt oisi.
Lähetti hän sun tänne tuomariksi
kovaksi, sillä suuttunut hän oli,
mut ei, ett' tohtisit sa kostamatta,
himossa murhan, kauhut kaikki tehdä;
Jumala elää, rankaisee ja kostaa.
Käy esiin nyt, sa tuskain suurten tuoja,
aarteeni armas, korkein kalleuteni!
Nyt maalin sulle suon, mi ollut aina
on puhki pääsemätön pyynnön hurskaan,
sua ei se kilpistävä lie. Ja sinä,
jousjänne uskollinen, palvellut
mi usein oot mua iloleikkilöissä,
todessa tuimassa mua ällös hylkää!
Nyt vielä kestä, kunnon joutseni,
niin monen surmanuolen suihkuttaja!
Jos nyt sen voimatonna viskaat, mulla
ei enää toista lähetettävää.
(Kulkijoita yli näyttämön.)
Penkille paatiselle istun tähän,
mi kulkijalle levon lyhyen suo;
kotia tääll' ei kellään näät, vaan kaikki
outoina rientää ohi toistensa,
ei huoli hänen tuskastansa; kauppi
käy tästä huolehtiva, hurskas munkki,
ja avojalka pyhiinvaeltaja,
myös synkkä rosvo, lieto soittoniekka
ja raskaan kuormahevon kuljettaja,
mi kaukaa saapuu maista ihmisien,
-- näät joka tie maailman ääriin johtaa
ja kaikki kulkee tietänsä ja kaikki
toimeensa käy, mut mun on työni murha!
(Istuu.)
Kun muinen taatto lähti, rakkaat lapset,
ol' ilo teillä, kun hän koteutui;
näät tullut ei hän koskaan tyhjin käsin,
toi alppiruusun taikka linnun oudon
tai Ammon-sarven, niinkuin kulkija
vuorilta joskus löytää sen. Nyt vainoo
hän riistaa toista, murhamiettehissä
ohella istuu korpitien; nyt väijyy
hän vihamiehen henkeä. Ja sentään
vain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän,
vain teitä, herttaisia, syyttömiä
tyrannin kostolta hän turvatakseen
nyt jousen aikoo murhaan jännittää.
(Nousee.)
Otusta oivaa väijyn. Metsämiesi
myös eikö kärsi talvipakkasta
ja päivät pitkät harhaa kukkuloilla
kiveltä uhkahypyn tehdäkseen
ja kiivetäkseen kohtisuoraa seinää,
siin' omin verin kiinni killuakseen,
kaikk' eestä kauriin poloisen. Nyt saalis
kyseessä kalliimp' on, on sydän miehen
vihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.
(Etäältä kuuluu hilpeä soitto, joka lähenee.)
Eloni kaiken käyttänyt oon jousta,
oon harjoitellut ampusäännöt kaikki,
osannut usein olen mustaan, tuonut
kotiini monen leikki-ammunnasta
palkinnon kauniin; mutta tänään tehdä
ma tahdon mestar'laukauksen, voittaa
palkinnon parhaan koko vuoristossa.
Hääsaatto kulkee yli näyttämön ja nousee ylös vuoritietä. _Tell_ katselee
sitä jouseensa nojautuneena. _Stüssi_, pellonvartia, yhtyy hänen seuraansa.
STÜSSI.
Se Mörlischachista on luostarin
maapehtori, mi häitä pitää; rikas,
on hällä varmaan karjaa kymmenkunta.
Hän Imi-järveltä nyt naisen noutaa
ja tänä yönä Küssnachtiss' on kestit.
Käy mukaan! Joka kunnon mies saa kutsun.
TELL.
Totinen vieras sovi ei häätaloon.
STÜSSI.
Jos murhe painaa sua, pois se heitä!
Min hetki suo, se ota! Aik' on raskas,
siks ilmasta on ilo temmattava.
Häät täällä, toisahalla hautajaiset.
TELL.
Ja usein molemmat yht'aikaa.
STÜSSI.
Niin
on meno maailman. On kaikkialla
surua kyllin. Vuoren seinä syössyt
on Glarnin maassa, koko toinen puoli
vajonnut kukkulasta.
TELL.
Vaappuvatko
myös vuoret? Vakaa ei maan päällä mikään.
STÜSSI.
Myös muualta nyt kuuluu kummia.
Tuon mulle muuan kertoi Badin miesi:
ritari ratsasti luo kuninkaan,
tapasi tiellä hänet paarmaparvi,
ne iski hevoseen, se kuoliaana
pistoista polttavista maahan vaipui
ja jalkaisin luo kuninkaan hän tuli.
TELL.
On heikollekin pistimensä suotu.
_Armgard_ tulee useiden lasten kera ja asettuu solatien
suuhun.
STÜSSI.
Maanvaivaa suurta merkitsee se, luullaan,
ja hirmutöitä.
TELL.
Joka päivä tuo
tekoja moisia. Ei ihmehien
niit' ole tarvis meille ilmoitella.
STÜSSI.
Niin, miekkoinen, mi istuu rauhassa
omainsa luona, vilja korjattuna.
TELL.
Saa rauhassa ei elää hurskahin,
jos paha naapuri ei rauhaa anna.
(Tell katsoo usein levottomasti odottaen tien yläpäähän.)
STÜSSI.
Hyvästi! Vartonette jotain tässä.
TELL.
Niin.
STÜSSI.
Teille hauskaa kotimatkaa toivon.
Urista ootte? Armon herraamme
maavoutia sielt' tänään varrotahan.
KULKIJA (tulee).
Maavoutia ei tänään vartomista.
Veet rankkasatehist' on paisuneet
ja sillat virta vienyt.
(Tell nousee.)
ARMGARD (lähestyen).
Eikö tule
maavouti?
STÜSSI.
Tahdotteko hältä jotain?
ARMGARD.
Ma josko tahdon!
STÜSSI.
Miksi asetutte
siis hänen tielleen tähän solaan?
ARMGARD.
Tässä
mua ei hän väistä, kuulemast' ei pääse.
FRIESSHARDT (tulee kiireisesti solatietä ja huutaa näyttämölle).
Pois tieltä! Armollinen herrani
maavouti jäljestäni ratsain saapuu.
(Tell menee.)
ARMGARD (vilkkaasti).
Maavouti tulee!
(Menee lapsineen etualalle, Gessler ja Rudolf Harras ilmestyvät
ratsain solatien yläpäähän.)
STÜSSI (Friesshardtille).
Kuinka virtain poikki
pääsitte, vaikka oli rikki sillat?
FRIESSHARDT.
Olemme myrskyn halki tulleet, veikko,
me emme pelkää pientä alppi-ojaa.
STÜSSI.
Olitte järvellä te myrskyn aikaan?
FRIESSHARD.
Eloni kaiken sitä muistan.
STÜSSI.
Jääkää,
oi, kertokaa!
FRIESSHARDT.
Mun eespäin täytyy, tulo
maavoudin linnaan ilmoittaa.
(Pois.)
STÜSSI.
Jos haaksi
hyviä kantanut ois ihmisiä,
vajonnut ois se kiluin kaluinensa;
ei noille mitään vesi voi, ei tuli.
(Katsoo ympärilleen.)
Mut kunne joutui joutsimies?
_Gessler_ ja _Rudolf Harras_, ratsain.
GESSLER.
Niin, niin,
mut palvelija keisarin ma olen,
mun täytyy häntä miellyttää. Mua tänne
hän lähettänyt ei, ett' öisin hellä
ja kansaa hemmottelisin; hän vaatii
vain kuuliaisuutta. On siitä kiista,
ken maass' on herra, keisari vai moukka.
ARMGARD.
Nyt hetki on, nyt hälle haastaa tahdon.
(Lähestyy arkana.)
GESSLER.
Altorfin hattua en pystyttänyt
ma leikin vuoks, en koetellakseni
sydäntä kansan, jonka tunnen ammoin.
Sen tein ma notkistaakseni tuon niskan,
min ylpeänä kantavat he. Panin
tuon häiritsijän heidän tielleen, josta
on ohi heidän käyminen, se että
sattuisi silmiin heille, muistuttaisi
herrasta, jonka unohtaa he aivan.
RUDOLF.
Mut jotkut oikeudet on kansalla.
GESSLER.
Niit' arvioida ei nyt aika. Suuret
on seikat syntymässä. Kasvaa tahtoo
näät keisar'huone. Minkä mainehikas
alotti isä, tahtoo poika päättää.
Tää kansa pieni tiellämme on este;
niin taikka näin, sen täytyy alistua.
(Aikovat ohitse. Vaimo heittäytyy maavoudin eteen maahan.)
ARMGARD.
Ah, armoa, maavouti, armahdusta!
GESSLER.
Eteeni miksi yleisellä tiellä
te käytte? Pois!
ARMGARD.
Mun mieheni on vanki;
ja orvot leipää huutaa. Säälikää
hätäämme suurta, herra ankara!
RUDOLF.
Ken ootte? Ken on miehenne?
ARMGARD.
Hän on
Rigistä, köyhä heinänkorjaaja,
mi kuiluin päältä, vuorten seinämiltä,
mihin ei tohdi karjalaumat nousta,
vapaasti vihertävän ruohon niittää.
RUDOLF (maavoudille).
Todella toimi kurja, säälittävä!
Ma pyydän, päästäkää mies parka irti!
Mik' ollut liekään rikoksensa raskas,
sen kauhea jo ammattinsa kostaa.
(Vaimolle.)
Te saatte oikeutta; linnaan tuonne
pyyntönne tuokaa; täss' ei paikka sen.
ARMGARD.
Ei, ei, en väisty, ennen kuin on vouti
takaisin mulle miehen antanut!
Kuudetta kuuta tyrmäss' on jo hän
ja turhaan tuomiota vartoo.
GESSLER.
Vaimo
väkisin tahdotteko tieni estää?
ARMGARD.
Oikeutta, vouti! Täällä tuomar' olet,
sijainen keisarin ja Jumalan.
Tee tehtäväs! Jos taivahalta joskus
oikeutta odotat, tee meille sitä!
GESSLER.
Pois silmistäin tuo väki julkea!
ARMGARD (tarttuu hevosen
suitsiin).
En, en, ei mulla kadotettavaa.
Et pääse paikaltasi, vouti, ennen
kuin olet oikeutta suonut mulle.
Rypistä otsaas, silmääs pyörittele,
on onnettuutemme niin ääretön,
ett' emme enää vihaas pelkää.
GESSLER.
Pois!
tai ratsuni sun kulkee ylitsesi!
ARMGARD.
Sen anna kulkea! Kas, --
(Vetää lapsensa maahan ja heittäytyy heidän kerallaan hänen tielleen.)
tässä lepään
ma lapsineni. Tässä tallatkoon
kavio ratsusi nää orpoparat!
Ei ois se teoistasi hirvein.
RUDOLF.
Vaimo,
oletko järjiltäsi?
ARMGARD (yhä kiihkeämmin).
Tallannut
jo kauan olet maata keisarin!
Oh, olen vaimo vaan! Jos oisin mies,
paremman tietäisin kuin tässä maata
tomussa tien!
(Äskeinen soitto kuuluu jälleen tien yläpäästä, mutta hillitysti.)
GESSLER.
Miss' ovat huovit? Tieltä
hän temmattakoon taikka itseni
unohdan, teen sen, mitä kerran kadun.
RUDOLF.
Ei, herra, huovit tänne pääse; sulkee
hääsaatto solatien.
GESSLER.
Ma valtias
lien ollut liian hyvä maalle tälle.
Viel' ovat kielet vapaat; viel' ei kaikki,
kuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon,
on muutos tapahtuva. Murtaa tahdon
tään jäykän mielen, maasta juurittaa
vapauden hengen julkean tään tahdon
lain uuden laatia ma tahdon tänne,
ma tahdon --
(Nuoli lävistää hänet; hän tapaa kädellä sydäntään ja on
kaatumaisillaan. Heikolla äänellä.)
Jumala mua armahtakoon!
RUDOLF.
Maavouti! Taivas! Kuin? Se mistä tuli?
ARMGARD (rientäen ylös).
Hän horjuu, kaatuu! Murhaa! Murhaa! Hältä
sydämen puhkaissut on nuoli!
RUDOLF (hypäten ratsultaan).
Taivas!
Mi tapaturma! Herran armahdusta,
ritari, rukoilkaa! Te kuolon oma
olette nyt!
GESSLER.
Sen nuolen ampui Tell.
(On liukunut ratsultaan Rudolf Harras'in syliin,
joka johdattaa hänet kivipenkille.)
TELL (näkyy kukkulalla).
Sa nuolen tunnet, tunnet joutsimiehen!
Nyt maa on vapaa, varma syyttömyys,
et vahingoittaa enää kansaa saata!
(Häviää. Kansaa tulee kiireesti.)
STÜSSI (edellä).
Mi hätänä? Mit' onkaan tapahtunut?
ARMGARD.
Maavouti nuolin lävistetty on.
KANSA (syösten näyttämölle).
Ken ammuttu on?
RUDOLF HARRAS.
Hurme juoksee kuiviin,
apua! Murhamiestä ajettakoon!
Ah, näinkö oli päiväs päättyvä!
Mun tahtonut et varoitusta kuulla.
STÜSSI.
Hän tuossa lepää, kalvas niin kuin kuollut!
USEAT ÄÄNET.
Ken teki sen?
RUDOLF HARRAS.
Tää kansa onko hullu,
kun murhaan soittaa. Soitto vaietkohon!
(Soitto loppuu äkkiä, tulee yhä enempi kansaa.)
Maavouti, haastakaa, jos voitte. Mulle
teill' eikö mitään virkkamista.
(Gessler tekee liikkeen kädellään, jonka hän kiihkeästi toistaa,
kun hän ei heti tule ymmärretyksi.)
Minne?
Küssnachtiin? Ymmärrän. O, älkää vihaan
te syttykö! Maan huolet jättäkää
ja taivaan kanssa sopikaa!
(Koko hääsaatto seisoo kuolleen ympärillä, tunteettomana,
mutta kauhistuneena.)
STÜSSI.
Kas, kuinka
hän kalpenee. Nyt, nyt jo kuolo poveen
saa hällen; silmä sammuu.
ARMGARD (kohottaa yhtä lapsistaan).
Lapset nähkää,
kuin kuolee sortaja!
RUDOLF HARRAS.
Miel'puolet vaimot,
teill' eikö tuntehia, kauhun näystä
kun tästä nautitte? Mua auttakaa!
Kätenne tuokaa, että tuskan-nuoli
tää saatais irti hänen rinnastaan.
VAIMOT (perääntyen).
Ken koskis häneen, jonk' on Herra lyönyt?
RUDOLF HARRAS.
Kirous teille!
(Vetää miekkansa.)
STÜSSI.
Herra, tohtikaapas!
Lopuss' on valtanne! Maan sortaja
on kaatunut. Me väkivaltaa emme
nyt siedä enää. Vapaa oomme kansa.
KAIKKI (metelöiden).
Maa vapaa on!
RUDOLF HARRAS.
Siin' ollaanko? Niin pian
loppuuko pelko sekä kuuliaisuus?
(Asemiehille, jotka tunkeutuvat näyttämölle.)
Näette kauhistavan murhatyön,
mi tääll' on tehty. Turha täss' on apu,
myös turha takaa-ajo murhamiehen.
Muut meill' on huolet. Pois! Nyt Küssnachtiin,
ett' eivät kaatuis linnat keisarin!
Näät katkenneet on kaikki järjestyksen
ja velvoitusten siteet nyt, ei luottaa
voi kuuliaisuuteen nyt yhdenkään.
Samalla kuin hän poistuu asemiehineen, ilmestyy _kuusi
armeliasta veljeä_.
ARMGARD.
Kas, tilaa! Saapuu munkit armeliaat.
STÜSSI.
On raato maassa, korpit kokoontuvat.
ARMELIAAT VELJET (asettuvat puolipiiriin kuolleen ympärille ja
laulavat syvällä äänellä.)
Pian saapuu kuolo ihmisen,
ei pitkää anna aikaa armon,
pois tempaa kesken päivien,
pois syöksee kesken toimen, tarmon,
Het valmis tai et, pakko sulla
on tuomarisi eteen tulla.
(Viimeisiä rivejä toistettaessa lankeaa esirippu.)