Walter Fürstin asunto.
_Walter Fürst_ ja _Arnold Melchtal_ astuvat esiin eri puolilta.
MELCHTAL.
Ah, Walter Fürst --
WALTER FÜRST.
Jos meidät yllätettäisi
Vakoojat meitä ympäröivät.
MELCHTAL.
Mitään
ei sanaa Unterwaldista? Ei mitään
mun isältäni? Kauempaa en kestä
kuin vanki maata täällä toimetonna!
Mit' tehnyt siis niin rangaistavaa lien
tääll' lailla murhaajan mun piilläkseni?
Mieheltä, joka härkävaljakkoni
upean silmieni eestä ottaa
maavoudin käskyst' aikoi julkeasti,
katkaissut sauvallani sormen olen.
WALTER FÜRST.
Olette nopsa liian. Mies ol' voudin;
hän esivaltanne ol' lähettämä.
Olitte sakkoon langetettu; teidän
ois ollut sakkoon vaiti suostuttava.
MELCHTAL.
Sanoja ollut oisko siedettävä
tuon lurjuksen: "Jos moukka tahtoo syödä,
niin itse auran eessä astukohon."
Sydäntä viilsi, kun hän härkäparin
tuon kauniin riisui; kumeasti mylvi
ja näytti sarviaan ne niinkuin ollut
ois tunne niillä tästä vääryydestä.
Mun viha silloin valtasi vanhurskas,
en ollut herra itseni, ja löin.
WALTER FÜRST.
Sydäntä omaa tuskin hillitsemme;
kuink' olla voisi reipas nuoruus kesy?
MELCHTAL.
Mua säälittää vain isä. Hoitamista
hän tarvitseis ja etäällä on poika.
Vapautta on hän sekä oikeutta
ain puoltanut, siks vouti häntä vihaa.
Siks miestä vanhaa varmaan ahdistavat,
ei hällä turvaa häväistyksiltä.
Mun käyköön, kuinka käy, mun sinne täytyy.
WALTER FÜRST.
Vain vartokaa nyt kärsivällisesti,
siks kunnes Unterwaldista saa sana.
Ma kuulen koputuksen. Menkää! Ehkä
maavoudin airut on se. Sisään! Teidät
Urissa saavuttaa voi Landenberg,
sill' liitoss' ovat sortajat.