Taivas alkoi yhä enemmän pimetä Toinilta. Mustia, synkkiä pilviä
kasaantui hänen päälleen kasaantumistaan. Eikä ketään hänellä ollut,
jonka kanssa hän olisi tahtonut neuvotella. Kenellekään ei hän tahtonut
surujaan ilmaista. Hän istui vain allapäin, surumielisenä, pikku Reinon
kanssa, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa heidän kodissaan.
Seuraavana päivänä jo Hillevin käynnin jälkeen sai hän vastattavakseen
miehensä Korkeimpaan Oikeuteen antaman avioeroanomuksen. Luettuaan sen
huomasi Toini, että häntä syytettiin pääasiallisesti eripuraisuudesta.
Eripuraisuudesta! Hänkö, Toini, oli ollut eripurainen? Hän, joka oli
ollut hiljainen ja nöyrä, anteeksiantavainen, alistuvainen, valmis
vaikka mihin sen puolesta, jota rakasti, uhraamaan henkensäkin
ystävänsä puolesta? Oi, hän olisi voinut kuolla kuin karitsa
teurastajan veitsi kurkussaan, ääntäkään päästämättä, vain rukoileva,
melkeinpä kiitollinen katse sammuvissa silmissään! Jumala, Jumala! Eikö
ole mitään oikeutta maailmassa?
Ennenkuin meni asianajajan luo kirjoituttamaan vastausta tahtoi
Toini kuitenkin tavata miehensä. Kahdesta asiasta piti hänen saada
Herbertiltä selvyyttä. Silloin olisi hän selvillä kaikesta muustakin.
Herbert oli sinä päivänä taas kauan poissa. Hän oli ilmoittanut,
ettei tulisi päivälliseksikään kotiin. Tulisi siis ikävä ilta monessa
suhteessa. Toini arvasi, että Herbert tiesi tuon avioeroanomuksen
saapumisesta Toinille ja että hänen miehensä ehkä senkin tähden pysyi
poissa kotoa välttääkseen ikävää yhteentörmäystä. Itsekin hän tätä
pelkäsi, mutta odotti miehensä tuloa sittenkin saadakseen asian yhä
likemmäksi päätöstään.
Herbertin tultua kysyi Toini:
— Saanko puhua kanssasi muutaman sanan?
— Mistä niin? — kysyi Herbert lyhyesti.
Toini selitti saaneensa avioeroanomuksen ja lausui:
— Pari kysymystä vain ennenkuin siihen vastaan. Ensimmäinen on: Aiotko
mennä uusiin naimisiin?
— Aion, — vastasi Herbert.
— Hillevin kanssa siis? — kysyi Toini sykki sydämin.
— Niin, tuli jälleen lyhyt vastaus.
— Siinä kohden suostun siis heti, sai Toini sanotuksi. — Hillevihän
on ollut parhain ystäväni tähän saakka. Hänen hyväkseen uhraan siis
kaikki, kaikki. Mutta yhdellä ehdolla, ja se on se toinen kysymys.
— Mikä se on? — kysyi Herbert.
— Se on se, — nyyhkytti Toini, — että minä saan pitää poikamme.
— Suostun, — vastasi Herbert jälleen kylmästi kuin jossakin
virallisessa kuulustelussa.
Ja hän nousi paikaltaan pitäen heidän keskustelunsa päättyneenä.
Toini ei voinut enää hillitä itseään. Hänkin nousi, juoksi pois
huoneesta ja heittäytyi salissa kasvoilleen sohvatyynyyn, jonka kasteli
märäksi kauan vuotavalla kyynelvirralla.
Eniten hän itki elämän viheliäisyyttä maan päällä, vilppiä ja petosta
siinä olennossa, jota sanotaan ihmiseksi. Ja hän rupesi jälleen
miettimään rakkauden ja ystävyyden keskinäistä suhdetta ja niiden
sisäistä arvoa. Mitä on se rakkaus, jonka puolesta mies näin uhraa
vaimonsa, isä lapsensa, heittäen heidät luotaan kuin joutavan, kuluneen
esineen? Mitä on se ystävyys, joka vain oman, itsekkään intohimonsa
tähden riistää toiselta sen, mikä tälle on kallista, tahraten pyhimmät
tunteet, katkaisten hellät sydämensiteet kuin mitättömän nuoranpätkän?
Eikö siis mitään pyhää ole enää ihmisessä? Onko Jumalan kuva hänestä jo
kokonaan kadonnut? Vai onko Jumala itse luomastaan maailmasta kuollut?
Toini tunsi todellakin nyt olevansa kaikkien hylkäämä. Mieheltään hän
ei enää tarvinnut mitään selityksiä, — lohdutuksesta ei voinut olla
puhettakaan. Jäljellä oli vielä hänen äitinsä. Mitä hän sanoo? Tämä
oli hänellekin varmaan suuri yllätys, sillä eihän hänen kanssaan ollut
koskaan ollut mitään puhetta Toinin ja Herbertin »eripuraisuudesta».
Ei ollut Toini itse ainakaan hiiskunut siitä mitään eikä ollut äiti
kertaakaan hiiskunut semmoisesta keltään toiseltakaan kuulleensa. Mitä
oli hän siis sanova?
Mutta mitä oli Hillevi ensin sanova tämän viimeisen tapauksen
jälkeen, josta hän varmaan heti oli saanut tiedon Herbertiltä. Miltä
näytti hän nyt viimeisen kohtauksensa jälkeen Toinin kanssa? Se oli
kiintoisa kohta. Nyt, jos koskaan, piti kaikki tulla ilmi. Tekosyillä,
verukkeilla, kiertelyillä ei ollut enää tilaa missään.
Hillevi parka! Semmoinenko siis oli hänen uskollinen, vilpitön
ystävyytensä, josta Toini oli näin kauan uskollisesti pitänyt kiinni?
Seuraavana päivänä sai Toini Hilleviltä kirjeen. Hillevi siis ei itse
enää ilennyt näyttäytyä Toinille.
Hillevi kirjoitti:
»Rakkahin Toini!
Lankean polvilleni eteesi, sillä olen varma, että jo tiedät kaikki.
Mutta tiedän myöskin, että annat minulle anteeksi, eikö niin, kun saat
kuulla, että olen mielettömästi rakastunut mieheesi niinkuin hänkin
vakuuttaa olevansa minuun. — Olet kentiesi aavistanut, että olen ollut
Herbertiin mieltynyt melkein jo lapsuuteni vuosilta asti, — siitä
lähtien, kun tanssin ensimmäisen valssin hänen kanssaan vanhempiesi
kotona. Sitten minä kadehdin sinua, kun sinä sait hänet, nuori
sydämeni oli aivan murtunut. En tietänyt, jaksaisinko enää elääkään.
Sen tähden olin sitten niin tyytyväinen, kun pääsin pois Ranskaan,
sillä toivoin haavani siellä paranevan. — Tämä kuulostaa varmaan hyvin
uskomattomalta, mutta kaikki on totta, mitä sanon. — Sitten kävi
niin, että näin Herbertin jälleen Aix-les-Bains'issä, ja silloin,
niin, silloin leimahti liekki uudelleen sydämessäni. Me huomasimme
rakastavamme toisiamme. Ja kun hän ilmaisi minulle, ettei ollutkaan
löytänyt onneaan sinun kanssasi, niin luulin minä, että minulla oli
oikeus tulla hänen vaimokseen, varsinkin kun kotiin tultuani näin,
että sinäkin tunsit olevasi onneton. Tiesin sitä paitsi, ettei uhraus
minun puoleltani johtaisi suotuisaan tulokseen sinun hyväksesi,
pikemmin päinvastoin.
Tämän selityksen jälkeen toivon, että ymmärrät minua oikein ja annat
minulle anteeksi, jos olen tuottanut sinulle surua. Toivon samalla
myöskin, että saan olla ystävättäresi niinkuin ennen ja että me
molemmat pelkäämättä, sankarillisesti otamme vastaan sen, minkä
_kohtalo_ meille elämässä suo.
Sinun oma Hillevisi».
Sana »kohtalo» oli alleviivattu. Järjellä ja omallatunnolla ei siis
ollut tässä mitään tekemistä Hillevin taholla.
Asia oli siis selvä. Toini oli päättänyt olla vastustamatta
avioeroanomusta, toisin sanoen, päättänyt ilman muuta luovuttaa
Herbertin Hilleville, »parhaimmalle ystävättärelleen».
Se oli hänestä sydäntä särkevää, mutta muu ei auttanut. Hänen täytyi
tehdä niin. Hänen mielestään Jumala tahtoi koetella häntä tällä
suurella kärsimyksellä.
Seuraavana päivänä hän päätti mennä puhumaan tästä asiasta äidilleen.