IV

Toini oli alussa, Herbertin ollessa Aix-les-Bains'issä, saanut

mieheltään kirjeitä aina muutaman päivän kuluttua. Ja niistä ei

Toini saanut minkäänlaista aihetta epäilyksiin. Mutta sitten tuli

tuo yhteinen kortti Abbaye de Hautecombe'sta, ja se oli tavallaan

kohtalokas Hilleville, Herbertille ja Toinille. Sillä kirjeet, jotka

Toini sen jälkeen sai mieheltään ja Hilleviltä, todistivat, etteivät

he olleet suoria, vaan että heidän puoleltaan paljon oli jätetty

kertomatta. Sen saattoi Toini usein lukea rivien välistä. Hänelle oli

ollut ehkä vielä suurempi yllätys kuin Herbertille, että Hillevikin

oli tullut Aix-les-Bains'iin, sillä siitä matkasta hän ei ollut mitään

kuullut Hillevin isältä yhtä vähän kuin siitäkään, että Hillevillä

oli koulutoveri Chambéryssa, jonka luokse hän olisi ollut aikeissa

matkustaa. Oliko siis tuo matka tapahtunut isän tietämättä vai oliko

se kokonaan tekaistu juttu asian oikean laidan salaamiseksi? Siinä

ensimmäinen ikävä vaikutus. Mutta sitä ei Toini yrittänytkään hälventää

hankkimalla selvyyttä tähän asiaan kanslianeuvos Urvolta. Sitä ei

hänen omatuntonsa sallinut. Hänestä tuommoinen menettely tuntui kovin

halpamaiselta. Ja hän piti koko asian omana salaisuutenaan.

Mutta kun Herbert sitten, matkansa tähden Chamonix'hin, viivähti pari

päivää yli ajan, jonka oli kotiatuloaan varten aiemmin määrännyt, niin

silloin alkoivat Toinin epäilykset vahvistua. Hän sai kirjeistä kyllä

tietää, että tuo tuntematon Lisette Barodet oli heidän seurassaan,

mutta se ei tuottanut huojennusta hänelle. Senvuoksi hän kovin

levottomin mielin odottikin miehensä kotiinpaluuta.

Toinin aavistukset näyttäytyivätkin oikeiksi. Herbert ei ollut lainkaan

enää entisensä tapainen. Hän oli kovin hermostunut käytökseltään,

mutta, salaten asian oikean laidan, selitti sen johtuvan kylvyistä,

jotka olivat olleet kovin rasittavat, ja laiminlyödystä työajasta,

jonka johdosta hänellä muka oli paljon jäljelle jäänyttä työtä. Ja tämä

hermostuneisuus puhkesi sitten viatonta Toinia vastaan, jonka kuorma

tuli entistä raskaammaksi.

Kaikki siis ei ollut nyt niinkuin olla piti. Mutta pahinta oli, että

Herbertin välinpitämättömyys vaimoaan kohtaan yhä kasvoi ja että hän

laiminlöi vaimoaan siinä määrin, että tästä välistä tuntui, kuin

Herbert suorastaan olisi halveksinut häntä. Siitä taas johtui, että

kyyneleet usein täyttivät nöyrästi kärsivän Toinin silmät, mutta sen

sijaan, että hän olisi saanut sääliä osakseen, suututti itku vain hänen

miestään, joka silloin jätti hänet yksin suruineen, koska muka ei

sietänyt nähdä naisten turhanpäiten itkevän. Ja silloin poistui Herbert

tavallisesti pitkäksi aikaa, etsien toverien seuraa ja viettäen heidän

kanssaan iltansa jossakin ravintolassa.

Joku valoisampi hetki heidän välillään tuli vain, jos Herbert sattui

puhumaan Hillevistä. Silloin Toini huomasi paikalla, että Herbertin

katse kirkastui, ja aivan kuin olisi jonkin uutisen tietänyt hän lausui

iloisena Toinille:

— Mitä sinä suret? Muutaman viikon kuluttua saat varmaan jo parhaimman

ystävättäresi jälleen kotiin.

Hillevi oli — hyvin viisaasti kyllä — kirjoittanut tästä paluustaan

Toinillekin, mutta tämmöisistä pikku seikoista ja vihjauksista alkoi

Toini aavistaa, että Herbertkin oikotietä sai tietoja Hilleviltä.

Heidän kotiinsa ei niitä Herbertin nimelle tullut, mutta niitä saattoi

tulla varmassa postissa ulkoasiainministeriöön. Tätä Toinin arvelua

vahvisti vielä sekin seikka, että Herbert istuskeli siellä nytkin

tavallista kauemmin, luultavasti kirjoitellen siellä vastauskirjeitään.

Omituinen salaperäisyys kaikissa asioissa näytti siis verhoavan

Herbertin toimia.

Herbert oli kokonaan muuttunut, sen huomasi Toini hyvin. Ja ääretön

suru ahdisti hänen mieltään. Omasta pojastansakaan ei isä enää paljon

välittänyt.

Mutta Toinille oli Reino vielä ainoa ja suuri lohdutus tässä surussa,

jonka hän oli päättänyt yksin kantaa, ypö yksin.

Tätä kauheata asiaa ajatteli Toini usein pääsemättä mihinkään

selvyyteen. Saattoiko se todellakin olla mahdollista? Saattoiko Hillevi

olla niin petollinen? Saattoiko hänen miehensä nyt jo, ainoastaan

muutaman vuoden kuluttua, kyllästyä häneen, käydä niin tylyksi, että

välistä loukkasikin häntä kovilla, melkein raaoilla sanoilla?

Tämä vaivasi, aivan kiusasi Toinia niin, että hän tahtoi kaikin keinoin

päästä tästä asiasta selvyyteen niin pian kuin suinkin. Olihan varmuus

sittenkin parempi kuin epävarmuus, kun ei enää mitään toivon pilkettä

näkynyt. Ja eihän ollut syytä antaa Herbertin kohdella häntä hänen

naisellista arvoaan alentavalla tavalla. Pitihän hänen itsensäkin

kerran saada puolustautua mahdollisia epäluuloja vastaan. Hän päätti

siis käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen.

Semmoinen tulikin eräänä iltana, kun Herbert palasi tavallista

myöhemmin kotiin toveripäivällisiltä. Toini oli istunut ja odotellut

häntä juuri siinä tarkoituksessa, että saisi mieheltään selvän

vastauksen. Mutta hän oli itkenyt, ja hänen poskensa olivat kyynelistä

märät, kun Herbert astui huoneeseen. Tämä harmitti Herbertiä ja hän

tiuskasi:

— Miksi sinä täällä näin myöhään istut? Ja vielä olet itkenytkin.

Toini vastasi lempeästi kuin aina:

— Kotonanihan minä vain istun. Ja minkä minä sille voin, että olen

itkenyt?

Mutta tämä alistuvainen äänen sävy suututti Herbertiä vielä enemmän:

— En tiedä, mitä syytä sinulla olisi itkemiseen? Enhän ole mikään

poikanulikka, että minun pitäisi olla kotona jo lasten maatapanoaikaan.

— Hyvä Jumala, kuinka tylysti sinä taas puhut! — jatkoi Toini.

— Taas! — koroitti Herbert ääntään.

— Mitä minä sitten olen sinulle tehnyt, kun näin huudat minulle? —

kysyi Toini!

— Parasta olisi, ettet kysyisi sitä minulta! — vastasi jälleen Herbert,

— niin pääsisin turhista vastauksista.

— Mutta tahtoisin kerrankin tietää, Herbert, miksi kohtelet minua näin?

— uteli Toini ja loi jälleen ystävällisen katseen mieheensä. — Olenko

sinua jollakin tavalla loukannut? Olenko pahoittanut mieltäsi jollakin

rumalla teolla? Kohtelet minua todellakin niin, kuin epäilisit minua

suuresta rikoksesta. Sano, Herbert, minulle suoraan, epäiletkö minun

olleen uskoton poissaolosi aikana?

Tämä kysymys sai Herbertin tulistumaan. Hän paiskasi vaimolleen vasten

silmiä sanat:

— Minua kummastuttaa, ettet jo kauan ole huomannut, ettemme enää

sovi yhteen. Välillämme on liian suuri elämänkatsomuksen ero, joka

synnyttää vain ikävää erimielisyyttä. Se taas kasvaa päivä päivältä

eripuraisuudeksi, ja sen nojalla on meillä mahdollisuus saada avioero,

jota minä nyt toivon ja haluan. Diplomaatilla pitää sitäpaitsi olla

vaimo, joka osaa hyvin kieliä ja kykenee edustamaan, hänkin. Sinä

tiedät, että minä pyrin eteenpäin urallani ja että vielä voin nousta

korkeallekin, mutta sinä elät vain lastasi ja kotiasi varten.

— Mutta onhan minun lapseni ja minun kotini myöskin sinun, — vastasi

Toini tyynesti. — Ketä varten minun sitten oikeastaan pitäisi elää?

— Tämä on siis turhaa keskustelua, — sanoi silloin Herbert, nousi

paikaltaan ja meni tiehensä paiskaten oven voimakkaasti jälkeensä

kiinni.

Asia oli nyt siis Toinille selvä. Ja hän huomasi, että Herbert aikoi

pysyä päätöksessään. Se nähtävästi ei ollut hetken päähänpisto.

Vastusteleminen oli siis turhaa, niin kipeästi, kuin se Toinin sydämeen

koskikin. Hän ajatteli tätä asiaa koko yön silmiään ummistamatta,

katkerasti ja kauan itkien. Nykyäänhän voi saada helposti avioeron, ja

Herbert osaisi kyllä ohjata asiansa haluamaansa ratkaisuun. Hänellä

oli kyky kääntää syyt ja vastaväitteet omaksi edukseen, vaikka Toini

tiesikin olevansa aivan syytön. Ja jos lisäksi rakkaus toiseen

naiseen — niinkuin Toini varmasti päätteli — oli tämän kysymyksen

päävipusin, niin hänenkin asiansa vain pahenisi, jos hän asettuisi

siinä poikkiteloin. Hän tahtoi siis nytkin olla nöyrä ja alistuvainen,

tietäen, että korkeampi valta kerran ratkaisisi hänen asiansa oikeammin

kuin Korkein Oikeus, maallinen valta, johon Herbert aikoi juttunsa

viedä, nyt luultavasti oli ratkaiseva.

Seuraavinakin päivinä harkitsi Toini itsekseen tätä asiaa, jota hän

jo pitkän aikaa sitten oli alkanut pelätä ja joka siis ei tullut enää

minäkään yllätyksenä, vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut sen

kääntyvän parempaan päin. Muun muassa hän oli tietoinen siitä, että

hänen toimeentulonsa oli hyvin turvattu; siinä suhteessa hän sai olla

aivan rauhassa. Suurin ilo oli hänellä kuitenkin siitä, että hän saisi

pitää poikansa, syytön kun oli mihinkään rikokseen. Reinoa hän sai

edelleenkin rakastaa. Poikansa rakkauden hän toivoi tulevaisuudessakin

saavansa omistaa täydellisesti, jos hän nyt oli miehensä rakkauden

kadottanut, tuon rakkauden, joka ei koskaan millään pakkokeinoilla

ollut voitettavissa. Lietsoa sitä uudelleen oli Toinia mahdotonta,

jos Herbert kerran oli kylmennyt, vieläpä toiseen naiseen kiintynyt.

Tulevaisuus vain oli näyttävä, — ja siitä oli Toini varma, — että

Herbert joskus vielä oli antava arvoa hänelle. Silloin ehkä saattoi hän

olla voimakkaampi puoli, vaikka hän nyt oli liian heikko käymään häneen

suunnattuja voimia vastaan.

Toinikin oli siis päätöksensä tehnyt. Ja siinä hän halusi lujasti

pysyä. Hän päätti samalla myös odottaa Hillevin paluuta ja panna hänet

koetukselle.

V

Palattuaan kotimaahan haki Hillevi kohta Toinin käsiinsä. Hänen isänsä

tiesi kyllä tyttärensä tulosta ja oli siitä kertonut Toinin äidille,

mutta päivä oli jäänyt mainitsematta. Toinin mielestä oli Herbert

kuitenkin selvillä tästä asiasta, vaikka hän tekeytyi tietämättömäksi.

Tuntuipa Toinista melkein ivalta, kun Herbert eräänä päivänä tuli

virastostaan kotiin ilmoittaen Toinille:

— Parhain ystävättäresi on nyt odottamatta saapunut Helsinkiin.

Toinin teki mieli kysyä, oliko Herbert käynyt häntä vastaanottamassa,

mutta jätti sen tekemättä. Herbertin iloisesta äänensävystä hän päätti

niin tapahtuneen, varsinkin kun hänen miehensä heti huomasi lisätä:

— Näin hänet juuri kadulla.

Ja kun Toini edelleen oli itsepintaisesti vaiti, tokaisi Herbert

hermostuneesti:

— Etkö sinä enää iloitsekaan hänen tulostaan?

Silloin Toini vastasi:

— Minä pidän nyt sekä iloni että suruni vain omassa sydämessäni.

Herbert meni sen jälkeen sanaakaan sanomatta ulos. Toini kuuli

kuitenkin hänen mennessään kuiskaavan:

— Sietämätön!

Toinin mielestä tuntui, että koko tämä tiedoitus Hillevin tulosta oli

Herbertin taholta vain pilkkaa, suoranaista ilkeyttäkin. Mutta tämänkin

hän kätki ääneti sydämeensä.

Samana iltana jo tuli Hillevi Toinia tervehtimään. Hän ei ollut

malttanut olla heti tulematta katsomaan, kuinka Toini voi ja miltä hän

näytti näin pitkän eron jälkeen.

Omituista kyllä ei Herbert sinä iltana voinut olla kotona. Hän oli

käskenyt pyytämään anteeksi, jos Hillevi sattuisi tulemaan. Hänellä

näet oli sinä iltana kovin tärkeätä tehtävää, vieläpä jokin yhteinen

neuvottelu virastossa.

Toini otti mitä sydämellisimmällä tavalla vastaan Hillevin, joka

myöskin koetti olla niin rakastettava kuin suinkin. Toini ylisti

jälleen Hillevin kauneutta, katseli ja kiitteli hänen aistikasta

pukuaan, näytti, sanalla sanoen, yhtä ihastuneelta ystävättäreensä kuin

ennenkin. Vieläpä täytyi hänen itsekseen myöntää, että Hillevi nyt oli

kukkeimmillaan, ettei ollut lainkaan ihme, jos Herbertkin olisi ollut

häneen rakastunut.

Mutta itsestään hän ei saanut Hilleviltä yhtäkään mairittelevaa

lausuntoa. Hienotunteisesti kylläkin Hillevi ei tahtonut sanoa, että

Toini oli vanhentunut, vaikka sen huomion oli heti tehnyt Toinin

nähtyään, mutta paljon, paljon sanoi Hillevi Toinin muuttuneen. Hän ei

Hillevin mielestä ollut enää yhtä iloinen, tyytyväinen, avokatseinen,

avomielinen kuin ennen. Tulipa Hillevin suusta vihdoin esille sekin,

että Toini oli murtuneen näköinen, että näytti kuin kyyneleet olisivat

uurtaneet jälkiä hänen poskilleen, jotka ennen olivat niin punaiset ja

kauniit, nyt kalpeat ja laihtuneet. Syytä tähän muutokseen ei Hillevi

kuitenkaan tiedustellut, sillä hän tiesi sen kyllä itse jo varsin

hyvin, vaikka se tuskin liikuttikaan hänen omaatuntoaan, vain hän itse

kun oli sillä hetkellä kaikki, toinen ei mitään. Eivät surettaneet

häntä toisten surut, kunhan vain hänen oli hyvä olla. Näin oli Toinin

entinen pikku ystävätär sisällisesti »kehittynyt» ulkona maailmassa.

Toinin ja Hillevin keskustelu liikkui sitten pääasiallisesti Hillevin

kertomuksissa hänen oleskelustaan Ranskassa. Ja ne näyttivät olevan

Hillevin mielestä kiintoisin aihe. Mutta Toinillakin oli sydämellään

jotakin, jonka hän tahtoi saada esille. Hän alkoikin lopulta puhua

vakavasti vakavasta asiasta nähtyään surukseen, että Hillevi kosketteli

pinnallisesti, kuin hipaisemalla vain, seikkoja, jotka olivat Toinin

mielestä suuria elämän kysymyksiä. Lausuttuaan ihmettelynsä Hilleville

siitä maailmankatsomuksesta, mikä ulkomailla, varsinkin Ranskassa,

vallitsi tällaisistakin asioista, päätyi hän omaan nykyiseen tilaansa.

Eikä hän tahtonut Hilleviltä salata, että sekin oli suuresti muuttunut,

että juuri se oli syynä hänen ulkonaiseenkin muutokseensa. Tarkemmin

ei hän sitä kuitenkaan selittänyt, koska Hillevi sitä tuskin näytti

haluavankaan kuulla. Mutta yhden kysymyksen pyysi hän saada hänelle

tehdä. Ja melkein kuin kaataen raskaan kuorman Hillevin eteen Toini

lausui vakavalla äänenpainolla:

— Kuulepas, rakkahin Hillevini, sinä parahin ysvättäreni

jo nuoruusvuosiltasi asti! Sinä ehkä näet, että paljon on

tapahtumaisillaan. Minulla ei ole enää onneani jäljellä. Mutta sinä

olet vielä lähelläni. Sanohan nyt! Tuletko aina pysymään samana

uskollisena ystävänäni vast'edeskin elämämme loppuun saakka, vaikka

mitä minulle tapahtuisikin?

Ja näin kysyessään otti Toini hänet syliinsä, suuteli häntä ja odotti.

Hillevi näytti hämmästyvän ja viivytteli hetkisen vastausta. Vihdoin

hän katsahti Toiniin pikaisesti, ja, antamatta suoraa vastausta,

kysäisi:

— Miksi kysyt sitä minulta nyt?

— Siksi, että nyt tahdon sen tietää. Näin pitkän erossaolon jälkeen on

minulla syytäkin sitä kysyä. Ja sinun vastauksestasi riippuu kaikki. Se

on ratkaiseva minulle.

— Tietysti, — vastasi Hillevi ja kietoi käsivartensa Toinin kaulaan.

Näytti kuin hän tällä liikkeellä olisi tahtonut peittää kasvonsa

Toinin silmiltä. Omatunto kosketti sittenkin Hilleviin. Hän tiesi

valehtelevansa. Hän arvasi myös, että Toini huomasi, ettei hän puhunut

totta.

Tämä kohtaus liikutti Toinia niin, että hän purskahti itkuun ja itki

kauan nojautuen Hillevin olkapäähän.

Hillevi oli tästä niin ymmällään, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän ei

saanut sanaakaan suustaan. Lohduttamaan Toinia hän ei kyennyt. Sekin

olisi ollut valheellista. Eikä hänellä ollut mitään keinoja selvitellä

tätä tilannetta, sillä hän tunsi ja tiesi, että juuri hän itse oli

syypää kaikkeen, syypää Toinin suureen suruun, hänen onnettomuuteensa.

Siksi he olivat molemmat kauan vaiti. Hilleville tämä vaitiolo oli

vieläkin kiusallisempi kuin Toinille, joka tunsi syyttömyytensä. Toini

saattoi rauhallisesti ajatella tätä asiaa. Hän koetti tyynnyttää

itseään. Ja tyyntyikin lopulta, kun huomasi, että Hillevi tahtoi päästä

lähtemään pois. Hän tunsi sääliä Hilleviä kohtaan ja alkoi ensimmäisenä

puhua sanoen:

— No, niin! Jättäkäämme tämä asia! Puhukaamme sitten jostakin muusta.

Mutta mistään muusta ei tahtonut enää syntyä keskustelua.

Siksi Hillevi sanoi:

— Minä huomaan, Toini, että sinä olet kovin hermostunut ja kaipaat

lepoa. Ehkä on parasta, että minä nyt lähden.

Ja hän nousi paikaltaan.

Toinikaan ei vastustellut, vaan sanoi:

— Kuinka haluat, Hillevi.

Ja Hillevi lähti vaihdettuaan vielä suudelman vanhan ystävättärensä

kanssa.

Mutta heistä molemmista tuntui, kuin näky käsi yhdellä iskulla olisi

katkaissut kaikki ystävyyden siteet heidän väliltään.