Helpotuksen huokaus pääsi Toinilta Hillevin lähdettyä, niin masentavan
vaikutuksen oli tämä hänen entinen »paras ystävättärensä» häneen
tehnyt. Mutta vasta pitemmän ajan kuluttua hän tunsi vapautuneensa
kuin painajaisesta näiden muistojen haihduttua hänen mielestään. Olipa
Toinin ensi aikoina, Hillevin ja Herbertin lähdön jälkeen, vaikea mennä
tervehtimään äitiänsä ja hänen miestänsä, sillä hän tahtoi välttää
puhelua Hillevistä, jonka hän arvasi tehneen epäedullisen vaikutuksen
ainakin Toinin äitiin ja luultavasti myös omaan isäänsä. Toini tiesi
näet kanslianeuvos Urvon olevan oikeamielisen, vakavaluontoisen miehen,
joka ei hyväksynyt kevytmielistä elämää, vaikka hänen osalleen olikin
langennut tämmöinen suru hänen ainoasta tyttärestään.
Lopulta oli Toinin kuitenkin käytävä »vanhuksia» tervehtimässä.
Kaikesta päättäen vallitsi heidän talossaan suloinen sopu, ja Toini
iloitsi siitä, että hänen äitinsä sai edelleen jatkaa onnellista elämää
omassa kodissaan. Äiti oli sen hyvin ansainnut.
Yrjöstäkin lupasi tulla kunnon mies. Urheilu oli jäänyt sivuasiaksi ja
kiintoisin mielin valmistautui hän isänsä laajan liikkeen johtajaksi.
Oli siis valoisiakin näköaloja elämässä, joskin oli ollut paljon
synkkiä varjoja sitä suruilla sumentamassa.
Eräänä iltana istui Toini kahden kesken äitinsä kanssa kanslianeuvoksen
ollessa poissa kotoa. Heti Toinin tultua oli hänen äitinsä sanonut,
että kanslianeuvoksella oli jokin tärkeä asia suoritettavana,
mutta mikä se oli, sitä hän ei maininnut, vieläpä näytti hyvin
salaperäiseltä. Kun hänen miehensä kuitenkin viipyi tavallista
kauemmin, niin kävi puheesta ilmi, että hän oli saanut ikävän
sähkösanoman Genèvestä, jossa Herbert silloin oleskeli. Sen vuoksi
olikin kanslianeuvoksen täytynyt mennä ulkoasiainministerin puheille,
vaikka jo olikin ilta.
Lopuksi ei Toinin äiti, hermostunut kun jo oli, malttanut olla
kertomatta, että oli kyseessä sadantuhannen frangin hankkiminen
Herbertille, joka oli joutunut pulaan Hillevin tähden tämän hävittyä
Monte Carlossa, uhkapelissä, enemmän, kuin he itse kykenivät saamaan
irti. Tämä oli tuottamaisillaan Herbertille suuren häpeän, vieläpä
uhkasi tahrata hänen tähän saakka nuhteetonta elämäänsä valtion
virkamiehenä. Koko hänen tulevaisuutensa oli ehkä mennyttä, ellei
Hillevin isä kykenisi tätä kysymystä selvittämään.
Rahallinen puoli ei näin varakkaille ihmisille tosin ollut mikään
surman isku tässä kysymyksessä, mutta periaatteen kannalta ei yksikään
liikkeen osakkaista tahtonut tuollaista kevytmielistä menettelyä
sallia. Jos teko oli Hillevin, niin oli hänen sen seurauksetkin
kestettävä. Asia selviäisi kyllä, ja häpeätahra jäisi vain syylliseen
eikä kehenkään muuhun.
Tähän mielipiteeseen yhtyi Toinikin, jolla myöskin oli sananvaltaa
liikkeen yhteisissä asioissa. Surulliselta tuntui hänestä kuitenkin
kuulla tämä ikävä uutinen.
Mutta toisia, ainakin yhtä ikäviä, sai hän vielä illan kuluessa
äidiltään kuulla.
Hillevi näet ei enää tahtonut oleskella miehensä luona, vaan vaati
häneltä rahaa saadakseen matkustaa minne milloinkin halusi, asua missä
milloinkin huvitti. Helsingistä olivat he kyllä yhdessä matkustaneet
etelään, mutta Genèvessä oli Hillevi eronnut Herbertistä ja matkustanut
Chambéry'hin, jossa oli tavannut ystävättärensä Lisette Barodet n.
Nämä olivat sieltä sitten yhdessä matkustaneet Monte Carloon ja siellä
viettäneet hauskaa elämää.
Näin oli Hillevi ainakin kirjoittanut isälleen, ja nyt oli tullut
tuo ikävä tieto, että kassa oli tyhjä. Herbertkään ei pystynyt enää
kevytjalkaisen vaimo elämää kustantamaan.
Kanslianeuvoksen kotiin tultua kesti yhteisöä neuvottelua kauan. Kaikki
olivat kovin alakuloisia tämän tapahtuman johdosta, mutta eniten näytti
se surettavan Hillevin isää, joka häpesi tytärtään, sanoipa, ettei
tahtonut tietää hänestä enää mitään. Koko Hillevin elämä oli ollut
yhtämittaista holtittomuutta, ja sen hän pani ensimmäisen vaimonsa
laskuun, joka ei ollut kyennyt lastaan oikein ohjaamaan. Tosin oli hän
itsekin osaksi syypää, kun oli lähettänyt Hillevin Ranskaan.
Ministeriltä oli kanslianeuvos Urpo kuitenkin saanut sen lohduttavan
selityksen, ettei tämä asia vähääkään tulisi vaikuttamaan Herbertin
maineeseen. Hän oli mies, joka tunnettiin kaikin puolin moitteettomaksi
ja jota välttämättä tarvittiin siellä, missä hän nyt oli. Hänen
perheasiansa olivat toinen kysymys, jonka hän sai hoitaa itse.
»Luultavasti ei häneltä siihenkään puutu taitoa», oli ministeri
leikillisesti lopettanut.
Näin ollen tuli päätökseksi, että vastaussähkösanoma oli kielteinen.
Kirjeessä ilmoitti Herbertin appi lisäksi, ettei Herbertin omasta
puolestaan tarvinnut olla huolissaan. Ja kun sitäpaitsi otaksuttiin,
että tuo rahanhankintakysymys oikeastaan oli lähtöisin Hillevistä,
hänen painostustaan, ehkäpä hänen salaa, miehensä tietämättä, lähettämä
vaatimus, niin rauhoittuivat helsinkiläiset sukulaiset ja päättivät
odottaa, mitä tämän jälkeen seuraisi.
Pitkään aikaan ei sitten tullutkaan Hilleviltä enää mitään tietoja
hänen isälleen. Näytti siltä kuin hän olisi kaikkiin suuttunut ja
uhallaankin tahtoi olla kenellekään kirjoittamatta. Mutta suureksi
ihmeekseen sai Toini häneltä vihdoin näin kuuluvan kirjeen:
»Rakkahin Toini!
Ihmettelet kai kovin saadessasi minulta kirjeen, me kun emme ole enää
olleet kirjeenvaihdossa vuosikausiin. Mutta ole huoleti! Tämä onkin
minun viimeinen kirjeeni teille kaikille.
Minä sanon sinulle suoraan, että olen karannut mieheni luota, sillä
hän ei tahtonut enää ylläpitää minua, niinkuin miehen velvollisuus on.
Tosin käänsi onni minulle selkänsä, kun hävisin rahani Monte Carlossa,
mutta »kohtalo» pitää minusta huolen sittenkin. Minä näet matkustan
huomenna Marseillekin erään rikkaan amerikkalaisen, Mr. James
Hopkins’in, kanssa, joka vie minut ensin Kanarian saarille ja sitten
varmaan ottaa mukaansa Honoluluunkin. Hän on − toistaiseksi ainakin
(!) − minuun hulluuteen asti ihastunut, ja minä toivon, että sitä
hulluutta tulisi kauan kestämään, sillä dollareista ei sillä miehellä
puutetta ole. Hullujahan kaikki amerikkalaiset muuten ovat, ja siksi
minä erinomaisesti sovinkin hänelle seurakumppaniksi. Minä tarkoitan
elämän myrskyisellä merellä — kaiken erehdyksen välttämiseksi, sillä
minusta on siellä kotimaassa varmaankin jo puhuttu ja ajateltu niin
paljon pahaa, ettei sitä saa enää milloinkaan pois pestyksi.
Mutta en minä oikeastaan ole paha muussa kuin yhdessä asiassa, siinä
nimittäin, etten suostu koskaan antamaan Herbertille eroa, vaikka
hän kuinka tahtoisi, pyytäisi ja rukoilisi. Ehei! Kun kerran yhtä
miestä on niin kauan rakastanut kuin minä, vieläpä valloittanut hänet
itselleen semmoisella voimalla kuin minä, niin pidänkin hänestä
kiusallanikin kiinni, ihan kuin villiintynyt kissa, jonka suuhun on
päre pistetty. Se onkin oikein miehelle, joka on toista raukkaa niin
kauan kiusannut kuin hän. Vaikka oikeastaanhan ei hän yksin ollut
syypää siihen. Mutta nyt minä puhun itseni pussiin, kun tästä sinulle,
Toiniseni, kirjoitan, sinä kun olit hänen ensimmäinen vaimonsa ja
liian kiltti vaimo olitkin. Kiltti olit myöskin minua kohtaan, liian
kiltti, kun pidit minua niin kauan »parhaimpana ystävättärenäsi»,
vaikka en sitä lainkaan ansainnut. Mutta kaikesta hyvyydestä, mitä
minulle maailmassa on osoitettu, minä nyt kostan kaikille sillä
semmoiseksi on minun sisuni käynyt. Lisäksi on minulla samppanjapullo
edessäni pöydällä, että voisin kirjoittaa oikein »hirtehisen» kirjeen.
Semmoisen toivon nyt vähällä vaivalla saaneeni kokoon enkä pyydä
kenellekään sanomaan terveisiä. Sinä olet kuitenkin ainoa, — huomaa,
»ainoa»! — jota minä rakastan ja kunnioitan kuolemaani asti.
Entinen Hillevisi».
Toini oli aivan kauhistunut luettuaan tämän kirjeen. Oli kuin Jumala
olisi rangaissut häntä jostakin pahasta teosta. Hänen ajatuksensa
olivat kuin sekaisin ja hän alkoi itkeä.
Hilleviltäkin oli hän tosin saanut tunnustuksen hyvyydestään. Mutta
kuinka kamalassa muodossa! Siinä oli sittenkin syytös häntä vastaan. Ja
hänellekin kostettiin! Hyvä Jumala! Kuinka kaikki tämä oli käsitettävä?
Eikö Hillevi parka ollut enää täysijärkinen? Vai oliko maailma murjonut
hänet tällaiseksi? Ehkä hänen sydämensä säikeet, hänen tunnehermonsa
olivat olleet aremmat kuin muilla ihmisillä, koska hänessä oli syntynyt
tämmöinen viha ihmisiä kohtaan, kaiken pyhän halveksiminen, titaaninen
uhma, joka ei välittänyt enää mistään, suorastaan ei mistään.
Isä raukka, jolla oli semmoinen tytär!
Tästä Hillevin kirjeestä Toini ei voinut eikä tahtonut puhua
kenellekään. Toini päätti sen kohta polttaa. Siitä ei pitänyt jäädä
sanaakaan jäljelle. Jääköön muille ainakin Hillevistä kauniimpi muisto.
Mitä heidän tarvitsi tietää, sen he kyllä saivat tietää toisellakin
taholta. Herbert ainakin oli jo kaikesta selvillä. Ja hänhän oli ainoa,
jota tämä surullinen asia kaikkein lähimmin koski.