Mitä oli Toinin nyt tehtävä?
Oli vain yksi ainoa keino: matkustaa poikansa kanssa ulkomaille.
Herbert tietenkään ei tahtonut enää asua kotona. Hillevi oli
kaupungissa nyt. Hänen kanssaan seurusteli Herbert, milloin voi,
kunnes Korkeimman Oikeuden päätös oli tullut. Pian oli sitten valmis
Tuomiokapitulinkin antama erokirja. Ja sen jälkeen vihittäisiin Herbert
ja Hillevi varmaan hyvin pian.
Eikä luultavasti kestäisi kauan, ennenkuin Toinin äiti ja kanslianeuvos
Urpo viettäisivät häitään. Ne olivat ehkä vieläkin lähempänä. Ettei
näissä tarvitsisi olla läsnä, — edellisistä ei voinut olla puhettakaan,
— päätti Toini niin pian kuin suinkin suoriutua matkalle. Dresdeniin
aikoi hän lähteä poikansa ja yhden palvelijattaren seurassa viipyäkseen
siellä vuoden tahi kaksi.
Äidistä hän saattoi näyttää kovasydämiseltä, kun näin poistui aivan
tahallaan. Mutta hän ei voinut, ei voinut parhaimmallakaan tahdolla
jäädä. Elämä oli hänestä niin raskasta, semmoinen painostava ilmapiiri
vallitsi hänen ympärillään, semmoinen kammo hänen sydämessään, että
hänen täytyi saada haihduttaa suruaan ulkomailla, levätä, virkistäytyä
vieraissa oloissa. Kotimaa tuntui kuin karkoittavan hänet pois
helmastaan.
Rakkaus riennätti asiainmenoa niin, että pesän jakokin ennen Toinin
lähtöä tuli nopeasti suoritetuksi. Herbert oli tässä asiassa hyvin
vaatimaton, suostuvainen melkein kaikkeen, olisipa voinut sanoa häntä
melkein jalomieliseksikin. Jos Toini olisi ollut vähänkin syyllinen,
olisi Herbert voinut vaatia ehkä paljonkin rikkaan konsulivainajan
pesästä, mutta nyt oli asianlaita päinvastainen. Entisenä asianajajana
hän tiesi sen varsin hyvin ja koska hänellä oli sekä omat varansa että
virkansa, niin tyytyi hän mahdollisimman vähään. Ovelana miehenä tiesi
hän kuitenkin, että mahdollisesti oli hänen osalleen vastaisuudessa
vielä jotakin tuleva, kun kanslianeuvos saisi Toinin äidin, hän itse
taas kanslianeuvoksen tyttären tämän ensimmäisestä avioliitosta.
Siinä oli omituinen sukulaisuussuhde, ehkä hyvinkin pulmallinen
perintökysymys tulevaisuudessa.
Mutta kuka sitä nyt ajatteli?! Rakkaus, tuo voimakas vipusin,
ponnahutti kaikki oman mielensä mukaan. Järki oli silloin hyvin
kaukana, kaukana nuorista, mutta vanhemmatkin oli se oikullisena kuin
ainakin kietonut nuottaansa, aivan kuin hämähäkki kietoo surisevan
kärpäsen seittiinsä.
Kun Toini meni jäähyväisille äitinsä luo, niin oli hän suorastaan
liikutettu äitinsä hellyydestä. Kanslianeuvos ei nyt ollut siellä ja
häntä vastaan tuulahti kaukaisen lapsuuden ajan herttaisuus ja lämpö.
Yrjökin istui hetkisen heidän seurassaan. Ja kun Toini sattumalta puhui
isästään katsellessaan isän kuvaa seinällä, niin pillahti hänen äitinsä
itkemään. Mitä Toini lieneekin silloin ajatellut äitinsä uudesta
avioliitosta, niin tekivät nämä äidin kyyneleet hyvän vaikutuksen.
Hän oli heti valmis anteeksi antamaan äitinsä teon, varsinkin kun
tämä sitten alkoi niin kauniisti, suorastaan ylistellen puhua
miesvainajastaan. Oliko ehkä sittenkin kanslianeuvos Urpo hänelle vain
vanhuuden tuki, seurakumppani, kun hänen lapsensa, molemmat, olisivat
kaukana hänestä. Voihan hän nyt saada Toininkin ja Reinon luokseen,
jos niin tahtoi, mutta toista oli sittenkin oma mies. Voivathan hekin,
Toini varsinkin, jälleen joutua pois, ja silloin olisi äiti taas ollut
yksin. Näin koetti Toini tulkita äitinsä ajatukset, kääntää kaikki
parhain päin.
Äidin suhteesta tulevaan mieheensä oli Toinin vaikea mitään
päätellä. Hän toivoi heille kaikkea parasta, mutta ei voinut torjua
luotaan ajatusta, että aineelliset edut olivat olleet määräävinä
kanslianeuvoksen taholta. Ei niin, ettei hänen äidillään olisi vielä
ollut kaikkia hyvän, vieläpä miellyttävänkin puolison avuja, mutta
sydämestään ei Toini voinut antaa hyväksymistään äitinsä avioliitolle.
Olipa hänen melkein sääli äitiään.
Lisäksi tuntui Toinista loukkaavaltakin, että juuri Hillevin isä
tulisi hänen isintimäkseen. Hänestä tuntui kuin tähän sukulaisuuteen
aina jäisi jotakin särähtelevää, rikkinäistä, semmoista, jota ei
siitä koskaan saisi poistetuksi. Siinä oli jotakin samantapaista kuin
haljenneessa kristallimaljakossa, jota ei koskaan saa korjatuksi.
Halkeama tulisi siinä aina näkymään. Niin oli käynyt hänen ja Hillevin
välisen ystävyyden, näin surulliselta tuntui äidin uuden avioliiton
johdosta syntynyt tilanne.
Eikö elämässä sitten koskaan ole mitään ehjää, mitään kestävää ihmisten
välillä, ei edes vanhempien ja heidän lastensa välillä?
* * * * *
Oli sateinen päivä, kun Toini poikansa ja palvelijattarensa kanssa
ajoi laivarantaan. Hän oli itse pyytänyt, ettei kukaan tulisi heitä
saattamaan. Oli virka-aika ja kanslianeuvoksen sattui olemaan vaikea
päästä irti toimestaan. Äiti taas oli saanut noidannuolen selkäänsä ja
hänen oli vaikea liikkua. Sattui Toinin mielestä siis hyvin siinäkin
suhteessa, että sai lähteä näin huomaamatta.
Kuinka erilainen olikaan tämä lähtö nyt häämatkalle lähtöön verrattuna!
Silloin valoista ja ystäviä saattamassa, nyt itki taivaskin eikä yhtään
saattajaa! Oli, oli sittenkin yksi: — hyvä omatunto. Ja se seurasi
mukanakin aina, aina perille asti.
Olipa lisäksi vielä toinenkin, joka seurasi mukana ja jossa ei vilppiä,
ei petosta, ei uskottomuutta ollut. Se oli Reino-poikanen, tuo aina
levollinen ja kiltti lapsi, joka jo ajatuksin ja puhein oli mukana sekä
siinä, missä tarvittiin että siinä, missä olisi ollut parempi pysyä
tieltä poissa. Mutta ellei hän siinä olisi ollut, olisi häntä sittenkin
kaivattu. Äidin ainoa, ainoa lohduttaja!
He olivat yläsalongissa. Poikanen seisoi penkillä ja katseli ulos
ikkunasta ihmisiä, jotka liikkuivat kannella ja laiturilla. Hän olisi
tahtonut olla ulkona, mutta vesi valui virtanaan laivan katoksesta ja
ihmiset olivat sateenvarjojen peitossa. Kaupunki oli harmaassa sumussa,
talojakaan ei paljon näkynyt. Vallitsi kolea, kolkko sää. Värisytti
sekä ruumista että sielua, — sielua varsinkin, joka tunsi olevansa
yksinäinen henki maailman kaikkeudessa.
— Miksi näin sataa? — kysyi poika.
— Taivas itkee, — osasi äiti vain vastata.
— Miksi taivas itkee? — uteli lapsi vielä.
— Ihmisten pahuutta, — oli luonnollinen vastaus.
— Mitä Reino on tehnyt pahaa, kun taivas itkee?
— Ei Reino nyt ole mitään pahaa tehnyt. Reino on ollut kiltti tänään.
— Mitäs pahaa äiti on tehnyt?
— Sen vain Jumala tietää.
— Entä Katri? Mitä pahaa Katri on tehnyt? (Katri oli heidän
palvelijattarensa).
— Katri itki, kun me lähdimme ulkomaille.
— Mitäs pahaa siinä on?
— Meidän pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon.
Samassa tuli Katri sisään ja sai Reinolta kuulla:
— Katrin pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon, niin lakkaa
satamasta.
Salongissa olleet muut matkustajat purskahtivat nauruun. Reino katseli
heitä ihmeissään ja peitti ujostellen kasvonsa. Ihmetellen sanoi Katri
hänelle hiljakseen:
— Mitä se Reino viisastelee?
Laiva irtaantui jo laiturista ja kääntyi merelle päin. Pian olivat
tutut rantaseudut kadonneet näkyvistä ja ulappa levisi eteen harmaana
seinänä. Oli tyyni. Laiva kiiti tasaisesti eteenpäin, mutta raukeus
vallitsi matkustajissa. Näin eteni matka puoliväliin Suomenlahtea, kun
melkein kuin taikaiskusta sade taukosi ja vähän ajan kuluttua alkoi
päivä paistaa. Sininen, kirkas taivas alkoi siintää ja aurinko lämmitti
niin, että märkä laivan kansi höyrysi.
Syntyi iloa ja vilkkautta matkustajien kesken. Kaikki pukeutuivat
istuakseen ulkona nauttimassa meren virkistävästä raikkaudesta. Kun
Reinokin vietiin ulos, lausahti hän rikkiviisaasti äidilleen kaikkien
kuullen:
— Äiti! Katri alistui nyt nurisematta Jumalan tahtoon ja sade lakkasi.
— Niin, poikani, niin! — sanoi Toini hymyillen ja silitti Reinon
päätä sydämellisen riemun kuvastuessa lähellä olevien matkustajien
kirkastuneilta kasvoilta. Näiden joukossa oli myöskin muuan vanhahko
herra, nähtävästi pappi, joka silloin puhkesi sanoihin:
— Suurimmat totuudet, kauneimmat sanat saamme useimmiten kuulla lasten
suusta, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen.
Ja samalla hän kohotti kunnioittavasti hattuaan Toinille.