Viimeisinä aikoina, näinä Toinille surullisina viikkoina, ei
konsulinrouva Karppi ollut usein käynyt tyttärensä luona. Se ihmetytti
Toinia kovin. Mutta muuta syytä ei hän siihen löytänyt kuin sen, että
hän itsekin tähän aikaan harvoin näyttäytyi äidilleen, sillä hän ei
tahtonut omalla murheellaan, ei edes alakuloisella ulkomuodollaan
surettaa äitiään.
Nyt, kun Hillevi oli palannut kotiin, oli asianlaita toisin, varsinkin
viimeisten suurten tapahtumain jälkeen. Nyt tunsi Toini suorastaan
velvollisuudekseen mennä äitinsä luo. Ja hän tahtoi ehtiä sinne
ennenkuin kanslianeuvos Urvon kautta salaisuus olisi tullut äidin
tietoon.
Toini tiesi hyvin, että kanslianeuvos Urpo usein kävi hänen äitinsä
luona, välistä vietti siellä koko illankin. Mutta olivathan molemmat
leskiä ja lisäksi heillä oli paljon yhteistä vielä niiltä ajoilta,
jolloin kanslianeuvos selvitti isävainajan pesän, jääden senkin jälkeen
kaikkien liikeasioiden ylivalvojaksi.
Raskasta oli Toinin kuitenkin nyt mennä vanhaan lapsuuden kotiinsa
tämmöinen asia sydämellään. Näin hän ei ollut koskaan luullut käyvän.
Mitä olisikaan isä nyt sanonut, jos olisi elänyt? Hän oli naittanut
ainoan tyttärensä, mitä parhaimmassa uskossa ja hyvin paljon toivoen.
Etevän, arvokkaan ja kunnollisen miehen oli hän Toinille hankkinut. Tuo
kesä Baden-Badenissa oli ollut niin kaunis, niin lämmin, niin valoisa
tulevaisuuteenkin nähden, että isä ja äiti saattoivat vain iloita siitä.
Isä oli nyt kuollut. Ehkä oli hyväkin, että hän oli päässyt näkemästä
näitä surkeita seurauksia, näitä ikäviä aikoja. Mutta äiti? Hän oli
jäljellä. Häntä oli kovin sääli. Vaikka hän ei vielä aivan vanha
ollutkaan, vieläpä näytti hyvinkin nuorekkaalta ja reippaalta, niin
olisi ollut hyvä, jos hän eläessään olisi säästynyt osallistumasta
tyttärensä onnettomuuteen.
Ja Yrjö? Hänkin näkisi sisarensa haaksirikon. Hänhän alkoi jo lähetä
miehen ikää ja oli juuri pääsemässä opintomatkalleen ulkomaille.
Mahtoikohan häneenkin tämä Toinin asia koskea kipeästi? Tämmöinen
avioerojuttu ihan hävetti Toinia, mutta olivathan ihmisten mielipiteet
viime aikoina paljon muuttuneet siinäkin suhteessa, niin että sitä
monet pitivät melkein luonnollisena asiana, elleivät mies ja vaimo
sopineet yhteen. Mutta erota pelkän eripuraisuuden tähden, — se oli jo
jotakin semmoista niin kuin koirat tappelevat luupalasta. Luulikohan
Yrjö sisarensa ja tämän miehen elämää jotenkin tämmöiseksi?
Jospa kukaan olisi tietänyt, kuinka vaikeata Toinin oli mennä äitinsä
luo? Mutta hänen oli mentävä ennemmin tahi myöhemmin.
Kun hän tuli sinne, oli kanslianeuvos Urpo siellä. Oli kuitenkin jo
mahdotonta kääntyä takaisin, vaikka Toini olisi tahtonut tavata äitinsä
kahden kesken, puhella hänen kanssaan tuottavasti, käsi kädessä.
Mutta kun Toini ilmestyi huoneen ovelle, niin nousi hänen äitinsä
ylös ja melkein juoksi häntä vastaan avosylin. Tämä tavallisuudesta
poikkeava tapa aivan hämmästytti Toinia sitäkin enemmän, kun äiti
lisäksi heti suuteli häntä. Samoin oli kanslianeuvos noussut paikaltaan
ja astui Toinia vastaan puristamaan hänen kättänsä.
Tästä arvasi Toini heti, ettei hänen »salaisuutensa» ollutkaan enää
salaisuus hänen äidilleen eikä siis kanslianeuvoksellekaan. Ja tämä
otaksuminen saikin heti vahvistuksen Toinin äidin sanoista:
— Minä tiedän kyllä jo kaikki.
Tämä oli siis myötätunnon osoitus Toinille, tuo lämmin vastaanotto.
Se oli samalla kuin surunvalitus. Mutta mistä johtui tuo omituinen
hilpeys noissa molemmissa vastaanottajissa. Se jäi Toinille vielä
arvoitukseksi. Ja se ihmetytti häntä kovin.
Aluksi huomasi Toini, että häntä tahdottiin kaikella tavoin lohduttaa.
Asiahan oli kovin ikävä, mutta semmoistahan tapahtuu tähän maailman
aikaan hyvin usein. Erehdykset näissä asioissa ovat aina mahdollisia
eikä niitä voi koskaan välttää. Avioliitto on kuin arpapeliä. Voi saada
voiton, mutta useimmiten tulee tyhjä arpa. Pitää vain osata suhtautua
tähän peliin kylmäverisesti.
Tämä oli kyllä kanslianeuvoksen selitystä, mutta konsulin rouva
kuunteli sitä »kylmäverisesti» sittenkin. Sekä Toini että hänen
äitinsä muistivat, että kanslianeuvos oli saanut tyhjän arvan Hillevin
äidin naituaan ja että tämä selitys varmaan viittasi siihen, mutta
Toinia ihmetytti kuitenkin hänen äitinsä omituinen, aivan outo
välinpitämättömyys tällä kertaa, äiti kun ennen aina kaikkia kohtaan
oli osoittanut harvinaista, ihan silmiinpistävää, lämmintä myötätuntoa.
Ja tämä ihan kauhistutti Toinia. Hän luuli varmasti jo kadottaneensa
oman hellän äitinsä rakkauden ja tunsi itsensä melkein jo syylliseksi
omaan onnettomuuteensa.
Mutta sitten kääntyi puhe vähitellen toisaanne. Tuli puhe äidin omasta
asemasta, hänen yksinäisyydestään, varsinkin kun Yrjö piakkoin tulisi
matkustamaan Englantiin. Ja sitten liittyi tähän vielä kanslianeuvos
Urpokin, hänen likeinen suhteensa heidän asioihinsa ja hänenkin
yksinäisyytensä elämässä, yht'äkkiä sai Toini sitten kuulla äitinsä
ilmoittavan:
— Toini rakas! Minulla on sinulle uutinen kerrottavana.
— Niin, — sanoi vain kanslianeuvos.
Toinin sydän sykki niin, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän alkoi jo
aavistaa ja odotti ääneti, hämmästyneenä.
— Me aiomme solmia avioliiton nyt, me kaksi, — sanoi Toinin äiti,
istuutui kanslianeuvoksen viereen ja otti häntä kädestä.
— Niin, — sanoi taas kanslianeuvos ja taputti Toinin äitiä kädelle.
Toini ei tietänyt ensin mitä tehdä. Hänen sydämensä oli niin
kukkurallaan surua entisestään, ja nyt se oli jo valua yli äänensä.
Hänen oli melkein mahdoton pidättää kyyneleitään, mutta hän nousi, meni
suutelemaan äitiään ja puristi vuorostaan kanslianeuvoksen kättä.
Toini käsitti nyt, mistä tuo äskeinen hilpeys johtui hänen astuessaan
huoneeseen, mutta iloa tämä uutinen ei hänessä synnyttänyt.
Päinvastoin hänen teki melkein mieli paeta heti pois vanhasta
lapsuuden kodistaan. Hän ei saanut vieläkään mitään sanotuksi, joka
olisi herättänyt vilkkaampaa keskustelua heidän välillään. Sen vuoksi
alkoi kanslianeuvos kosketella toista asiaa, jonka hän otaksui muun
lisäksi painostavan Toinia, asiaa, josta Toini itse oli hyvinkin
selvillä ja joka ei häntä lainkaan huolestuttanut. Se oli hänen
vastainen toimeentulonsa, hänen elämänsä aineellinen puoli. Ja kun sitä
kosketteli myöskin hänen äitinsä, niin se jo loukkasi Toinia.
Minä tiedän sen kyllä eikä se minua sureta, — sanoi hän. — Älkäämme
puhuko siitä!
Oli aivan mahdotonta saada iloista tunnelmaa syntymään. Se
pahoitti yhtä paljon Toinia kuin hänen äitiään ja kanslianeuvosta,
nämä kun käsittivät asian niin, ettei Toini hyväksynyt heidän
avioliittopäätöstään. Toini puolestaan oli pahoillaan siitä, että
käytöksellään loukkasi heitä, vaikk'ei se suinkaan ollut hänen
tarkoituksensa. Hänen maljansa oli kuitenkin niin täysi, että hänen
täytyi päästä täältä pois kotiinsa. Hän syytti Reinon olevan vähän
huonovointisen ja nousi lähteäkseen. Hän tunsi olevansa epäkohtelias ja
pyysi anteeksi hyvästellessään äitiään ja hänen tulevaa miestään, omaa
tulevaa isintimäänsä!
Jumala! Jumala!
Äitikin siis! Hänen oma, hellä, rakas äitinsä, jota hän aina oli
kunnioittanut! Olivatko nuo »vanhukset» todellakin rakastuneet
toisiinsa? Tämmöisiäkö asioita tuo »rakkaus» voi aikaansaada? Näinkö
vielä vanhemmallakin iällä voi unhoittaa henkilön, jota on rakastanut
ja kunnioittanut, jonka kanssa on vuosikymmeniä yhdessä elänyt, jonka
on kyyneleillä vain parisen vuotta sitten hautaan saattanut? Leski,
jo mummo, ja tytär, joka on pakahtua kyyneleihin, kuolla surusta, kun
hänen miehensä on ollut uskoton ja päättänyt ottaa avioeron mennäkseen
naimisiin vaimonsa parhaimman ystävättären kanssa! Voiko ajatella sen
traagillisempaa elämänkohtaloa?!
Jumala! Jumala!
Hoiperrellen palasi Toini kotiinsa. Hän riisuutui nopeasti, juoksi
pikku poikansa luokse ja lankesi kädet ristissä polvilleen hänen
vuoteensa eteen, mutta raukesi pitkälleen lattialle.
Hänen maljansa oli täysi.