He opin
siin' antavat myös meille.
WALTER FÜRST.
Menkää! Kutsun
takaisin teidät, kun on turvallista.
(Melchtal menee sisälle.)
Tuo onneton, en tohdi myöntää hälle,
mut pahaa aavistan. Ken kolkuttaa?
Jokainen oven avaus tuo turmaa;
petos ja vilppi väijyy kaikkialla,
kotien sisimpäänkin tunkeutuvat
kätyrit väkivallan; koht' ois tarvis
oville laittaa reikelit ja lukot.
Hän avaa oven ja astahtaa hämmästyneenä taapäin.
_Werner Stauffacher_ astuu sisälle.
Ma mitä nään? Te, herra Werner? Vieras
todella kallis. Arvokkaampi mies
ei vielä kynnyksen tään yli käynyt.
Tervehdin teitä alle kattoni.
Mi teidät Uriin tuo? Mit' etsimässä
täält' ootte?
STAUFFACHER (ojentaen kätensä hänelle).
Aikaa vanhaa vanhan Sveitsin.
WALTER FÜRST.
Ne kerallanne tuotte. Niin on hyvä,
niin sydän lämpenee, kun teidät näkee.
Mut istukaahan! Kuinka Gertrud-rouva,
vaimonne viehättävä, viisas tytär
lbergin viisaan, voi ja jaksaa? Kaikki
maan saksalaisen matkamiehet, joiden
tie etelään käy ohi Meinrad-kirkon,
kehuvat huonehenne vierasvaraa.
Nyt juuri Flüelistä tuletteko?
Jotakin ootteko jo nähneet täällä
te ennen kuin tään oven aukaisitte?
STAUFFACHER (istuu).
Näin linnaa uutta rakennettavan,
mi ei mua miellyttänyt.
WALTER FÜRST.
Ystäväni,
yhdellä katseella te kaikki näitte.
STAUFFACHER.
Urissa moist' ei ole koskaan ollut,
ei ihmismuistiin mitään linnaa; luja
muu ollut maja täällä ei, vain hauta.
WALTER FÜRST.
Vapauden hauta on se; nimititte
sen oikein.
STAUFFACHER.
Herra Walter Fürst, en tahdo
salata teiltä, turhan vuoks en tule;
mua surut suuret painaa. Sorto jäi
kotiini, sorron myöskin täältä löydän.
Ei sietää enää voi, mit' tapahtuu,
mut näy ei loppua tään vaivan. Vapaa
on aina Sveitsi ollut, tottuneita
olemme täällä hyvään kohteluun.
Tällaista viel' ei maassa nähty koskaan
niin kauan kuin on paimen vuorta käynyt.
WALTER FÜRST.
Niin, kuulumattomat on maassa olot;
myös jalo herra Attinghaus, mi nähnyt
on ajat vanhat ja ne muistaa, sanoo
tät' ettei enää ole sietäminen.
STAUFFACHER.
Myös Underwaldissa on ahdistus
ja kovin kärsitään. Tuo konna, joka
Rossbergiss' asui, vouti keisarin,
himoitsi hedelmätä kiellettyä;
Baumgartenin alzellilaisen naista
hän tahtoi tekoon sopimattomaan,
mies kirveellä löi kuoliaaksi hänet.
WALTER FÜRST.
O, oikeat on Herran tuomiot!
Baumgarten, sanoitte. Mies vaatimaton!
Hän pelastettu lie? Lie turvassa?
STAUFFACHER.
Vävynne saattoi hänet järven poikki;
Steinissä luonani nyt kätken häntä.
Mut hirveämpää vielä kertonut
Sarnista mulle sama mies on; sydän
jokaisen kunnon miehen vuotaa verta.
WALTER FÜRST (tarkkaavaisena).
Mit' on se?
STAUFFACHER.
Melchtalissa, siinä, missä
tie Kernsin käy, mies kelpo asuu; hänen
nimensä Heinrich Haldilainen on.
Sanansa kokouksissa paljon painaa.
WALTER FÜRST.
Ken hänt' ei tuntis? Mit' on tapahtunut?
STAUFFACHER.
Sakotti poikaa hänen Landenberg
viasta pienestä ja auran eestä
riisutti pojan parhaan härkäparin;
löi poika huovia ja pakoon pääsi.
WALTER FÜRST (suurimmassa jännityksessä).
Mut isä, sanokaa, kuin hälle kävi?
STAUFFACHER.
Kutsutti isän luokseen Landenberg
ja vaati poikaa hältä kohta ilmi;
kun toden mukaan vannoi vanha mies
hän ettei paenneesta tiennyt mitään,
käsketti vouti esiin pyövelit --
WALTER FÜRST (hypähtää ylös ja tahtoo viedä
hänet huoneen toiselle puolen).
Ei enempää.
STAUFFACHER (korottaen äänensä).
"Jos poik' on päässyt pakoon,
sa mulla oot!" Hän maahan heitettiin,
terävä rauta silmät hältä puhkas --
WALTER FÜRST.
Jumala taivaan!
MELCHTAL (syöksyy esiin).
Silmät, sanoitteko?
STAUFFACHER (hämmästyneenä Walter Fürstille).
Ken on mies nuori?
MELCHTAL (tarttuu häneen kuumeentapaisella kiihkolla).
Silmät? Puhukaa!
WALTER FÜRST.
O, poika onneton!
STAUFFACHER.
Ken on hän?
(Walter Fürst tekee merkin hänelle.)
Se
on hänen poikansa? Vanhurskas Herra!
MELCHTAL.
Molemmat silmätkö? Ja poissa olla
mun täytyy!
WALTER FÜRST.
Kestäkää se niinkuin mies!
MELCHTAL.
Mun tähteni, mun tähden rikokseni!
Sokea siis? Siis aivan sokko?
STAUFFACHER.
Te
sanotte sen. Vuos kuiviin lähde silmän,
ei aurinkoa enää nää hän koskaan.
WALTER FÜRST.
Poloista säälikää!
MELCHTAL.
Ei koskaan, koskaan!
(Painaa käden silmilleen ja vaikenee hetkisen; kääntyy sitten
toisesta toiseen ja haastaa vienolla, itkun sortamalla äänellä.)
On silmäin valo kaunis taivaan lahja!
Valosta elää joka olento,
valosta luodut kaikki riemuitsevat;
myös kasvi, kukka kääntää päänsä valoon.
Ja hän, hän yössä ijäisessä istuu,
virvoita hänt' ei enää niitut vihreet,
ei kukkain loisto, koskaan nää ei punaa
hän kukkuloiden kimmeltävien!
Ei ole kuolo mitään, mutta elää,
ei nähdä, se on onnettuus. Miks mua
niin säälein katsotte? Kaks mull' on silmää,
mut yhtään voi en sokealle antaa
isälle, vähintä en välkähdystä
sen valomeren, mua mi huikaisee.
STAUFFACHER.
Surunne suurentaa mun täytyy vielä,
vaikk' oisi lohdun aika. Muutakin
isänne kaipaa, kaikki hält' on viety,
ei hälle vouti jättänyt kuin sauvan
ovelta ovelle sen kanssa käydä.
MELCHTAL.
Siis sauva vaan jäi sokealle! Kaikki
siis viety, myöskin valo auringon,
tavara yhteinen tuo köyhimpäinkin.
Mua älkää vaatiko nyt viipymähän!
Mi kurja pelkuri ma ollut olen,
kun omaa turvaa olen aatellut,
en sinun, en sun päätäs kallista,
mi pantiksi jäi käsiin huonon miehen!
Pois varovaisuus arka! Muut' en mitään
nyt mieti, kostoa vain hurmehista.
Mun sinne täytyy -- kenkään ei saa estää --
isäni silmät voudilta ma vaadin.
Kaikista hänen joukoistansa esiin
ma etsin hänet. Hengestäin en huoli,
jos hänen vereensä vain sammuttaa
saan tuskan tään ma kuuman, äärettömän.
(Tahtoo mennä)
WALTER FÜRST.
Te jääkää! Mitä voitte häntä vastaan?
Samissa istuu hän ja linnastansa
vihaanne voimatonta pilkkaa vaan.
MELCHTAL.
Ja vaikka asuis hän jääpalatsissa
Schreckhornin taikka korkeammalla,
miss' istuu Jungfrau, ikihuntu-impi,
tien hänen luokseen teen; kakskymmentä
mun-mielistäni miestä nuorta murtaa
nuo muurit. Jos ei mua kenkään seuraa,
jos kaikki majain sekä karjain tähden
te sorron alle taivutte, niin huudan
vuorilta paimenet ma kokoon, kerron
Jumalan vapaan taivaankannen alla,
miss' sydän miehen terve, mieli reipas,
nää kauhut heille kuulumattomat.
STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Asiat kärjistyvät. Varrommeko
viel' äärimmäistä --
MELCHTAL.
Mikä äärimmäinen
voi olla eessämme, kun silmän tähti
ei enää varma ole kuopassaan?
Meill' eikö turvaa? Miksi jännittämään
opimme jousta? Miksi heiluttamaan
kirvestä? Epätoivon tuskass' on
Jok' olennolla hätäpuolustus.
Väsynyt pysähtyy myös peura, puskee
sarvensa peljätyt päin koiralaumaa,
ja kauris vetää metsästäjän kuiluun;
myös kyntöhärkä, koti-eläin kesy,
toveri ihmisen, min kaulan voima
ikeemme alle suopeasti suostuu,
jos ärtyy, ärjähtää ja sarvin vahvoin
se vihollisen viskaa pilvihin.
WALTER FÜRST.
Jos kolme maata miettis kuin me kolme,
jotakin ehkä jaksaisimme me.
STAUFFACHER
Jos Uri kutsuu, Unterwald jos auttaa,
niin liitot vanhat pitää Schwyzin mies.
MELCHTAL.
Suur' Unterwaldissa on sukupuuni,
jokainen riemuin hengen uskaltaa,
jos toinen hälle vaan suo selkänojan.
O, hurskaat isät maamme tään! Ma seison,
vain nuorukainen, teidän, kokeneiden
keskellä tässä, vait on vaatimaton
maan kokouksissa ääneni. Mut älkää
vaikk' olen nuori enkä paljon nähnyt,
mun neuvoani hylkikö ja sanaa!
Ei nuoruushurme hillitön mua aja,
vaan tuskan tuiman vaivaloinen valta,
mi kivenkin voi saada säälimähän.
Te itse isät ootte, heimon päät,
ja toivotte myös poikaa kelvollista,
mi kunnioittais päänne pyhää lunta
ja silmienne valkeutta valvois.
O, vaikka itse vielä vammattomat
ruumiilta, tavaralta, vaikka terveet
ja kirkkaat teillä silmät päässä liikkuu,
hätämme älköön teille vieras olko!
Teidänkin päällä sorron kalpa häilyy.
Maan kääntäneet pois Itävallast' ootte;
muu ollut taattoni ei rikos; syyssä
samassa ootte, kadotuksessa.
STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Te päättäkää; ma varmaan teitä seuraan.
WALTER FÜRST.
Tahdomme kuulla, minkä jalot herrat
Sillin ja Attinghaus voi neuvon antaa.
Tuo nimet moiset meille ystäviä.
MELCHTAL.
Mi arvokkaamp' on nimi vuoristoissa
kuin teidän sekä teidän? Niihin nimiin
ja niiden painoon koko kansa luottaa;
on niillä maassa hyvä kaiku. Runsaan
isäinne kunnon itse kartuttaneet
runsaasti ootte. Miksi tarpeen tässä
ois aateliset? Teemme yksin työn!
josp' yksin maassa olisimme! Luulen,
itsemme turvata me voisimme.
STAUFFACHER.
Ei ylhäisillä hätä niinkuin meillä;
se virta, joka laaksomailla vyöryy,
ei vielä saavuttanut kukkuloita;
mut avun varmaan antavat he, kun
aseissa ensin näkevät maan kaiken.
WALTER FÜRST.
Jos tuomar' Itävallan ynnä Sveitsin
välillä ois, niin laki ratkaisisi.
Mut sortajamme juur' on keisari
ja korkein tuomarimme. Auttakoon
siis Herra meitä näiden kätten kautta.
Te Schwüzin miehet kokoon kutsukaa,
ma Urin. Kuka kutsuu Unterwaldin?
MELCHTAL.
Lähempi ken ois lähtemään kuin minä?
WALTER FÜRST.
En salli sitä; ootte vieraani,
mun taata täytyy teidän turvastanne.
MELCHTAL.
Tiet tunnen salaiset ja vuoripolut,
myös monta ystävää, ne suojan mulle
ja piilon suovat vainolaisilta.
STAUFFACHER.
Jumalan nimeen hänen mennä suokaa!
Ei siellä ole pettäjää. On sorto
niin inhottu, silt' että keinot puuttuu.
Myös maata herättävä, ystäviä
kokoova meille on Alzellin mies.
MELCHTAL.
Kuin sanan varman saamme toisillemme
tyrannein valppauden harhaan vieden?
STAUFFACHER.
On hyvä kokouspaikka Brunn tai Treib,
alukset kauppein missä maalle laskee.
WALTER FÜRST.
Niin avoin toimemme ei tohdi olla.
Minua kuulkaa. Vasemmalla, mistä Brunniin
käy matka, Mythensteinin vastapäätä,
salainen niittu metsikössä on;
Rütliksi kutsuu sitä paimenkansa,
se paikkaa raivattua merkitsee.
Siin' yhtyvät maakuntain rajat, meidän
(Melchtalille)
ja teidän, nopeasti kantaa sinne
(Stauffacherille)
myös teidät kevyt pursi Schwyzin. Voimme
yön aikaan autioita teitä myöten
me sinne tulla, hiljaa neuvotella.
Miest' uskollista kymmenen voi kukin
kerallaan tuoda, miestä mielen saman,
niin yhdess' yhteisistä haastelemme,
päätöksen reippaan teemme Herran nimeen.
STAUFFACHER.
Niin olkoon. Oikea te mulle käsi,
te samoin, antakaa, ja kuin me kolme
nyt miestä suoraa kädet liittoon lyömme,
vilpittä tässä, niin me maata kolme
tahdomme seista, turva toisillemme,
yhdessä aina elon, kuolon uhmin.
WALTER FÜRST ja MELCHTAL.
Yhdessä aina elon, kuolon uhmin.
(Seisovat vielä hetken käsi kädessä vaitiollen.)
MELCHTAL.
Sokea taatto, ah, et nää, saat kuulla
vapauden päivän! Koska merkkitulet
leimahtaa kukkulalta kukkulalle
ja lujat linnat sortajaimme sortuu,
majaasi saapuva on Sveitsin riemu,
korvaasi sattuva on voiton sana,
ja kirkas koittaa sulle yöstä päivä.
(Eroavat)
Esirippu.