IX

Dresdenissä Toini asettui asumaan pieneen, mutta ensiluokkaiseen

»Familienpensioniin», jossa hän poikansa ja palvelijattarensa kanssa

sai käytettäväkseen mukavat parihuoneet ynnä täysihoidon. Toini, joka

oli syntynyt ja kasvanut rikkaassa kodissa ja jolla Helsingissäkin

vielä oli oma, iso, loistavasti sisustettu huoneistonsa, supistautui

nyt näin vähiin ja oli tyytyväinen. Kun he saivat olla terveinä kaikki,

elää rauhassa, nauttia siitä, mitä heille elämä siellä soi, niin oli

hän kiitollinen.

Usein kiitivät kuitenkin hänen ajatuksensa kotimaahan ja varsinkin

ensimmäisinä aikoina hän odotteli kirjeitä äidiltään, joka oli melkein

ainoa, joka saattoi tiedoittaa heille yhteisistä asioista. Hänen

entiset ystävättärensä kouluajoilta olivat hajaantuneet mikä minnekin.

Hillevistä ei voinut olla puhettakaan enää.

Lyhempiä kirjeitä sai Toini äidiltään joka viikko. Kuukauden kuluttua

tuli sitten pitempi, josta hän sai kuulla seuraavaa.

Äiti ja kanslianeuvos Urpo olivat nyt vihityt. Mitään hääpitoja ei

ollut lainkaan ollut. Heidät oli vihitty kotona, ja ainoastaan muutaman

todistajan läsnäollessa. Semmoinenhan oli tapa nykyään eikä Mauri —

se oli kanslianeuvoksen nimi — suosinut suuria juhlallisuuksia. Eikä

se oikeastaan olisi sopinutkaan näin vanhoille ihmisille. Eivätkä he

millekään häämatkalle lähteneet; Mauri muutti vain äidin luo ja asui

siellä nyt. Tuntui kyllä viihtyisältä taas, mutta ikävä oli Toinia ja

Reinoa. Yrjökään ei tulisi enää kauan olemaan kotona. Siten oli kyllä

suuri muutos tapahtunut heidän entisessä kodissaan, mutta niin kai oli

sallittu. Ja »ihmeelliset ovat Herran tiet». Suokoon Hän vain, että

kaikki tulisi käymään hyvin jokaisen onneksi.

Sitten mainitsi äiti, että Mauri oli jättänyt huoneistonsakin. Se

oli luonnollista, kun Hillevikin nyt oli naimisissa. Herbert ja hän

olivat menneet siviiliavioliittoon, joka sekin nyt on niin muodissa.

Mutta tulla vihityksi sillä lailla maistraatissa, sitä ei Toinin äiti,

vanhoillinen kun oli, oikein voinut hyväksyä. Hänellähän kuitenkaan ei

ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Seuraakohan Jumalan siunaus

semmoista avioliittoa, sitä äiti kuitenkin epäili.

Nyt oli Herbert jälleen ylennyt virassaan ja oli heti vihkimisen

jälkeen matkustanut Hillevin kanssa Parisiin. Luultavaa oli,

että he siellä asuisivat pitemmän ajan, kun Herbertiä tarvittiin

lähetystössämme siellä. Ainakin saisi Hillevi nyt huvitella mielensä

mukaan ja elää suurellisesti. Se vika Toinin äidin mielestä Hillevissä

oli, että hän tahtoi elää melkein yli varojen, pukeutua hienosti,

esiintyä ensimmäisenä pidoissa ja, mikä pahinta, hänellä oli taipumusta

uhkapeliin. Tämä suretti kyllä kanslianeuvosta, mutta eihän Hillevi

ollut enää hänen valvottavanaan, naimisissa kun nyt oli Herbertin

kanssa. Ja Herbert osasi varmaan hoitaa hyvin asiansa niinkuin tähänkin

saakka oli tehnyt. Kunnian kukkuloille oli mies nyt nousemaisillaan,

ja tuskinpa kukaan saattoi muuta kuin iloita siitä, että maallamme oli

niin etevä diplomaatti.

Näin kirjoitti Toinin äiti tyttärelleen lausuen lopuksi toivovansa,

ettei Toini tästä kirjeestä löytäisi mitään loukkaavaa itselleen, sillä

hän oli äidilleen edelleenkin yhtä rakas kuin ennen ja ettei kukaan

ollut Toinin käytöksessä koskaan huomannut mitään moitittavaa, vaikka

näin hullusti oli käynytkin, että hän oli joutunut eroon miehestään.

Päinvastoin oli hän kuullut pelkkää hyvää aina perästäpäinkin Toinista

puhuttavan. Syy kaikkeen oli siis toisaalla, — pääasiallisesti

ajan hengessä, ehkäpä myöskin lainsäädännössämme, joka vain edisti

avioeroja, kun niitä oli niin helppo saada.

Viimeksi toivoi äiti, että Toini nyt kertoisi tarkkaan elämästään

Dresdenissä ja tulisiko hän todellakin viipymään siellä niin kauan kuin

lähtiessään oli päättänyt. »Olethan aina rakastanut Suomea ja kotiasi

enemmän kuin mitään muuta. Ja onhan sinulla jäljellä, paitsi poikaasi,

vanha äitisikin, jolle olet yhtä kallis kuolemaan asti». Näin lopetti

Toinin äiti kirjeensä.

Se oli liikuttava kirje lopuksi, ja rivien välistä sai Toini lukea

paljon, mikä kaiken lisäksi todisti, että hänelle kotimaassa sittenkin

annettiin arvoa. Hän oli suorastaan hävennyt avioerojuttuaan, mutta

näki nyt, että hänen maineensa oli puhdas. Hänen tuli yhä parempi olla,

ja kiitollisella mielellä hän kävi vastaamaan äitinsä kirjeeseen.

Hänestä tuntui niin hyvältä saada lukea äitinsä rakasta kirjettä,

katsella noita tuttuja kirjaimia ja sanoja, jotka muistuttivat hänelle

niin paljosta, mitä hänen elämässään oli tapahtunut. Hänen oli tietysti

usein ikävä äitiään tässä vapaaehtoisessa maanpaossaan, mutta siitä

huolimatta oli hän alkanut viihtyä Dresdenissä hyvin. Se oli kaunis

kaupunki, jonka läpi Elbe virtasi, luoden nähtävyyksiä joka taholle.

Ihan keskikaupungillakin oli n.s. Brühlscheterrasse, jossa saattoi

istua tuntikausia ja katsella liikennettä virralla ja kaduilla. Mutta

Dresdenissä oli vielä paljon arvokkaampaakin nähtävää, nimittäin

sikäläiset museot. Yhden ainoan taulun takia kannatti jo matkustaa

Dresdeniin; se oli maailman kuulun italialaisen maalarin Rafaelin

sixtiniläinen Madonna, Neitsyt Maria Kristuslapsi sylissään. Se

taulu oli aivan yksin eräässä nurkkahuoneessa, ja sen edessä saattoi

istua tuntikausia, niinkuin Toini usein tekikin. Sen vaikutusta oli

aivan mahdoton kuvata. Se oli nähtävä, jos tahtoi saada aavistuksen

semmoisesta yliluonnollisesta, jumalallisesta katseesta, joka, samalla

kun se painaa ihmisen kumartumaan maahan, nostaa hänen sielunsa

taivaallisiin korkeuksiin. Ja sen maalauksen värit! »Vaikka en olekaan

asiantuntija», kirjoitti Toini, »niin aavistan, että ne on siihen

sivellyt taiteilija, jolla ei ole monta vertaistaan».

Olisi ollut paljon muutakin kerrottavana Dresdenin taidekokoelmista ja

taide-elämästä, teattereista varsinkin, mutta se oli aivan mahdotonta.

Toini selitti siis vain, että hän oli hyvin tyytyväinen asuntoonsa,

ruokaan siinä täysihoitolassa, jossa asui, mutta erittäinkin talon

emäntään, joka oli sivistynyt, miellyttävä nainen, monessa suhteessa

yhtä herttainen kuin hänen äitinsä, niin että hän oli aivan kuin

kotonaan. Reinosta piti rouva Müller — se oli rouvan nimi — tavattoman

paljon. Ja yhdessä rouva Müllerin kanssa liikkui Toini kaupungilla,

kävi ostoksilla ja kirkossa, sillä rouva Müller oli, niinkuin

saksalaiset yleensä, uskonnollismielinen luterilainen. Kaiken tämän

perusteella alkoivat Toinin pahimmat surut vähitellen haihtua ja

elämä kulkea tyyntä, tasaista kulkuaan. Senpä vuoksi ei äidinkään

tarvinnut olla huolissaan hänen ja Reinon tähden, vaan saattoivat he

kaikki elää toivossa, että aika kuluisi pian ja he vuoden perästä

ehkä jo olisivat kotona. Talven tahtoivat he olla Dresdenissä kesällä

matkustaakseen johonkin kylpypaikkaan Saksassa. Loppukesän halusi hän

olla heidän rakkaassa saaristohuvilassaan, nauttia siellä taas elokuun

kuutamoilloista ja muusta hyvästä, mitä armas kotimaa saattoi tarjota.

Seuraava aika olikin sitten yhtämittaista levon aikaa Toinille

Dresdenissä. Eikä mitään huolestuttavaa kuulunut kotimaastakaan.

Oli tullut kuin tyyni sää suurten myrskyjen jälkeen. Loittonivat

kaikki ikävät tapahtumat verhoutuen vähitellen ajan sovittavan vaipan

peittoon. Varsinkin vaikutti siihen Reinon kasvaminen ja henkinen

kehittyminen. Ilman häntä olisi Toinin ollut paljon raskaampi elää.

Mutta nyt, nyt oli Reino hänelle kaikki kaikessa vieläkin enemmän kuin

ennen.

X

Saman ajan, minkä Toini oleskeli Dresdenissä, asui Hillevi Ranskassa.

Sattuipa vielä niin omituisesti, että Hillevikin palasi Herbertin

mukana vähäksi aikaa Suomeen silloin, kun Toini jälleen muutti

kotimaahan.

Kanslianeuvos Urvon kautta oli Toinin tietoon kyllä tullut minkä

mitäkin Hillevistä, mutta pääasiallisesti semmoista, joka ei lainkaan

kiinnostanut entisen ystävättären mieltä, pikemmin päin vastoin.

Toini sai kuulla, että Hillevi oleskeli talvet Parisissa, kevätkaudet

Rivieralla etupäässä Nizzassa, josta muutamassa minuutissa pääsi

Monte Carloon, ja kesäkuukaudet Trouville nimisessä kuuluisassa

merikylpylässä Kanaalin rannalla, — aina siellä, missä Ranskan, ehkäpä

koko maailman hienosto milloinkin oleskeli. Ja kun Herbertin oli

oltava mukana jossakin, missä hänen taitoaan ja kykyään tarvittiin,

niin halusi Hillevi seurata häntä, mutta vain omia tarkoituksiaan

varten. Etenkin houkutteli häntä Monte Carlo, missä hän sai tyydyttää

pelihimoaan kaikenlaisten onnenetsijäin ja hetkellisten pohattojen

parissa.

Siellä, etelä-Ranskassa, tapasi Hillevi entisen luostarikoulutoverinsa,

Lisette Barodet'n, ja ystävyys heidän välillään sai uudet muodot.

Neiti Barodet oli alkanut viettää iloista elämää hänkin ja oli jo

luisunut kaltevalla pinnalla cocotiksi, liehinaiseksi, jota elätti

muuan lääkäri Nizzassa. Ja kun Lisette Barodet liikutteli melkoisia

summia ja pukeutui Parisin viimeisen muodin mukaan, niin oli hänellä

ja Hillevillä paljon yhtymäkohtia. He alkoivat olla toistensa

välttämättömiä seuralaisia kaikkialla, missä sentapainen _demimonde'in_

vuolas virta leveimpänä juoksi. Vuoden, parin kuluttua huomasi Herbert

jo, kenen hän oli vaimokseen ottanut.

* * * * *

Toini oli jo palannut Saksasta. Saaristossakin oli hän jo loppukesän

viettänyt ja muuttanut Helsinkiin.

Eräänä päivänä kävellessään Esplanaadilla hän jo kaukaa näki

tavattoman räikeästi, mutta hienosti pukeutuneen nuoren naisen tulevan

häntä vastaan. Tuon naisen ulkomuoto herätti hänen huomiotaan ja

hän tunsi paikalla Hillevin. Kaikki näkyivät kääntyvän katselemaan

häntä, ja harva oli, joka ei tietänyt, että se oli rouva Hursti.

»Oikea parisitar», sanoi joku. Toiset nauroivat mainiten sanan

»variksenpelätin». Suomen oloihin Hillevi oli liian oudosti pukeutunut,

mutta saattoipa sanoa, että hyvä maku oli saanut väistyä halun tieltä

herättää vain huomiota. Tämä tarkoitus olikin ehdottomasti saavutettu,

tässä tapauksessa ja tällä kertaa sillä seurauksella, että Toini

yht'äkkiä kääntyi takaisin ja poikkesi syrjäkadulle.

Toinin mieli oli käynyt alakuloiseksi. Hän oikein häpesi entistä

ystävätärtään eikä tahtonut kohdata häntä kadulla. Lisäksi Toini

pelkäsi jonkinlaista mielenosoitusta Hillevin puolelta, vaikka omalla

teollaan juuri olisi semmoisen mielenosoituksen aikaansaanut, jos

Hillevi olisi sattunut näkemään hänet. Ja vihdoin Toini tahtoi nähdä,

tulisiko Hillevi ehkä häntä kotoa tapaamaan, sillä isältään tämä oli

varmasti jo kuullut Toinin palanneen Saksasta.

Nämä ajatukset välähtivät salamana Toinin päässä, kun hän huomasi

Hillevin, ja hän oli iloinen, että hänen temppunsa onnistui näin hyvin.

Mutta samalla ajatteli hän myös, kuinka surkeata oli, että kaksi vanhaa

hyvää ystävää, jotka olivat vuosikausia rakastaneet toisiaan, oli

joutunut semmoiseen tilaan, et karttoivat toisiansa kadullakin. Se oli

Toinista suorastaan mieltämasentavaa.

Aivan odottamatta oli Toinille, kotiin palattuaan, jälleen tullut

jännittävä aika. Hän ei tietänyt, miten päästä tapaamasta Hilleviä,

mutta toiselta puolen tiesi hän myös, ettei voinut pitää oviaan

suljettuina, jos semmoinen odottamaton asia tapahtuisi, että Hillevi

tahtoisi tavata häntä. Ja vielä mahdottomampi oli hänen estää Herbertiä

tapaamasta Reinoa, sillä hänellä oli lain mukainen oikeus saada joskus

nähdä poikansa, — tosin ei Toinin luona eikä edes hänen läsnäollessaan,

mutta mielellään ei Toini tahtonut lähettää Reinoa Herbertin ja

Hillevin luo.

Oli Toinille kuitenkin suuri yllätys, kun Herbert Toinin äidin kautta

pyysi lupaa saada tulla tervehtimään Reinoa, jota hän ei kertaakaan

ollut nähnyt erottuaan Toinista. Hän siis pyysi saada tulla Toinin luo!

Kysymys oli näin ollen kovin arkaluontoinen. Toinin sydän alkoi rajusti

sykkiä. Hänen entinen miehensä, joka oli hakenut eron hänestä, halusi

tulla hänen luokseen, tahtoi vielä nähdä entisen vaimonsa. Se oli jo

kovin hämmästyttävää.

Miten oli asia järjestettävä?

Oli yksi keino. Toini päätti itse olla kotoa poissa. Hänen äitinsä sai

olla Reinon kanssa isää vastaan ottamassa. Se saattoi kyllä näyttää

kovin rumalta, ehkäpä sydämettömältäkin, mutta Toini ei voinut, hän ei

voinut menetellä toisin. Ei siinä ollut vihamielisyyden tunnetta, vaan

jonkinlainen voittamaton, selittämätön vastahakoisuus, joka synnytti

hänessä kovan sisäisen taistelun.

Toini oli lisäksi kuullut, että Herbert yksin pyrki hänen luokseen. Hän

oli tullut Helsinkiin Parisista, jossa nyt oli virassa, muutaman viikon

virkamatkalle, ja, ihmeellistä kyllä, Hillevikin oli hennonut jättää

rakastamansa »suuren maailman». Kaikesta päättäen ei hän kuitenkaan

halunnut tavata entistä ystävätärtään. Siinä suhteessa siis oli Toinin

sydämen myrsky vähemmän ankara hänen päättäessään Herbertin tulosta

hänen kotiinsa.

Herbertille oli suuri yllätys, kun hän tuli ja näki Toinin äidin

emäntänä Toinin sijasta. Koskipa se häneen niin, että hän »näytti

alakuloiselta», niinkuin Toini äidiltään perästäpäin kuuli. Ja kun

Toini sitten vielä sai kuulla, että Herbert poistuessaan oli lausunut

hartaan toivomuksen, että saisi toistamiseen tulla Toinin ollessa

kotona, niin herätti tämä alakuloisen mielialan Toinissakin. Oli kuin

jokin hermosäie olisi revähtänyt hänessä, jokin kaukainen, hyvin

kaukainen soittimen kieli olisi hiljaa helähtänyt jossakin hänen

sydämensä sopessa.

Toini ei hennonut evätä tätä Herbertin pyyntöä. Varsinkin koski häneen,

kun Reino juoksi häntä vastaan ja kertoi:

— Äiti! Täällä kävi semmoinen pitkä, hieno herra, joka otti Reinon

polvelleen, näytti suurta, kaunista kultasormustaan, jossa oli iso

kimalteleva kivi, ja sanoi olevansa Reinon isä.

— Hyvä on, kultaseni, — sai Toini silloin vain sanotuksi, ja poistui

toiseen huoneeseen pyyhkimään kyyneleitä silmistään.

Nämä lapsen sanat raatelivat Toinin sydäntä niin, ettei hän pitkään

aikaan voinut selvittää ajatuksiaan. Tämmöinen tilanne tuntui

hänestä kauhealta. Ei koskaan hän ollut tullut ajatelleeksikaan,

minkä vaikutuksen avioero, tämmöinen kuin hänen, saattoi tehdä hänen

lapseensa tämän alkaessa ymmärtää, mitä elämä on. Hän alkoi epäillä,

oliko tehnyt oikein myöntyessään avioeroon. Eikä olisi pitänyt päästää

Herbertiä tapaamaan Reinoa, mutta sitäkään hän ei voinut kieltää.

Joskus vielä oli Reinolle selitettävä, miksei hänen isänsä asunut

kotonaan, kerran vielä koko avioeroasia, ja tämä kaikki oli oleva

raskas, raskas tehtävä, ellei Jumala ehtisi korjata häntä, Toinia, pois

elämästä. Taas oli tullut uusia kärsimyksiä, uusia omantunnon vaivoja

Toinille.

Nyt piti siis Herbertin vielä saada tulla. Hän sai kaikesta huolimatta

lupauksen, että Toinikin silloin olisi kotona. Päivä ja hetki oli

määrätty.

Toini istui valmiina vierassalissaan, kun eteisen kello helähti. Oli

kuin virallinen vastaanotto ylhäisen henkilön talossa. Palvelijatar

ilmoitti tulijan.

Herbert melkein syöksyi sisään, Toinin eteen, tarttui hänelle

ojennettuun käteen ja painoi sitä kauan vasten huuliaan. Toinin

viittauksesta hän istuutui sitten viereiseen nojatuoliin ja lausui

kiitoksensa siitä, että Toinikin tällä kertaa oli kotona. Hän oli

usein muistellut Toinia, oli ajatellut poikaansa, ja varsinkin oli hän

iloinen, että Reino oli jäänyt niin hyviin käsiin kuin Toinin.

Toini oli antanut määräyksen, että Reino tämän »herran» tultua heti

laskettaisiin sisään, sillä hänhän oli Herbertin käynnin oikea kohde.

Samassa juoksikin poikanen sisään, asettui rohkeasti Herbertin eteen

ja paukahutti kumartaessaan pienet jalkasensa yhteen. Herbert otti

hänet heti polvelleen ja suuteli häntä otsalle. Ihmettelynsä lausui

hän sitten Toinille, kuinka siististi ja aistikkaasti Reino oli

puettu. Reinolla oli näet yllään ruskea samettipuku pienine valkoisine

liiveineen ja hän näytti todellakin suloiselta polkkatukan reunustaessa

kauniisti hänen kasvojaan, joista loistivat suuret, ruskeat, viisaat

silmät.

Oli liikuttavaa nähdä, kuinka hyvin Reino viihtyi isänsä sylissä.

Ja Toini puolestaan oli tyytyväinen, että poikanen näin oli kuin

puheen välittäjänä, keskuksena, jonka ympärillä se saattoi liikkua

pysähtymättä, tilanteen käymättä tukalaksi tahi vähemmin suotavain

aiheiden joutumatta koskettelun alaisiksi. Kaikella oli todellakin

jonkinlainen viileä, virallinen leima tunteiden jäädessä tukahduksiin,

jos ne olisivat pyrkineet purkautumaan sanoihin, saamaan lämpimämmän

sävyn. Toini osasi kyllä hillitä itseään, mutta tuntui kuin Herbert

olisi halunnut osoittaa, mikä mieliala hänessä nyt vallitsi.

Lopuksi tuli sittenkin yksi kysymys esille, kysymys, jota Toini ei

ollut enää odottanut. Arkaillen lausui Herbert:

— Uskaltaisinko kysyä, eikö Hillevikin saisi tulla tervehtimään entistä

»parasta ystävätärtään»?

Toini joutui aivan ymmälle, ei tietänyt oikein, mitä vastata, ja

oli pitkän aikaa vaiti. Toini mietti. Jos hän kieltäytyisi Hilleviä

vastaanottamasta, niin näyttäisi hän sekä liian kovasydämiseltä ja

ankaralta että myöskin epäkohteliaalta äitinsä toista miestä, Hillevin

isää kohtaan. Herbert pelasti hänet kuitenkin pulasta lausumalla

yht'äkkiä:

— Olisin kovin iloinen, jos Hillevi jälleen joutuisi parhaimman

ystävättärensä hyvän vaikutuksen alaiseksi.

Nämä sanat ilmaisivat niin paljon, Herbertin katse oli niin rukoileva,

että Toinikin silloin sai yht’äkkiä esille vastauksen:

— Tietysti Hillevi saa tulla, jos hän itse sitä haluaa.

Toini tehosti sanaa »itse».

Herbert oli hyvä parlamentääri, mutta Toinikin omasta mielestään luuli

olevansa hyvä diplomaatti antaessaan tuon vastauksen.

Silloin Herbert jatkoi:

— Olisinko uskaltanut tuoda esille tämän pyynnön, ellei se olisi ollut

Hillevin hartain toivomus.

— Siinä tapauksessa minä pyydän häntä tulemaan, — vastasi Toini.

Herbert kiitti tästä suuresta myötätunnon osoituksesta, nousi

tyytyväisenä paikaltaan ja hyvästellessään suuteli Toinia jälleen

kädelle ja Reinoa poskelle.

Toini jäi mykkänä seisomaan paikalleen ja katseli, kuinka Herbert,

ryhdiltään yhtä komeana kuin ennen, poistui eteiseen. Mutta yhden

huomion ehti Toini tehdä Herbertin käynnin aikana. Hänen tukkansa oli

entistään lyhyemmäksi leikattu ja luultavasti syystä, että ohimoiden

kohdalla kiilsi jo muutamia hopeaisia hiuskarvojen sänkiä.

Kesti kuitenkin pari päivää, ennen kuin Hillevi soitti Toinille ja itse

kysyi — viitaten Toinin Herbertille antamaan lupaukseen, — milloin

Toini voisi ottaa hänet vastaan. Hän sanoi olevansa niin iloinen, niin

iloinen, jos pian saisi tavata Toinin, hänellä kun oli niin tavattoman

paljon kerrottavaa Toinille.

Yhteisen sopimuksen mukaan sai Hillevi tulla jo samana iltana ja yksin,

ilman miestään.

Toini oli kyllä odottanut saavansa nähdä jotakin samanlaista kuin

tuonnoin nähdessään Hillevin kaukaa kadulla, mutta nyt astui hänen

eteensä nainen, joka oli puettu kuin varietee-laulajatar, vieläpä

äärimmäisyyksiin menevän viimeisimmän muodin mukaan. Tuntui melkein

siltä kuin Hillevi olisi tahtonut näyttää, mitä kaikkea Parisissa

voidaan aikaansaada. Mutta entisestä, suloisesta Hillevistä oli tuskin

rahtustakaan jäljellä, tuosta herttaisesta tytöstä, jota Toini oli

melkein jumaloinut. Kaikki kauniit muistot olivat kuin poispyyhityt,

ja Toini oli vähällä ruveta itkemään, niin surullisen vaikutuksen teki

Hillevi nyt häneen.

Mutta vielä raskaammalta tuntui Toinista havaita, kuinka kauas he

olivat joutuneet toisistaan, kun he olivat alkaneet keskustella

toistensa kanssa. Hillevin ajatukset olivat etupäässä kiintyneet

pukuihin, huvituksiin ja — miehiin. Parisin kuuluisat ompelijattaret

ja suuret, loisteliaat liiketalot hän tunsi oivallisesti. Ah, Parisin

Suuri Ooppera! Oh, Parisin komeat ravintolat! Ah, Parisin Moulin rouge,

Cabaret du ciel, Cabaret de l'enfer ja monen monet muut yölliset

huvittelupaikat! Ja sitten Riviera, Nizza, Monaco! Kuka niitä kaikkia

jaksoi luetella? Ne piti kunkin itsensä nähdä.

— Miks'et tule Ranskaan? — kysäisi Hillevi.

Toini vain hymähti.

− Sinun pitää elää! — huudahti Hillevi! — Mitä hyötyä siitä on, että

ihminen mätänee jo eläessään? Elämähän on annettu ihmiselle elettäväksi

eikä siksi, että hän surmaisi sen, tappaisi surulla elämän ilon.

Sinähän olet vapaa nyt. Saat tehdä mitä tahdot. Ja koko maailma on

avoinna sinulle.

Toini kuunteli vain, huo'ahti ja pudisti päätään.

Hillevi jatkoi:

— Täällähän muutenkin kuolee viluun, täällä Pohjolassa. Miehetkin

täällä ovat niin kylmiä, että alkaa värisyttää jo heitä ajatellessaan,

saatikka sitten kun heidät näkee. Näkisitpä jonkun tulisen

etelämaalaisen, varsinkin Monte Carlossa _roulette-_ tahi _chemin de

fer_-pöydän ääressä! Siellä on kauneutta, rikkautta, rakkautta. Eikä

rahaa säälitä. Yhdellä panoksella voi voittaa tahi menettää kokonaisen

omaisuuden. Jos hullusti käy, niin kuula otsaan vain, ei muuta.

Samoin, jos rakkaus tahi kauneus on pannut mieheltä tahi naiselta pään

pyörälle. Siinä on jotakin, jonka vuoksi kannattaa elää tahi uhrata

elämänsä ja kuolla. Niin pitää sinunkin elää, Toini!

Mutta Toini sai surumielisen ilmeen kasvoihinsa ja lausui vakavasti:

— Ei, rakas Hillevi, minä olen onnellinen niissä oloissa, missä nyt

elän.

— Niinkö? — ihmetteli Hillevi.

— Ihan totta, — jatkoi Toini. — Ja minä olisin vieläkin onnellisempi,

jos tietäisin sinunkin tuntevan samaa kuin minä, sinun entinen

ystävättäresi!

— Sinä, Toini, et ole luotu tätä maailmaa varten, — tokaisi Hillevi.

— Hyvin mahdollista, — osasi Toini vain siihen sanoa. — Omatuntoni ei

kuitenkaan sallisi minun elää toisin kuin elän.

— Pyh! — naurahti Hillevi. — Omatunto? Mitä minä sillä teen?

— Se on kuitenkin Jumalan ääni ihmisessä, — sanoi Toini pontevasti ja

katsoi ihmetellen Hilleviin.

Hillevi nousi paikaltaan. Hän ei tahtonut enää jatkaa.

— Ei, mutta, — sanoi hän, — pitäähän minun saada nähdä Reinokin. Olin

kokonaan unhoittanut, että minulla oli hänelle vähän tuomisia.

Toini kävi hakemassa poikansa, ja Hillevi nouti eteisestä sinne

jättämänsä suklaalaatikon, jonka sitten antoi Reinolle.

Hillevi lausui ihastuksensa nähdessään pojan ja tahtoi suudella häntä

poskelle. Mutta Reino käänsi päänsä toisaanne ja jäi kuin kivettyneenä,

laatikko kädessään, tuijottamaan Hilleviin. Hillevi nauroi sille ja

Toininkin täytyi naurahtaa, niin kummalliselta Reinon käytös näytti.

— Reino ei ole ennen nähnyt noin kaunista pukua, − selitti Toini

puolustaakseen poikaansa.

Mutta sitten Hillevillä ei ollut enää aikaa viipyä. Hänen oli

lähdettävä, mutta hän uhkasi vielä käydä jäähyväisillä Herbertin

kanssa, ennenkuin he noin viikon kuluttua jälleen matkustaisivat

Parisiin.

Kun Hillevi oli mennyt, tuli Reino äitinsä luo ja kysyi, katsoen häntä

silmiin:

— Äiti! Oliko se riikinkukko?

Toini ei voinut taaskaan olla naurahtamatta poikansa lystikkäälle

huomautukselle, mutta sanoi:

— Tuo vieras täti oli ulkomailta. Minä avaan sinulle laatikon, niin

saat maistaa hänen tuomaansa suklaata.

Mutta Reino jäi edelleen mietteisiinsä.

Mietteisiinsä vaipui sitten myöskin Toini. Ja mitä hän mietti, siitä

hän ei olisi tahtonut kellekään puhua. Hänen pettymyksensä oli niin

suuri, koski niin hänen sydämeensä, ihan runteli häntä niin, ettei

hän voinut muuta kuin vähän väliä huokailla. Voiko elämä, maailma

yksin noin muuttaa ihmisen, ellei hänessä itsessään jo ole itua,

joka kehittyy semmoiseksi, jouduttuaan sille otolliseen maaperään?

Ei, vastasi hänen sisäinen äänensä. Pikku Hillevistä ei olisi tullut

tuommoinen, jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen eikä olisi

joutunut huonoon seuraan. Hän ei ole yksin syypää onnettomuuteensa.

Hänelle on paljon, paljon anteeksi annettava.

Ajatellessaan vielä Hillevin käyntiä ja heidän keskusteluaan

Toinia ihmetytti, että Hillevi enimmäkseen vain puhui itsestään

ja välinpitämättömänä kuunteli Toinin puhetta Reinon terveydestä,

hänen kasvatuksestaan ja tulevaisuudestaan. Mutta merkillisintä oli,

ettei hän miehestään kertonut muuta kuin että tämä kohdakkoin tulisi

matkustamaan Genèveenkin ja että hän itse saisi seurata sinne mukana.

Oliko tuo Herbertistä vaikeneminen eräänlaista hienotunteisuutta

Toinia kohtaan. Sitä ei Toini voinut uskoa, kun Herbert itse jo

oli käynyt hänen luonaan; siihen oli varmasti toinen, syvempi syy.

Hillevi oli nähtävästi jo käynyt välinpitämättömäksi miestään kohtaan,

koska kaikenlaiset muut vieraat ulkomaalaiset olivat etualalla

hänen aivoissaan. Toini alkoi nyt hyvin käsittää Herbertin nykyisen

suhtautumisen häneen, Toiniin.

Toini tietysti teki vastavierailun Hillevin luo, mutta ainoastaan

Herbert kävi seuraavina päivinä, aivan joka päivä, Toinin luona

poikaansa tervehtimässä. Hillevi oli tietysti huomannut, ettei hänellä

itsellään ja Toinilla ollut enää mitään yhteistä, suorastaan ei mitään.

He olivat välinpitämättömiä toisilleen kaikissa asioissa.

Mutta merkillisintä Toinista oli, ettei Herbertkään puhunut mitään

Hillevistä. Lisäksi ihmetytti Toinia sekin, että Herbertillä nyt

oli niin paljon aikaa käydä hänen luonaan, vieläpä, että hän tuntui

viihtyvän Toinin seurassa hyvin, tuntuipa melkein kaipaavan häntä.

Heillä oli nyt paljon puhuttavaa keskenään, ja he sopivat paremmin kuin

ennen yhteen ajatustavassakin. He sitä melkein ihmettelivät itsekin,

vaikkeivät sitä toisilleen ilmaisseet. Ja aina kun Herbert lähti, sai

Toini häneltä lämpimän suudelman kädelleen.

Päivää ennen lähtöään ulkomaille tuli Herbert Hillevi mukanaan

jäähyväisille Toinin luo. Hillevin piti nähtävästi vielä näyttää

Toinille matkapukunsakin. Se oli todellakin ihmeteltävä, harmaa puku,

joka somisti Hilleviä niin, ettei Toini voinut muuta kuin kehua sitä.

Tämä vierailu oli tavallista lyhempi. Reinon oli jälleen tultava

hyvästelynään »vieraita». He eivät näyttäneet enää erikoisesti

kiinnostavan häntä. Olivat hänen mielestään varmaan jo käyneet

tarpeeksi usein talossa.

Toini saattoi heitä eteiseen.

Siellä sanoi Hillevi vielä:

— Tule mukaan, Toini, tule!

— Niin. Lähde, Toini, mukaamme! — lisäsi Herbert hiukan tuntehikkaalla

äänenpainolla. — Eihän tiedä, milloin jälleen tapaamme toisemme.

— Ei sitä tiedä, minne kohtalo meidät lopulta vie, — liitti siihen

vielä Hillevi.

Hänellä oli »kohtalo» jälleen huulillaan.

Toini pudisti vastaukseksi vain päätään. Hillevi pyörähti samassa

edeltä ulos eteisestä Herbertin jäädessä silmänräpäykseksi jälkeen.

Silloin otti Herbert vielä Toinin käden omaansa, puristi sitä

sydämellisesti ja painoi melkein intohimoisesti huuliaan vasten. Ja

viimeiseksi hän sanoi:

— Kuinka herttainen sinä sittenkin olet, Toini!

Ja hän katosi vaimonsa jäljessä.

Nyt käsitti Toini täydellisesti, että Herbert oli onneton Hillevin

kanssa. Itse hän oli saanut Herbertiltä tunnustuksen, jommoista hän

tuskin olisi odottanutkaan, ja hänen povessaan risteilivät säälin,

mielihyvän ja kiitollisuuden tunteet. Kaikkien kärsimysten jälkeen

kallistui voitto sittenkin hänen puoleensa.