Herbert ja Toini olivat siis jälleen Helsingissä. Vuoden he
asuivat Toinin äidin talossa saatuaan käytettäväkseen toisen
puolen yläkerrosta. Mutta sitten he vuokrasivat itselleen oman
huoneiston, joka oli lähempänä Herbertin virastoa. Hän selitti tämän
välttämättömäksi voidakseen käydä siellä työskentelemässä ikäisinkin
tarvitsematta kuluttaa aikaa pitkään matkaan.
Toinin tyytyväisyys heidän elämäänsä oli tähän saakka ollut suuri.
Vähitellen alkoi kuitenkin heidän rauhalliseen kotiinsa hiipiä
aivan selittämätön tunnelma. Oli kuin nurkissa olisi piileskellyt
jotakin salaperäistä, verhojen poimuissa joku pieni ilkeä haltija,
menninkäiset öisin maleksineet vuoteiden ja huonekalujen alla. Tuntui
kuin kieli olisi vähitellen kangistunut, ääni tyrehtynyt asukkailta.
Jopa näytti siltä, ettei Herbert oikein viihtynyt kotonaan, jätti
herttaisen Toininsa Reinon ja heitä tervehtimässä käyvien tuttavien
seuraan, hänellä itsellään kun oli työtä kovin paljon ja hänen kun
täytyi välttämättä, virkansakin puolesta, olla miehisessä seurassa,
pidoissa ja illatsuissa. Toini alkoi näin jäädä unhotuksiin, tulla
syrjäytetyksi, ihan jo avioelämässäänkin laiminlyödyksi.
Se tuntui Toinista kovin kummalliselta. Mutta hän ajatteli, että kai
niin piti olla, kai oli elämä semmoista muuallakin, sillä eihän hän
itse ollut antanut vähintäkään aihetta miehensä kylmenemiseen. Eiväthän
tietenkään tunteet voineet olla yhtä lämpimät, oikeastaan yhtä kuumat,
tuliset kuin yhdessäolon ensiaikoina. Jos hän itse oli säilyttänyt
miestään kohtaan samat hellät suhteet kuin ennen, niin oli varmasti
miehet luotu toisenlaisiksi. Ei siis mahtanut olla syytä tätä asiaa sen
enemmän ajatella, saatikka paheksua.
Puhua näistä asioista kenenkään kanssa ei sopinut, ei maksanut vaivaa.
Äidin mieltä surettaa tämmöisillä seikoilla ei Toini lainkaan tahtonut.
Ja Herbertille hän ei tahtonut antaa kaukaisintakaan aavistusta näistä
ajatuksistaan. Minkä hän kärsi, sen hän tahtoi kärsiä yksin, kenenkään
tietämättä. Ja sen hän teki toivossa, että aika vielä saattoi kääntää
kaikki parempaan päin. Raskaimpina hetkinään hän rukoili Jumalaa,
että Hän auttaisi, että Hän pelastaisi heidät pahasta, estäisi heidän
väliensä rikkoutumisen, mikä olisi ollut kauheinta, mitä voi ajatella.
Ja tätä ajatellessaan hän sulki silmänsä, ja kyynel tipahti luomien
lomitse hänen ryntäilleen.
Näiden näkymättömien huolien lisäksi tuli Toinille kevätpuoleen
vielä uusi suru. Herbert sairastui reumaattiseen kuumeeseen, joka
tuotti hänelle paljon tuskia. Tauti vaati pitkäaikaista hoitoa, ja
päälle päätteeksi neuvoi lääkäri, että Herbertin oli kesän tultua
matkustettava johonkin kylpypaikkaan ulkomaille terveyttään edelleen
hoitamaan ja virkistymään. Joko Teplitz tahi Aix-les-Bains oli lääkärin
mielestä tässä tapauksessa suositeltava.
Toinille oli tullut raskas kausi elämässä. Miksi rankaisi Jumala
häntä tämmöisillä suruilla? Hän uhrasi kaikki ruumiilliset voimansa,
sydämensä koko hellyyden miehensä hoitoon ja huolenpitoon tämän
sairauden aikana. Ja olihan hänen rukouksensa kuultu, kun Herbert taas
pääsi jalkeille, mutta kuitenkin oli hän joksikin aikaa kadottava hänet
tuon ulkomaamatkan tähden. Itse hän ei nyt voinut seurata mukana eikä
se ollut tarpeellistakaan, kun muuan Herbertin virkatovereista oli
aikeissa lähteä samalle matkalle.
He olivat tarkoitukseensa valinneet Aix-les-Bains'in Savoie'ssa,
Ranskassa, tuon maailman kuulun kylpypaikkojen helmen, jossa suuret
diplomaatit tavallisesti käyvät virkistäytymässä valtiollisten
selkkausten sattuessa, käyttäen silloin usein tekosyynä terveyden
hoitamista. Tämähän oli siinäkin suhteessa hyvin sopiva Herbertille,
joka jo oli diplomaattisella uralla ja oli suunnannut katseensa sen
huipuille.
Tämmöiset henkilöt ovat kuitenkin liian harvat luomaan eloa ja
vilkkautta tuohon ihanaan, Mont Révard'in juurella sijaitsevaan
kylpypaikkaan. Kaikista valtakunnista, jopa muista maanosistakin,
niinkuin etelä-Amerikasta, silloin kun siellä on talvi, tulvii
sinne, parhaasta päästä touko- ja lokakuun välisenä aikana,
pienempääkin väkeä, vaikka raha siellä sittenkin on määrääjänä. Ja kun
Parisin-Rooman pikajuna kulkee juuri Aix-les-Bains'in kautta, niin
vetää tämä kulkutie sinne lakkaamatta joukoittain matkailijoitakin,
lyhytaikaisia kesävieraita ihailemaan tämän »helmen» kauneutta.
Herbertillä oli pääasiana terveytensä hoito, ja ettei häntä tarvitsisi
kantotuolissa kantaa kylvyistä kotiin, niinkuin Aix-les-Bains'issä
on tapana tehdä suurissa, vuorenrinteellä olevissa hotelleissa
asuville kylpyvieraille, hän oli matkatovereineen ottanut huoneen
hotelli Richmondista aivan vastapäätä kylpylaitosta. Lähellä sitä
oli myöskin _La source des deux reines_, jossa hän aamuisin kävi
kivennäisvettä juomassa. Siellä istuskeli muuten päivemmällä, Parisin
postin tuloaikaan, koko se hienosto, joka antoi suurimman loiston
sille paikalle päivän aikaan ja iltaisin _Le grand cerclelle_ ja
_Villa des fleurs’ille_, noille suurenmoisille rakennuksille, joissa
teatterit, konsertti- ja pelisalit sijaitsevat. Herbert oli näin ollen
joutunut ihan tuon suuren maailman, puoleensa vetävän elämänvirran
pääpyörteeseen. Sitä hän ei ollut ennen nähnyt ja siksi hän oli tänne
pyrkinytkin.
Hänen kylpykautensa oli edistynyt hyvin. Hän saattoi olla tyytyväinen
saavuttamiinsa tuloksiin. Loppuajan, viimeisen viikon, hän tahtoi
käyttää nähtävyyksien katselemiseen. Niiden joukossa oli myös _Lac
du Bourget_, pitkä soikea järvi, jonka toisella rannalla sijaitsee
kahdeksansadan vuoden vanha luostari _Abbaye de Hautecombe_. Se
sisältää kaikenlaisia harvinaisuuksia, muun muassa entisten Savoie'n
hallitsijoiden hautoja. Voi sanoa, että kaikki Aixles-Bains'issä
kävijät tekivät sinne pyhiinvaelluksia, varsinkin kun samalla saivat
tehdä miellyttävän laivamatkan tuota kaunista järveä pitkin, jonka
toisella rannalla kohosi jyrkkä, rotkojen halkaisema vuorenrinne.
Kauniina, kirkkaana päivänä olikin näky hurmaava. Hienonhieno sinertävä
huntu lepäsi yli maiseman, tyynen järven pinnan kiiltäessä niin, että
silmiä huikaisi. Laivassa istuessa ja vastakkaiselle rannalle katsoessa
näki vielä jyrkemmän kallionkupeen, ja siellä, aivan veden rajassa,
rautatien, jota pitkin, harva se tunti, kiiti, kuin kahleistaan
irtipäässyt hurjimus, juna joko pohjoiseen tahi etelään. Päästäkseen
tuolle laivamatkalle oli ajettava alas _Le grand port'iin_, suureen
satamaan. Ja sinne oli nyt eräänä päivänä Herbertkin tullut.
Kun hän sitten nousi laivan kannelle ja tunkeutui istujien editse
etsien itselleen istumapaikkaa, niin hän ällistyi sanomattomasti
kuullessaan tutun äänen ranskaksi sanovan kovaa: — »Hyvää päivää,
herra Hursti!» — hänen nimensä lausuttuna selvällä suomen kielellä.
Ja sitten hän vielä enemmän hämmästyi, kun katsahti lausujaan päin
ja näki edessään hymyilevän Hillevin, joka jo ojensi hänelle kätensä
ja purskahti iloiseen nauruun. Tämä tapaaminen oli niin odottamaton,
että heidän ensimmäiset sanansa olivat melkein vain ilon huudahduksia
lyhyiden kysymysten ja vastausten muodossa.
Hillevi oivalsi kuitenkin heti, että hänen oli esitettävä
matkatoverinsa, vieressään istuva nuori neiti Herbertille. Tämä
neiti, selitti Hillevi, oli hänen koulutoverinsa Lisette Barodet,
joka oli kotoisin pienestä Chambéryn kaupungista, missä Hillevi,
koulun päätettyään, nyt toverinsa luona vieraili. Sieltä oli vain
parinkymmenen minuutin matka Aixles-Bains'iin, ja neidit olivat
lähteneet nyt tälle pienelle huvimatkalle, jolla Herbert tapasi
Hillevin. Näille molemmille tuli tästä huvimatkasta siis paljon
enemmän, kuin mitä he koskaan olivat voineet uneksiakaan, varsinkin
koska neiti Lisette Barodet oli noita iloisia, aina puheliaita
ranskattaria, jotka ensi hetkestä luontevalla, vapaalla käytöstavallaan
karkoittavat kauas kaiken painostavan jäykkyyden. Näistä kolmesta tuli
siis mitä iloisin matkaseurue, joka tunsi, ettei tämä huvimatka ollut
heidän viimeisensä.
Hillevillä oli heti »kohtalo» huulillaan.
— Etkös muista, Lisette, — sanoi hän toverilleen, — kuinka aina olen
puhunut kohtalosta? Tässä taas näet, mitä suuria ihmeitä se voi meille
tehdä. Yhtäkkiä putoaa kuin taivaasta syliini vanha, hyvä ystävä.
Ja sitten hän selitti vielä, että tämä juuri oli se herra, jonka kanssa
tanssimaansa valssia hän ei koskaan unhoita, samoin kuin ei myöskään
heidän yhteisiä purjehdusretkiään Suomen saaristossa.
Siitä sitten riitti heille keskustelun aihetta pitkin matkaa, kunnes
he saapuivat tuohon vanhaan luostariin. Sen katseleminen jäi tältä
iloiselta seurueelta nyt kuitenkin koko lailla pintapuoliseksi. He
katselivat enemmän toisiaan puhelun käydessä ristiin rastiin, sanojen
sadellessa milloin minnekin, niinkuin ranskalaisilla, tuolla vilkkaalla
kansalla, on tapana puhua, syvemmän sisällyksen jäädessä usein syrjään,
jopa joutuessa iloittelun, tyhjänpäiväisen leikinlaskun peittoon.
Luostarissa Hillevi ja Herbert yht'äkkiä muistivat erään asian: oli
lähetettävä näköalakortti Toinille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti
ja kaikki kolme panivat nimensä tervehdyksen alle, myöskin Lisette
Barodet. Yhteinen ilo hämmensi kaikki ajatukset. Ei kellekään siinä
silmänräpäyksessä johtunut mieleen, minkä vaikutuksen näiden nimien
yhdistelmä saattoi aikaansaada tervehdyskortin vastaanottajassa. Kun
omat tunteet kuohuilivat ylimpänä, niin unhottuivat parhaimmankin
ystävättären, oman puolisonkin mielessä mahdollisesti syntyneet
ajatukset, jotka ehkä juuri sillä hetkellä olivat pitkällä matkalla
huolestuneina, epäilyksiä, pahoja aavistuksia täynnä.
Kun tämä seurue palasi takaisin lähtöpaikkaansa, niin oli sillä
valmiina päätös, että kaikkien kolmen oli uudelleen tavattava
seuraavanakin päivänä Aix-les-Bains'issä. Lähemmin laadittaisiin
ohjelma sitten, mutta sen pääsisällyksenä oli yhteinen huvittelu.
Seuraavana päivänä tulikin Hillevi yksin. Hän ilmoitti kuitenkin neiti
Barodet'n tulevan illemmällä, jolloin kuunneltaisiin konserttia ja
samalla koeteltaisiin onnea _la dowze_-pelissä _Grand cercle'ssä_. Sen
pelin tunsivat he jo molemmat. Ja varsinkin sanoi Hillevi voittaneensa
hyvin usein. Nyt, päivällä, päättivät he hammasrataa ajaa ylös
Mont-Révard'ille, josta kirkkaalla säällä, niinkuin nyt sattui olemaan,
saattoi nähdä Mont-Blanc'in huipun.
Hillevi oli haltioissaan. Hän oli onnellinen taas. Hän oli täydessä
vapaudessa, ulkomailla, kaukana omaisista, kaukana »pahoilta» silmiltä.
Istuessaan likitysten Herbertin kanssa hän tunsi olevansa kuin tämän
oma. Ja hänen omasta pyynnöstään he alkoivat sinutella toisiaan.
Sekin lisäsi tuttavallisuutta heidän välilleen. Ei tarvinnut puhua
vertauskuvin, salatarkoituksin, vaan sai sanoa ajatuksensa suoraan.
— Katsos, Herbert, kuinka paljon cyclamen kukkia tuolla kosteassa
rotkossa kasvaa! — sanoi Hillevi, osoittaen toisella kädellään ulos
junan ikkunasta ja laskien toisen kätensä Herbertin polvelle.
— Minä ihailen niitä. Ne ovat tavattoman veikeitä oikullisissa
asennoissaan, — ilmaisi niistä Herbert mielipiteensä.
— Minä olen ihan rakastunut niihin, — jatkoi Hillevi. — Ja ajatteles!
Niitä käytetään täällä hajuvesiin, ihojauheisiin ja saippuoihin. Meille
Suomeen tuotuina ne eivät kuitenkaan tuoksu ollenkaan.
Eräässä radan käänteessä he mykistyivät ja jäivät ihailemaan kaupunkia
ja sen ympäristöä, joka levisi laajana heidän silmiensä eteen vaipuen
yhä syvemmälle kuta korkeammalle juna kiipesi. He eivät malttaneet
pysyä istuallaan, vaan nousivat seisomaan ikkunan eteen. Aivan kuin
tiedottomasti kiersi Herbert siinä käsivartensa Hillevin vyötäisten
ympäri. Ja kuin näköalasta ihastuneena huudahti Hillevi:
— Aaah!
Mutta samalla hän loi pitkän, hurmaantuneen katseen Herbertiin ja
istuutui sitten raukeana penkille. Hetken kuluttua hän sanoi:
— Muistatkos, Herbert, kun tapasit minut sieltä rannalta itkemästä,
silloin lähtöpäivän aattona?
— Kuinka en sitä muistaisi? Säälin sinua silloin kovin, — vastasi
Herbert.
— Ihanko totta? — kysyi taas Hillevi. Mutta melkein yhteen jatkoon hän
kysyi vielä, aivan kuin se koittaakseen pois sen asian, mutta samalla
tunkeutuakseen syvemmälle Herbertin sieluun:
— Mitenkähän Toini nyt jaksaa?
Herbert hämmästyi ja naurahti.
— Onko hän vielä onnellinen? Oletteko te onnelliset? — kysyi silloin
Hillevi.
— Sitä sinun on kysyttävä Toinilta itseltään, — oli Herbertin vastaus.
— Mutta miltä sinusta tuntuu? Luuletko hänen olevan onnellisen? — intti
Hillevi aivan häikäilemättä.
— Välistä ehkä, välistä ei, — selitti taas Herbert.
— Sinä olet aina diplomaatti, — sanoi Hillevi nyt. Ja hänen äänessään
oli melkein iloinen sävy. Enempää hän ei halunnutkaan tietää. Jos tuo
vastaus piti paikkansa, niin merkitsi se jo hyvin paljon.
Herbert pyysi Hillevin syömään päivällistä kanssaan hotelli
Richmondiin, missä hän asui. Päivällisen jälkeen piti heidän tavata
konsertissa neiti Barodet, joka siihen mennessä aikoi saapua
Chambérysta Aix-les-Bains'iin.
Jo päivällisillä herätti Hillevin ulkomuoto tavatonta huomiota. Ja
vieläkin enemmän iltakonsertissa ja pelipöydän ääressä. Ranskalaiset,
jotka ihailevat tällaisia harvinaisia kaunottaria, vaikka semmoisia
saavatkin paljon nähdä, eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta.
Päivällispöydässä oli tiedetty kuiskata, että Hillevi oli Suomesta, ja
se antoi aihetta mairitteleviin lausuntoihin maastamme ja kansastamme.
— Ja kuinka ihmeen aistikkaasti hän on pukeutunut! — kuiskasi joku,
— _Une vraie parisienne!_ (Oikea parisitar!) huomautti toinen.
Hillevi oli pukeutunut _terra-cotta_-väriseen, avokaulaiseen
iltapukuun, joka todellakin ansaitsi ihailua. Itse hän oli hyvin
tyytyväinen herättämäänsä huomioon, mutta myöskin Herbert otti
imartelusta osansa, sekä omalta kohdaltaan, että sen vuoksi, että oli
näin huomatun naisen seurassa.
»_Grand cerclen_» suuressa salissa tapasivat he sitten konsertin aikana
neiti Lisette Barodet’n, joka myöskin, vihertävässä iltapuvussaan,
oli miellyttävä. Kaikesta saattoi päättää, miksi juuri hänestä ja
Hillevistä oli tullut niin hyvät ystävät. Tässä yhdisti nähtävästi
juuri sama elämänkatsomus kaksi naista toisiinsa. Elämä oli arvalla
ratkaistava. Siltä oli otettava, mitä suinkin irti sai. Ja kaikki
oli käytettävä niin, että olisi hauska elää. Siinä joutavanpäiväisen
olemassaolon päämäärä.
Herbert oli kyllä ennenkin seisonut pelipöydän ääressä, mutta
enimmäkseen olivat hänen pöydälle panemansa _louis'dorit_ [ranskal.
kultaraha, 20 frangia] yht'äkkiä kadonneet croupier'n [pelipankissa
henkilö, joka kerää pelaajien panokset ja maksaa voitot] haravan
nykäiseminä aivankuin näkymättömän hengen poispuhaltamina. Konsertin
väliajalla hän seurasi nyt kuitenkin pelihaluisten neitien mukana
katselemaan _à la boule_ peliä.
Pöydän ympärillä oli jo monta riviä pelaajia, niiden joukossa
huomattava määrä pitkiä, laihoja miss'ejä, pincenez nenällään ja
posket hermostumisesta punottavina. Kuului vain croupier'n huutoja:
»_Faites vos jeux, messieurs! — Rien ne va plus! — Le sept_!» [Tehkää
panoksenne, herrat! — Ei lisää enää! — Seitsemän!]
— Minäpä panen nyt vielä seitoselle, — sanoi Hillevi ja heitti
20-frangin kultarahan sille numerolle. Minä ajattelen erästä seikkaa.
Jos voitan, niin se toteutuu.
Hetken kuluttua kuului taas _croupier'n_ huuto: — _Le sept_.
Ja Hillevi korjasi 140 frangia. Hän oli siis voittanut 120 frangia ja
omansa takaisin. Hän oli tavattoman iloinen.
— Se toteutuu! Se toteutuu! — sanoi hän ja katsoi Herbertiä
merkitsevästi silmiin. Tämä saattoi melkein jo arvata, mitä Hillevi oli
ajatellut.
— Ja konsertin jälkeen pyydän minä nyt teidät molemmat ravintolaan, —
lisäsi hän.
— Se on minun saatava tehdä, —vastusti Herbert, — Se on aina miehen
tehtävä.
Ja niin he tekivätkin sen jälkeen, kun olivat vaihtelevalla onnella
jonkin aikaa ottaneet osaa _à la boule_-peliin. Ravintolassa taas
tuli puheeksi seuraavien päivien ohjelma. Se tuli ratkaistuksi sillä
perusteella, että Hillevi ja neiti Barodet jo aiemmin olivat päättäneet
käydä Chamonix'ssa. Hillevin piti näet ehdottomasti saada nähdä koko
tuo suurenmoinen alppiluonto, jonka keskuksena on Mont-Blanc. Ja sitä
tietä päätti nyt myöskin Herbert palata Genèveen ja sieltä kotimaahan
molempien matkatoveriensa taas matkustaessa takaisin Chambéry'hin. Tämä
suunnitelma tuotti mitä suurinta tyydytystä heille kaikille.
Ja unhottumattomaksi elämykseksi tämä matka heille jäikin, sillä
yksikään heistä ei ollut noita jylhiä, päätä huimaavia vuoriratoja
ennen kulkenut. Toinen toistaan kauniimmat, hymyilevät maisemat
avautuivat heidän eteensä. Tuolla alhaalla vihannoiva, auringon
valaisema laakso siroine majoineen, tuolla värikkäissä puvuissaan
työskentelevät tahi laumojaan vuorien rinteillä paimentavat asujaimet,
tuolla syviksi rotkoiksi ja onkaloiksi lohkeilleet kallionkupeet, joita
myöten siellä täällä syöksyi alas koskena kohiseva vuorivirta, tuolla
edessä pohjattoman kuilun poikki rakennettu korkea, kapea silta, jonka
yli junan oli kuljettava hiljaa kiivetessään lumirajaa kohti, ja tuolla
vihdoin nuo ikuisen lumen ja jään peittämät jättiläiset, ryntäillään
sulamattomiksi meriksi hyytyneet aallokot, huiput joko kimmeltävinä
kultaisessa päivänpaisteessa, tahi hohtavina hehkuvassa ruskossa
auringon painuessa mailleen taikka myös verhoutuneina sakeaan sumuun
ja lumituiskuun, joka eksyttää niiden korkeuksia uhmaavan uhkarohkean
ihmisen, vieläpä usein syösten ja haudaten hänet uumeniinsa, joista ei
häntä koskaan kukaan löydä.
Chamonix'ssa sai tämä kolmihenkinen seurue sitten nähdä itse tuon
»valkoisen vuoren» melkein kuin käden ulottuvilta. Mutta sittenkin
se sai heidät masentavana pysymään huomattavan välimatkan päässä,
katselemaan sitä kaukoputkella laakson vastaiselta Brévent-vuoren
rinteeltä, jossa oli juuri tämmöisiä ihailijoita varten sievä kahvila.
Täältä oli moni muukin tuota peloittavaa jättiläistä ihmetellyt, muun
muassa kuuluisa englantilainen taidefilosofi Ruskin, jonka muistoksi
siellä oli hänen nimeään kantava kivi.
Alhaalla laaksossa kiemurteli pieni Arve-joki, jäsen toiselta rannalta
kohosi jyrkkänä seinämänä se vuorten jono, jonka selkää pitkin kulkee
Ranskan ja Italian välinen raja, ja jonka korkein kohta juuri on
Mont-Blanc. Mikä valon ja värien vaihtelu tässä jyrkässä seinämässä!
Alempana paikoin tummaa, paikoin vaaleamman vihreää metsää, mutta
tuossa jo harmaata kiviröykkiötä, tuossa kuin valuva kosken kuohu,
mutta jäätyneenä heijastuen milloin vihertävänä, milloin sinertävänä,
tuossa synkkä rotko tahi musta, korkea kivi, terävä kuin piikki,
tuossa sitten jo ikuisen lumen raja, josta laakson asukkaille
hengenvaaralliset vyöryt lohkeilevat, ja yhä ylempänä, yhä häikäisevän
valkoisempina kuhmuraiset, kyttyräiset harjanteet valtiaanaan
horjumattomalla valtaistuimellaan aina ja aina vain Mont-Blanc. Minne
hyvänsä katse kulki ja harhaili, aina se lopulta sittenkin näki
edessään tuon saman jättiläishahmon.
Täällä sanat kaikilta melkein tyrehtyivät, luonnon valtava suuruus
mykistytti kerkeimmänkin kielen. Vasta lähtöhetkellä, asemalla,
heräsivät tunteet, höltyivät hermot, siirtyivät ajatukset entisiin
jokapäiväisiin asioihin. Oli kuin kaikki olisi alkanut sielussakin
laskeutua alaspäin sitä mukaa kuin juna varovasti vieri rataa alas,
kummallakin puolellaan taas toisenlaisia kauniita näköaloja Genèveen
päin kuljettaessa, sinne, jossa Herbertin oli erottava Hillevistä ja
neiti Barodet’sta.
Hyvästellessä kohtasi Herbertiä Hillevin pitkä, kysyvä ja surumielinen
katse. Ja kun Herbert piti Hillevin kättä omassaan, niin he ymmärsivät
toinen toisensa paremmin kuin äänin ja sanoin.
— Mehän tapaamme kohta toisemme Helsingissä jälleen? — kysyi Herbert.
— Muutaman kuukauden kuluttua, — vastasi Hillevi vakavasti, — pitkän,
pitkän kuukauden kuluttua.
— Ajatus lyhentää ajan, — liitti siihen Herbert.
— Ja kirjeet, — jos saan kirjoittaa? — kysyi Hillevi varovasti.
— Tietysti. Vieläpä pyydän sitä sinulta, — lohdutti Herbert.
— Minä kyllä tiedän oikean tien, — oli Hillevin jo iloisempi loppulause.
Kädenpuristus ja syvä katse vielä.
Ja Hillevi riensi toiselle laiturille, jonne neiti Barodet jo oli
mennyt ennen häntä — ymmärtäen toverinsa asian.
He palasivat Chambéry'hin, ja Herbert matkusti Helsinkiä kohti — Toinin
luo.