Vuosia oli vierinyt pari. Toini eleli poikansa kanssa hiljaista
elämää kotimaassa, talvet Helsingissä, kesät Karpin kauniissa
saaristohuvilassa.
Se kävi Karpin huvilan nimellä edelleenkin, sillä saatuaan eron
Herbertistä, ja tämän naitua Hillevin, otti Toini entisen sukunimensä
takaisin. Itse hän siis oli Karppi, mutta hänen poikansa sukunimi oli
Hursti!
Se tuntui Toinista ikävältä, mutta minkäs sille mahtoi. Lakikin niin
vaati.
Herbert ei ollut kokonaiseen vuoteen käynyt Suomessa. Ei ollut saanut
poikaansa nähdä, mutta oli kyllä kirjoittanut silloin tällöin Toinille
ja tiedustellut Reinon vointia.
Vaimostaan ei Herbert näissä kirjeissä ollut hiiskunut sanaakaan.
Tiesikö hän ehkä Hillevin viimeisestä kirjeestä Toinille vai otaksuiko
Toinin muutenkin saaneen kuulla, millä kannalla hänen perheasiansa
olivat? Se oli nähtävästi hyvin arka kysymys, jolla hän ei tahtonut
ketään loukata. Parasta siis oli vaieta siitä kokonaan, koska ei kukaan
siitä hänelle puhunut eikä häneltä mitään kysynyt. Semmoinen juttu
saattoi saada »hiljaisen hautauksen».
Kuluneena aikana oli Herbert kuitenkin jo ylennyt urallaan aivan
korkeimmille asteille. Hänestä oli tullut diplomaattisissa piireissä
ulkomaillakin huomattu henkilö. Suomi saattoi ylpeillä hänestä.
Ja itse hän oli iloinen, että todellakin oli saavuttanut päämääränsä.
Hänen suuri kunnianhimonsa alkoi olla tyydytetty. Vähät oikeastaan
siitä, että hän oli onneton perheasioissaan. Eihän ihmiselle voinutkaan
menestystä riittää kaikilla aloilla.
Tietoinen oli Herbert kuitenkin siitä, että ainoastaan hän yksin
oli syypää siihen, että hänen perheonnensa oli särkynyt. Itse hän
oli ajanut haaksensa karille. Hän oli saanut lahjaksi ylhäältä, —
niinkuin hän hääpuheessaan sanoi, — mitä parhaimman vaimon, vieläpä
varakkaankin, mutta toisen naisen tähden oli hän antanut sen lahjan
mennä menojaan. Hän oli mitä suurin tuhlaajapoika. Ja lisäksi oli
hän kevytmielisyydessään tuottanut toiselle — aivan syyttömälle —
onnettomuuden.
Oliko mahdollista sitä tekoa sovittaa?
Nuorena ymmärtämättömyydestä tehty rikos on anteeksi annettava. Ikä,
vuodet tuovat järkeä, luovat kokemusta. Silloin ei syyllinen itsekään
enää tahdo antaa itselleen heikkouttaan, rumia tekojaan, rikoksiaan
anteeksi. Elämä itse rankaisee silloin syyllisen, vaikka useimmiten
liian myöhään.
Semmoisessa asemassa tunsi Herbertkin nyt olevansa Toiniin nähden.
Eihän hän enää ollut kovin nuori ensimmäiseenkään avioliittoon
mennessään, mutta tuo Hillevin kohtalo-oppi kai oli sovellutettavissa
häneenkin. Se oli muhamettilaisten »kismet», joka oli tunkeutunut
luterilaisiinkin, kun ei oma »Jumala» enää kelvannut. Mutta sepä oli
tehnytkin koko tepposen.
Tämmöisten tunteiden vallassa palasivat Herbertin ajatukset usein
Toinin luo. Hän muisteli lämpimin mielin ensimmäisiä tuttavuusaikojaan
konsuli Karpin talossa. Hän muisteli sitten sitä kaunista kesää
Baden-Badenissa, jolloin hän joutui kihloihin Toinin kanssa. Hän
muisteli heidän suurenmoisia vihkiäisiään Helsingin Vanhassa kirkossa.
Hän muisteli heidän rakkauden kyllästämää häämatkaansa pohjois-Italian
järvien rantamille. Hän muisteli heidän virkistäviä purjehdusretkiään
saaristossa. Hän muisteli vielä heidän oloaan Berlinissä. Hän muisteli
kaikkea sitä kaunista, mikä oli kuin yhteenkasvanut Toiniin ja häneen.
Mutta sitten alkoi tulla jotakin rumaa väliin, ja ihan inhoten tahtoi
hän kädellään pyyhkäistä nämä rumat kuvat pois — ainiaaksi. Mutta se
ei hänelle onnistunut. Nuo rumat kuvat olivat lähtemättömiksi poltetut
hänen aivoihinsa, ne olivat kuin ikuisiksi ajoiksi sinne kiinnitetyt
kivitaulut, joihin omantunnon sormi alati viittasi sanoen: »Kas,
tuossa, tuossa ne ovat!»
* * * * *
Oli syksy. Ilma oli niin läpikuultavan kirkas, jommoinen se ei koskaan
muuhun vuoden aikaan ole. Vehreä havumetsä käpyineen, keltaiset koivut,
punaiset vaahterat ja pihlajat täyteläisine, heloittavine terttuineen
luovat silmälle semmoisen värikylläisen kuvan, jommoisen vain
meidän rakas Pohjolamme voi todellisuudessa ja mielikuvituksessamme
tarjota. Järvet ja meren lahdelmat ovat tyynet, hopeoidut, kuvastaen
vaaleansinistä taivasta ja uinuen hiljaa, odottaessaan kultaisen kuun
nousua. Elo on korjattu, juurikasvit otetut maasta, jostakin metsästä
kuuluu pyssyn pamahdus ja ajokoiran uikahtavaa haukuntaa. Kuhilaita
kuljetetaan riiheen, saunasta nousee sininen savu, on niin omituisen
suloinen tuoksu ilmassa. Mutta illan tullen valtaa mielen raukeus,
sanomaton alakuloisuus täyttää rinnan.
Suomen syksy! Sinä soitat meille riemua ja alakuloisuutta samalla
kertaa. Sinun kanteleessasi on ihmeelliset kielet. Niiden sinfonian
ymmärtää vain Suomen luonnon helmassa syntynyt suomalainen. Ja siksi
hän maatansa niin rajattomasti rakastaakin.
Tämmöisenä päivänä oli Herbert tullut käymään Karpin huvilassa
oleskellessaan Helsingissä, sillä kaunis, pitkä, lämmin syksy oli
pidättänyt Toinia ja Reinoa vielä kauan muitten mukana tuossa tutussa
saaristossa. Herbert oli nyt pitkästä aikaa tullut tervehtimään
poikaansa. Mutta hänen matkallaan oli toinenkin tarkoitus.
He istuivat ensin kaikki yhdessä parvekkeella, mutta illemmällä
palasivat sinne vain Toini ja Herbert. »Vanhukset» pysyttelivät
sisällä, ja Reinon oli ennen muita mentävä makuulle. Hänestä oli
jo kasvanut suuri poika, joka tuotti iloa äidilleen ja ihastutti
isäänsäkin. Vaikka hän ensin nurisikin aikaista maatapanoa vastaan,
niin totteli hän kohta kuitenkin, opetettu kun oli hyviin tapoihin.
Senpä tautta pojan mentyä Toini saikin mitä parhaimmat kiitokset
Herbertiltä pojan hyvästä kasvatuksesta.
Tämä kysymys olikin sitten likimpänä aiheena jatkuvaan keskusteluun.
Herbert toi vähitellen esille asiat, joiden hän luuli pysyneen Toinilta
salassa. Mutta ihmeekseen kuuli hän Toinin tietävän Hillevin aikoja
sitten poistuneen hänen luotaan, vaikka hän itse vasta hiljattain
oli siitä asiasta ilmoittanut Hillevin isälle. Ja vielä suurempi
oli Herbertin hämmästys, kun hän sai kuulla Hillevin matkustaneen
tuntemattomille teille Mr Hopkins’in kanssa. Mutta tämä uutinen tuotti
enemmän iloa kuin surua Herbertille. Hän saattoi silloin käydä käsiksi
siihen asiaan, joka oli hänen tännetulonsa oikea aihe.
Hän aloitti sanomalla Toinin varmaan hyvin käsittäneen, kuinka
suuren erehdyksen, jopa rikoksen, hän silloin oli tehnyt, kun haki
avioeroa Toinista. Hän oli ollut sokea, sokeampi kuin tuskin koskaan
elämässään. Ja hän oli valmis polvillaan pyytämään Toinilta tuota tekoa
anteeksi, vaikka hyvin tiesikin Toinin jo aikoja sitten antaneen hänen
pyytämättänsäkin kaikki anteeksi. Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä
olemassa, jolla hän saattoi nuo suuret hairahduksensa sovittaa. Ja jos
se kävisi päinsä, niin olisi se hänen elämänsä suurimpia saavutuksia,
semmoinen, joka varmasti tyydyttäisi heitä kaikkia: Toinia, Reinoa ja
häntä itseään, sillä se tuottaisi etupäässä omantunnon rauhan hänelle
ja sen mukana myöskin onnea heille kaikille. Varsinkin olisi se onneksi
heidän ainoalle lapselleen, joka oli lujana yhdyssiteenä heidän
välillään ja joka varmasti olisi tyytyväinen, ettei heidän suhteessaan
olisi mitään, joka loukkaisi hänen sydämensä arimpia, hellimpiä
tunteita. Ja Herbert lopetti sanomalla, että Toini näistä sanoista
varmaan jo käsitti, mitä hän nyt tarkoitti.
Toini ymmärsikin kaikki hyvin. Hän kävi miettiväiseksi, vaikka hänen
kasvoilleen tulikin kaunis, tyytyväinen ilme. Hetkisen kuluttua hän
sanoi:
Herbert hyvä! Minun on kuitenkin ensin ilmaistava sinulle eräs
salaisuus.
Herbert hämmästyi ja kysyi nopeasti:
— Mikä se on?
Toini jatkoi:
— Minä olin aikonut pitää tämän asian salassa, mutta puhun siitä nyt;
ehkä se on velvollisuutenikin. Minä sain näet Hilleviltä kirjeen, hyvin
merkillisen kirjeen hänen poistuessaan luotasi. Ja siinä kirjeessä hän
ilmoitti minulle, ettei hän koskaan aio antaa sinulle avioeroa.
Herbertin jännitys laukesi ja hän naurahti:
— Sen asian ratkaisee laki helposti. Ilmoitus lehtiin, ja ellei hän
määräajan kuluessa palaa kotiin, niin on asia selvä.
— Olkoon niin! — puuttui Toini jälleen puheeseen. — Mutta pyydän sinua,
Herbert, kuuntelemaan minua edelleen. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi
pyydän, ettet sanoistani loukkaantuisi. Sinä tiedät, kuinka paljon olen
sinua rakastanut ja kunnioittanut. Ja kun myös olet nähnyt, kuinka
paljon olen sinulle anteeksi antanut, vieläpä äärettömästi kärsittyäni
sinun tähtesi, niin ymmärrät hyvin, että olen sinua paljon säälinyt ja
säälin vieläkin siinä määrin, että varmasti tässä tunteessa huomaat
paljon vielä piilevän kiintymystä sinuun. Mutta — ja minun täytyy nyt
sanoa mutta — sinä tiedät ehkä myös, kuinka vakava käsitys minulla
on avioliitosta. Minusta se on niin pyhä asia, ettei siitä saa tehdä
pilkkaa leikkimällä sillä kuin jollakin joutavanpäiväisellä pelillä.
Voi olla niin, että se usein on arpapeliä, mutta se riippuu meistä
ihmisistä itsestämme. Siksi minä häpeäisin ryhtyä uudelleen — kuinka
sanoisinkaan, — tuohon onnen etsintään, jolla mahdollisesti jälleen
turmelisin toisen ihmisen onnen, jollei muuten, niin riistämällä
häneltä vapauden. Eiköhän siis olisi parempi, että eläisimme kauniisti
kuin veli ja sisar, sinun pitäessäsi minun kotiani omanasi, jossa
saat käydä milloin haluat ja nähdä poikamme, meidän rakkaan Reinomme,
milloin toisen, milloin toisen sylissä, meidän häntä yhteisesti
kasvattaessamme yhteiseksi iloksemme elämässä.
Herbertin pää oli painunut alas, yhä syvemmälle, kuta pitemmälle Toinin
puhe jatkui, ja kun Toini oli lopettanut, sanoi hän melkein kuiskaten:
— Kuinka kauniisti sinä, Toini, puhut.
Ja hän lankesi Toinin eteen polvilleen ja suuteli Toinin molempia
käsiä. Ja Toini otti Herbertin pään käsiensä väliin ja suuteli
Herbertiä otsalle.
Herbert nousi silloin ja lausui:
— Nyt vasta näen, mikä aarre sinä, Toini, olet. Ja minä, hullu, kadotin
tämän aarteen! Mutta, — nyt sanon minäkin mutta, — minä tyydyn sinun
päätökseesi, niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin. Ja minä tahdon
ansaita sinun rakkautesi neuvomallasi tavalla. Tahdon elää lähelläsi,
tahdon nauttia sydämesi lämmöstä ja tahdon sinun puolestasi uhrata
rakkauteni, tulevaisuuteni, koko elämäni.
Tapahtukoon sitten niin kuin sinä tahdot.
* * * * *
Herbertin lähdettyä tuntui Toinista aivan kuin hänen sielunsa olisi
kirkastunut ja autuaallinen rauha tulvahtanut hänen poveensa. Hän näki,
että Herbertkin oli saanut sydämeensä saman onnen tunteen. Ja kuin
korkeamman voiman käskystä hän riensi painamaan suudelman poikansa
otsalle tämän nukkuessa punaposkisena sikeätä unta.
Reino se oikeastaan oli yhdistänyt heidät kaikki kolme jälleen. Mikä
oli särkynyt, muuttui ehjäksi. Haavoista hävisi kipu ja ne kasvoivat
umpeen vähitellen. Suonissa alkoi juosta virkistävä elämän virta.
Synkkien pilvien välistä puhkesi esiin valtava sädekimppu, joka aivan
häikäisi väsyneen, kolkon katseen, joka nyt kiitollisena kohosi kohti
korkeutta. Ja sieltä soi vastaan suloinen soitto. Kauniina kaikui maan
päälle sovinnon lempeä laulu.